Nimi: Hauras yhteys
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S
Fandom: Hetalia
Hahmot: Suomi = Tino, Ruotsi = Berwald ja Norja = Lukas
Vastuuvapaus: Hetalia hahmoineen kuuluu Himaruya Hidekazille, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä
HAURAS YHTEYS
Tino ei tiedä, mitä odottaa, kun hän kiipeää viimeiset metrit matalan kukkulan laelle. Ketään ei vielä näy, ja Tino vetää syvään henkeä rauhoittuakseen. Empien hän laskeutuu istumaan pihlajan juurelle ja sulkee silmänsä. Hän tuntee olevansa turvassa täällä metsän ympäröidessä häntä joka puolelta.
Turvallisuuden tunne kuitenkin hiipuu, kun hän muistaa, miksi on kyseiseen paikkaan tullut. Hän puree hampaansa yhteen ja pinnistää tahdonvoimansa ollakseen hyppäämättä pystyyn ja ryntäämättä suin päin sinne, mistä oli juuri hetki sitten tullut. Etäisesti hän muistaa ajan, jolloin mikään ei ollut niin luonnollista kuin Berwaldin tapaaminen. Nyt koko ajatus tuntuu järjettömältä. Hän alkaa jälleen katua, että otti vastaan Ivanin tarjouksen.
Hän on alkanut saada enemmän vapauksia, kun Ivan on oppinut luottamaan häneen. Ensi alkuun Tino kaipasi Berwaldia niin, että se tuntui miltei fyysisenä kipuna, mutta vähitellen tunne on laantunut eräänlaiseksi jomotukseksi, aavesäryksi, jota ei tarvitse koko aikaa pyrkiä pitämään loitolla. Nykyään hän saa tehdä lähestulkoon mitä mielii. Vain entisten ystävien tapaaminen on kiellettyä ilman Ivanin lupaa.
Tämä on ensimmäinen kerta, kun lupa on annettu. Oikeastaan Ivan oli yllättänyt Tinon pyytämällä, että hän hoitaisi tapaamisen Ruotsin kanssa Ivanin itsensä ollessa kiireinen. Tino tuijotti hetken suu auki, mutta myöntyi pikaisesti. Nyt hän on täällä eikä enää tiedä, tekikö oikean päätöksen.
Askelten äänet saavat Tinon silmät revähtämään auki. Hän ponnahtaa pystyyn ja oikoo vaatteitaan, vaikkei sille tarvetta olekaan. Hän vain tarvitsee jotakin tekemistä käsilleen. Pakoon juokseminen tuntuu hetki hetkeltä paremmalta idealta.
Sitten Berwald jo on siinä, eikä Tino osaa päättää, mihin katseensa asettaisi. Hän ei kykene katsomaan toista silmiin niin pitkän ajan jälkeen. Niinpä hän antaa itsensä vain tarkkailla sivusilmällä Berwaldin yleistä olemusta siirrellessään painoaan hermostuneena jalalta toiselle.
Berwald ei ole muuttunut paljoa. Hän näyttää oikeastaan samalta kuin aina ennenkin, mutta jotakin vierasta hänessä silti on. Ehkä vierauden vaikutelman luo jokin hänen asennossaan, jokin siinä tavassa, jolla Berwald häntä katsoo. Sitten Tino ymmärtää, että Berwald näyttää siltä kuin hän on aina näyttänyt virallisissa tapaamisissa puolituttujen kanssa. Oivallus iskee syvälle ja Tino värähtää tahtomattaan. Milloin hänestä on tullut vain etäinen tuttava, joku, jonka kanssa asioita on hoidettava, koska on pakko?
”Hej”, Berwald tervehtii, ja Tino vastaa hetken epäröityään samalla kielellä.
On kulunut kauan siitä, kun hän on viimeksi puhunut ruotsia. Ivan on ollut tarkka sen suhteen, eikä Tinolla olisi kyseisellä kielellä puhekumppaneita ollutkaan.
Äkkiä joku ilmaantuu puiden välistä Berwaldin takaa. Hätkähtäen Tino huomaa katsovansa Lukasta, jonka hiuksiin on takertunut kuivia risuja ja silmistä heijastuu poissaoleva tyhjyys. Tino ei tiedä mitä sanoa. Jos Berwaldin tuttuus tuntuu kivuliaalta, Lukasin kohdalla samaa ongelmaa ei taatusti pääse syntymään. Tino ei muista, onko koskaan nähnyt toista niin etäisenä ja miltei varjomaisena. Lukas on aina ollut viileä ja pidättyväinen ainakin ulkopuolisten silmissä, mutta Tino tuntee hänet, eikä tyhjyys tällä kertaa jää vain pintatasolle. Lukas on kuin toisessa maailmassa, eikä Tino osaa edes tervehtiä.
