Kirjoittaja: Tomsessed
Beta: Aivan mahtava Frederica!
Fandom: Marvelin Thor
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Loki, Thor & Lady Sif
Yhteenveto:
"Sitä pitkin kulkivat monenväriset peltiset hököttimet, jotka kulkivat neljällä pyörällä, pitivät hieman meteliä ja joista osa haisi ihan kamalalta."Varoitukset: Pari kirosanaa, pakotettua huumoria
Vastuunvapaus: En saa rahaa, kunhan leikin Marvelin hahmoilla
A/N: Mitäpä mä tästä sen enempää sanoisin - osallistuu kotiseutuhaasteeseen
~
Mitä helvettiä? Tämä ei ehkä ollut ihan sitä, mitä ajattelin.Nuo olivat nuoren Loki-pojan ensimmäiset ajatukset, kun tämä saapui Midgardiin. Tosin ei ihan sinne, minne oli ajatellut päätyvänsä.
~
”Isä! Me tahdotaan Sifin kanssa käydä Midgardissa!”
Kun nuorukainen aikanaan Sifin ja Thorin kanssa juoksi kompuroiden isänsä Odinin luokse, ajatus oli tuntunut hänestä perin loistavalta. Olisihan hirveän hienoa päästä kokemaan Midgard eri mittakaavassa, ei vain kaukaisena planeettana jossain linnunradan toisella puolella Asgardiin nähden. Hän oli lukenut kirjoista niin paljon, mutta lähin kosketus tuohon paikkaan oli isän tuoma verenpunainen satukirja, joka oli jostain syystä tarttunut tämän mukaan Midgardista. Kieli oli aluksi ollut pikkuiselle Lokille hankalaa ymmärtää, mutta tämä oli aina ollut siinä suhteessa Thorin edelläkävijä: siinä missä isoveljen ensimmäiset puheet olivat lähinnä alkukantaisia örinöitä, nuorempi oli kyennyt muodostamaan täysin järkeviä lauseita pienestä pitäen. Ihan kuin häneltä olisi jäänyt taaperoiden jokellusvaihe kokonaan välistä. Kirjaviisas Odinin nuorempi oli haparoinut joidenkin sanojen kohdalla, mutta Friggan avulla niidenkin salat olivat auenneet. Tämä vaali kirjaa kuin suurinta aarrettaan – vieläkin, vaikkei enää tarvinnut satuja nukahtaakseen tai rauhoittuakseen.
”Vai niin, poikani?” Odinin ääni oli huvittunut, kun tämä jätti keskustelun erään vartijan kanssa ja asteli lähemmäs paikalle juosseita nuoria. ”Meinaatko, että teistä olisi siihen? Midgard ei ole helppo paikka.”
”Me tiedetään se, Odin-herra”, Sif lausahti ja kumarsi arvokkaasti. Niinkin nuoreksi naisenaluksi hän osasi kohteliaan käyttäytymisen ja protokollat hämmästyttävän hyvin. ”Te puhutte aina siitä, miten hieno paikka Midgard on ja miten jokaisen tulisi edes joskus käydä siellä. Mekin tahdottaisiin.”
Nuorten anelu lähinnä huvitti kuningasta, mutta tämä ei voinut olla näkemättä paloa näiden silmissä. Ehkä maailmanmatkailu ei olisikaan niin huono ajatus… Joskin paikka pitäisi valita huolella. Sellainen, jossa nuoret osaisivat omin nokkineen tulla toimeen ilman suurtakaan vaaraa.
”No, katsotaan mitä voin tehdä”, kuningas lupasi tietäväinen virne kasvoillaan, ennen kuin huitoi nuoria lähtemään. Nilfheimistä oli tulossa tärkeitä vieraita, joten jälkikasvu olisi valitettavasti tiellä.
~
”Myönnetään… Ei tää varmaan ollut sitä, mitä me ajateltiin.” Ajatus, joka kummitteli kaikkien kolmen päissä, sai oikean muodon Sifin huulilta. ”Pitäis varmaan selvittää, missä takapajulassa me ollaan.”
Vajaan kymmenen metrin päässä näkyi suuri puinen taulu, joten kolmikko suuntasi kulkunsa sinne. Se näytti kartalta. Sen yläosassa luki Nakkila.
”Isällä on täytynyt olla hauskaa tän paikan valitsemisen suhteen. Missä
helvetissä me ollaan? Missä sijaitsee joku
Nakkila?”
Sillä aikaa, kun veljekset tutkivat kulmat kurtussa Nakkila-nimisen paikan karttaa, Sif vilkaisi taulun toista puolta. ”Suomi Finland”, siellä luki. Sif muisti joskus lukeneensa Suomi-nimisestä paikasta, mutta joskus aikoja sitten.
”Pojat… Me ollaan Suomessa. Voitteko kuvitella?”
Hetkessä Loki ja Thor olivat nuoren naisen vieressä kummastelemassa samaa asiaa. Onneksi reittiopaste oli myös englanniksi, sitä he ymmärsivät – paikallisten oma kieli vaikutti hyvin monimutkaiselta.
Hetken töllisteltyään nuoret päättivät lähteä liikkeelle. He olivat päätyneet virtaavan veden äärelle, jonka ylitse kulki suuri betoninen rakennelma. Sitä pitkin kulkivat monenväriset peltiset hököttimet, jotka kulkivat neljällä pyörällä, pitivät hieman meteliä ja joista osa haisi ihan kamalalta.
Sif johti pojat reitille, jota pitkin muutamat ihmisetkin kulkivat – sen vuoksi he olettivat, että se oli sallittua. Luojan kiitos heillä kaikilla oli päällään Midgardiin sopiva vaatetus – siitä Odin oli sentään pitänyt huolen.
