Nimi: Omena häviöstä
Kirjoittaja: Arte
Hahmot: Daphne, Pansy
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama
Varoitukset: syömishäiriön käsittelyä
Yhteenveto: ”Otetaanko kisa siitä, kumpi pystyy olemaan pidempään syömättä?”
Osallistuu: FF-100 sanalla 057. Lounas
A/N DulzGram heitti, että voisin kirjoittaa Daphnesta ja Pansysta auttamassa toisiaan olemaan syömättä. Ei tullut seksiä eikä edes korvaavaa ruokaa, mutta jotain aihepiiriin liittyvää kuitenkin! Tämä toimii vähän niin kuin esitekstinä niille parille ficilleni, joissa Daphnella on syömishäiriö.
Omena häviöstä
”Hei Pansy!”
”No?”
”Otetaanko kisa siitä, kumpi pystyy olemaan pidempään syömättä?”
Se oli surkea idea. Istuimme kilvan suut mutrussa suuressa salissa ja katsoimme, kun tupatoverimme lappoivat ruokaa suihinsa. Goyle mässytti kovaäänisesti, ja Blaise heilutti lautastaan neniemme alla. Nyrpistimme nokkiamme, katsoimme muualle ja kieltäydyimme haistamasta. Tarkkailimme toisiamme nähdäksemme sen heikon hetken, hairahduksen, kun toinen sortuu.
Ensimmäinen ilta sujui vielä inhimillisesti. En muutenkaan syönyt paljoa, sillä äitini oli aina tähdentänyt, että naisen täytyy pitää huolta linjoistaan jo nuoresta lähtien. Lounaalla oli ollut täyttävää lihapataa, enkä tuntenut oloani erityisen nälkäiseksi. Pansyn tilannetta en tiennyt, mutta ei hän ainakaan suostunut valittamaan. Menimme aikaisin nukkumaan ja teeskentelimme, etteivät vatsamme päästelleet kummallisia ääniä.
Seuraavana aamuna kylmyys alkoi hiljalleen hiipiä raajoihimme. En millään saanut käsiäni enää lämpimiksi, vaikka puin koulukaapuni alle ylimääräisen villapaidan. En olisi halunnut mennä kiusaamaan itseäni aamupalalle, mutta sitten Draco heitti, etten uskaltaisi, joten pakkohan se oli. Pansy oli tavallisen kovaääninen ja uhmakas, mutta hänen silmänalusensa näyttivät tummilta. Istuimme jälleen vierekkäin vahtimassa, ettei kumpikaan syönyt mitään, vaikka eihän sille ollut tarvetta: muut vahtasivat liikkeitämme meidänkin puolesta ja naureskelivat ottaessaan vielä yhden pannukakkupalasen. Otin itselleni kupposen kuumaa teetä yrittäen lämmittää kohmeisia sormiani.
Sen päivän aikana sulkakynän kädessä pitäminen oli hetki hetkeltä vaikeampaa. Onneksi iltapäivällä oli liemien oppitunti, jonka aikana sain varastettua hetkiä lämpimästi höyryävän kattilan ääressä. En vieläkään tuntenut erityisemmin nälkää, mutta kylmyys talvisen koleassa linnassa yritti jäätää kehoni luita myöten. Vältin päivällisen väittämällä käyväni professori Lipetitin luona kysymässä tarkennusta saamaamme esseeaiheeseen, vaikka oikeasti menin oleskeluhuoneeseen takan eteen lämmittelemään. En halunnut hävitä, ja jollain kierolla tapaa syömättömyys ja vatsan tyhjyys olivat alkaneet antaa minulle nautintoa. Aivan kuin olisin ollut jonkin inhimillisen yläpuolella, voimakkaampi ja kykenevämpi kuin muut.
Illalla huomasin, että tavallisesti niin puhelias ja rempseä Pansy oli hiljentymään päin. Hänen yleensä punertavana hohtavat poskensa olivat kalvenneet, ja hänkin viihtyi ahnaasti takkatulen ääressä. Ympärillämme toverimme temmelsivät, mutta minulla oli silmiä vain Pansylle. Huomasin, että hän katui kisaan lähtemistä ja toivoin hänen luovuttavan pian. Halusin niin kovasti voittaa, osoittaa pärjääväni. Mutta hän huomasi katseeni, ja hänen suupielensä vääntyi päättäväiseksi.