Kovaksi päällystetyn tien vieressä kulki toisenlainenkin polku, se oli tosin hiekkainen. Vähän matkan päässä juoksi ryhmä tyttöjä ja heidän edellään ilmeisesti joku aikuinen, joka huusi heille vähän väliä ohjeita suomeksi. Eiväthän he siitä tietenkään mitään tajunneet.
”Onkohan tuo nainen noiden tyttöjen kuningatar? Eivät ne sitä varmaan muuten tuolla lailla seuraisi. Sehän vaikuttaa ihan hirveän kiukkuiseltakin”, Loki tokaisi, katsellen mielenkiinnolla tapahtumaa.
Kun ryhmä oli mennyt näkyvistä, kolmikko jatkoi matkaa. Kiivettyään pienen ylämäen he näkivät korkean, harmaanvärisen – ja ruman – rakennuksen, jota pysähtyivät katsomaan. Yläosassa oli kiinni kirjaimia, joista he tunnistuvat sanan ’Nakkila’
”L-i-i-k-u-n-t-a-h-a-l-l-i”, Sif tavasi hitaasti, vaikkei todellakaan tiennyt, mitä sekin olisi voinut tarkoittaa. Hänellä ei ollut käsitystä Midgardin tavoista, mutta kotipuolessa sellainen rakennus olisi tuhottu välittömästi. Se nimittäin näytti aivan täydellisen kamalalta.
Sitten tuli vastaan risteys. He päättivät jatkaa suoraan.
Matkalla vastaan tuli kolkon näköisiä betonirakennuksia, jotka näyttivät siltä kuin joku olisi pinonnut täsmälleen samanlaisia laatikoita monta päälisin sekä vierekkäin. Niiden jälkeen näköpiiriin ilmestyi joku keskuksen näköinen juttu, jossa oli paljon peltivekottimia sekä ihmisiä. Rakennukset olivat edeltäjiään hieman pirteämpiä, kirkkaampia. Se vaikutti paikalta, josta sai hakea tavaroita – ihmiset menivät sisään tyhjin käsin ja tulivat ulos täysin kassein.
Nuoret harhailivat tuntikausia, kuin seikkaillen. He näkivät monenlaisia asioita ja törmäsivät monenlaisiin ihmisiin. Ainoa vaaratilanne oli, kun Loki meinasi jäädä nelipyöräisen peltilehmän alle oltuaan vähän varomaton.
Lopulta he päätyivät vaalean, korkean rakennuksen luokse. Se oli peitetty jollain heppoisen näköisellä aineella, joka heilui kevyessä tuulessa. Rakennuksen suunnalta kuului meteliä, joten asiasta kiinnostuneena kolmikko suuntasi sinne.
Rakennusta oltiin ilmeisesti korjaamassa jotenkin. Nuoret kiipesivät eräänlaisia telineitä pitkin ylöspäin, aina vain ylös ja ylös, kunnes he olivat aivan huipulla – onneksi kukaan ei kärsinyt korkean paikan kammosta. Ylhäällä he kiipesivät kaiteen ylitse ja Thor oli jopa niin hullu, että kiipesi ainoan asian päälle, jonne vielä pääsi – viritys, joka siellä oli. Korkea tolppa keskellä kattoa, johon oli kiinnitetty toinen tolppa vaakatasoon. Kukaan ei tiennyt, mitä se tarkoitti, oliko se kenties joku symboli tai vastaavaa.
Taivas alkoi jo hämärtyä. Kukaan ei huomannut Lokia, Thoria tai Sifiä ylhäällä – vähitellen meteli vaimeni ja loppui kokonaan, jolloin jäljelle jäi jostain kuuluva pieni lauluääni sekä tuulenpuuskahdukset silloin tällöin. Lopulta nuoret päättivät laskeutua alas.
”Katsokaa! Kasvattaakohan nämä täällä jotain hiuksia? Sulaudun tänne joukkoon ihan helposti!” Thor kysyi nauraen, kun kumartui polvilleen. Kasvit olivat täsmälleen samanvärisiä kuin hänen hiuksensakin.
Silloin, täysin yllättäen, he kaikki tunsivat sen: Bifrost oli auki. Kai Odin oli sitä mieltä, että oli aika palata kotiin. Thor ehti juuri ja juuri napata nyrkkiinsa pari kullanruskeaa kasvia, ennen kuin tajusi olevansa jälleen kotipuolessa.
”No? Oliko sellaista kuin oletitte?” Odin kysyi kulma koholla, pidätellen naurua.
”Se oli tylsä paikka. Ei siellä tapahtunut yhtään mitään!”
”Paitsi kun Thor päätti leikkiä jalatonta siinä reitillä. Se peltivekotin päästi ilkeän äänen.”
”Itse olit jäädä sellaisen alle!”
”Sif ei varoittanut minua!”
”Ai
minunko vikani se nyt olikin?”
”Rauhoittukaapas, nuoret”, kuningas rauhoitteli, kun väittely meinasi yltyä kiivaammaksi. Sitten hän huomasi, mitä Thorin kädessä oli.
”Tiedätkö sinä, mitä kädessäsi on, poika?”
”Tuota… Ne näyttävät niin saman värisiltä minun hiuksieni kanssa… Kasvattaako ne siellä hiuksia?” Isoveli kysyi toiveikas pilke kasvoillaan. Odin nauroi.
”Ei, poika. Tuo on viljaa. Ihmiset kasvattavat sitä ruoakseen.” Tämän sanottuaan ylikuningas soi kaikille nopean hymyn ja lähti kävelemään kohti palatsia. Nuorten välille laskeutui hiljaisuus.
”Ja sinä urpo luulit niiden kasvattavan siellä hiuksia.”