Emmekä saaneet aamiaista.
Kaverimme olivat jo kyllästyneet kisailuumme ja tarkkailivat meitä enää vain puolella silmällä. Tracey oli ensimmäinen, joka sanoi kisan olevan aivan tyhmä ja ettei meistä kumpikaan antaisi itsepäisyyksissämme periksi. Hän oli aivan oikeassa.
Oli kulunut jo kaksi vuorokautta siitä, kun olimme viimeksi syöneet. Joimme teetä ja ravasimme vessassa oppituntien välillä. Kaavun alle oli pitänyt lisätä yhä enemmän ja enemmän vaatetta. Päätä särki. Keskittyminen oli vaikeaa. Esseiden kirjoittaminen sujui huonosti, kun sulkakynällä ei kiinnostanut pysyä kiinni otteessa. Olo alkoi olla fyysisesti yhä heikompi ja heikompi, vartalossa kaikuva tyhjyys haittasi raajojen liikuttamista. Vilkuilin Pansya tuon tuosta ja huomasin hänen keskittymisensä harhailevan.
”Daphne”, Beatrice kuiskasi minulle muodonmuutostunnin päätteeksi. ”Lopettaisit sinä. Kisanne on ihan typerä. Sopikaa vaikka tasapeli! Kyllä teidän pitää syödä.”
Katsoin Pansya. Olin luullut, että kisaaminen olisi hauskempaa. Tietyllä tapaa se olikin, minulle, sillä mitä pidempään olimme syömättä, sitä voimakkaammaksi tunsin itseni. Mutta Pansylla ei näyttänyt olevan hauskaa. Hän näytti kylmettyneeltä, väsyneeltä ja voimattomalta.
En ollut katsonut omaa peilikuvaani hetkeen.
”Yhtä hyvin Pansykin voi lopettaa”, vastasin Beatricelle. Hän huokaisi.
Pansy tuli illalla viereeni istumaan. Hän painautui kylkeeni kiinni ja tunsin, kuinka hän tärisi. Toisen vartalo lohdutti. Painoin pääni vasten hänen olkaansa, ja hän kietoi käsivartensa hartioideni ympärille. Oli mukava vain olla hiljaa, en jaksanut muuta. Kehoni ei pyytänyt ruokaa, se ei tarvinnut sitä. Se kaipasi vain hiljaisuutta ja seesteisyyttä. En edes kaivannut syömistä, sillä olin päässyt kaiken yläpuolelle. Hymyilin Pansyn kaapuun.
Tracey ilmestyi eteemme. ”Nyt kuuntelette”, hän sanoi ja nosti laukustaan kaksi kellertävänvihreää omenaa. ”Tämä on aivan idioottimaista. Pyörrytte kohta, jos ette syö mitään, ja olette kumpikin niin itsepäisiä menninkäisiä, ettette missään nimessä voi antaa periksi. Ettekö voisi vain sopia tasapelin ja syödä nämä omenat?”
Aukaisin jo suuni pilkalliseen nauruun ja vähättelevään kommenttiin, kun satuin huomaamaan Pansyn ilmeen. Hän katsoi Traceyn kädessä olevaa omenaa silmät lasittuneina ja oli kuin hän olisi siirtynyt jonnekin toisaalle. Tunsin uuden värähdyksen, ja vaikka inhosin itseäni hieman, ojensin käteni omenoita kohden. Ensimmäisen poimin Pansyn käteen ja toisen omaani.
”Tasapeli?” kysyin tarjoten omaa omenaani kippistettäväksi.
Pansy katsoi kädessään olevaa omenaa ja sitten minua. Vaikka hänen ilmeensä oli neutraali, tunsin hänet tarpeeksi hyvin: häviö on häviö, mutta hän oli kiitollinen. Hymyilin, kun hän kolautti omenansa omaani vasten ja haukkasi siitä sitten ahnaan palan.
”Kyllä nyt ruoka maistuu”, lähemmäs hivuttautunut Blaise kehaisi ja taputti minua toverillisesti selkään. Jähmetyin, ja omena muuttui suussani puunkuoreksi. Köhin, kun jo nielaisemani pala kohosi takaisin kurkkuun.
Eikä maistu, keho sanoi.
Kisa oli surkea idea, sillä siitä syömättömyyteni vasta alkoi.