”Toin hänet mukaan”, Berwald vastaa ikään kuin selityksenä norjalaisen läsnäololle.
”Niin, hänhän asuu nyt kaiketi sinun kanssasi”, Tino vastaa.
Äkillinen mustasukkaisuus pistää Tinon sisällä, eikä hän ymmärrä, mistä se tulee. Se ei ole oikein. Hänellä ei ole oikeutta tuntea niin, sillä Berwald ei häntä lähettänyt pois. Asiat vain menivät sillä tavoin. Niin maailma pyörii. Tapahtumat vain kulkevat, eikä hän usein voi kuin katsoa vierestä.
Sitten Lukas näyttää havahtuvan nykyhetkeen, ja hänen silmiinsä palaa elämää.
”Hei, Suomi.”
”Hei”, Tino tervehtii vastaan.
Hän panee merkille väkisinkin, kuinka norjalainen käyttää hänen etunimensä sijaan maan nimeä. He ovat käyttäneet toistensa nimiä luontevasti jo niin kauan, että moinen muodollisuus tuntuu suorastaan alleviivaavan henkistä etäisyyttä, joka heidän viiden välille on repeytynyt.
”Missä Mathias ja Eirikur nykyisin aikaansa viettävät?”
Kysymys tulee harkitsematta. Tino haluaa vain täyttää kiusallisen hiljaisuuden, tyhjiön, joka uhkaa vallata koko kukkulan laen. Heti hän kuitenkin ymmärtää, ettei sitä olisi pitänyt kysyä. Onhan hän kuullut Ivanilta ja muualtakin, että Lukas ei enää ole yhteydessä Mathiaksen kanssa juuri lainkaan. Eirikurista hän ei toisaalta ole saanut tietoja mistään, sillä Ivanilta ei aina uskalla kysyä, mitä vain mieleen juolahtaa. Hän haluaa tietää, mitä islantilaiselle kuuluu, mutta ehkei asiaa olisi kannattanut nostaa esille näin pian.
”Mathias asuu Tanskassa kuten aina ennenkin. Eirikur on kai vetäytynyt omaan maahansa, eikä häntä yleensä näe”, Berwald toteaa.
Hän ei vaikuta vihaiselta, mutta suru hänen äänestään kuultaa, niin jähmeä kuin sävy onkin.
”Onko heillä kaikki hyvin?”
Tino tietää, että puheenaihe olisi ehkä jo parasta hylätä, mutta tämä hänen on vielä saatava tietää. He ovat kuitenkin olleet läheisiä niin pitkän ajan, ettei sitä voi pyyhkiä pois noin vain.
”Ei heillä ole hätää”, Berwald vakuuttaa, ja Tino uskoo.
Jos jokin olisi vialla, Berwald ei pimittäisi sitä häneltä. Ei edes nyt, kun keskusteluyhteys tuntuu olevan hädin tuskin raollaan.
”Niin siitä asiasta, jonka vuoksi tulimme”, Berwald aloittaa, ja Tino muistaa, ettei tämän ole tarkoitus olla mikään kuulumisten vaihtamiselle pyhitetty keskustelutuokio.
He aloittavat valtiollisten asioiden käsittelyn, ja hetken on helpompaa. Heillä on selkeä päämäärä, johon pyrkiä. Vain silloin tällöin Tino huomaa, kuinka Berwald hätkähtää hänen puolustaessaan Venäjän etua milloin missäkin asiassa. Minkä hän sille voi. Hänen maansa on nyt osa Venäjää, eikä Berwaldilla ole oikeutta soimata häntä siitä. Silti Tino huomaa välttelevänsä Venäjän mainitsemista. Ehkä hän ei halua hieroa suolaa haavoihin muistuttamalla jatkuvasti, ettei hänellä ja Berwaldilla ole enää yhteistä juuri mikään.
Lukas on vaiti heidän keskustellessaan. Tino panee merkille, ettei norjalainen edes kuuntele. Ainakin tämän katse vaeltelee päämäärättömän oloisena pitkin pilvistä taivasta, eikä edes etäinen mielenkiinto riko hänen ilmeettömyyttään. Lukas selvästi kärsii, mutta Tino ei enää tiedä tarkalleen miksi. Oli aika, jolloin hän saattoi parin sanan jälkeen aavistaa, mikä Lukasta, Mathiasta tai Eirikuria painoi Berwaldista puhumattakaan, mutta sen taidon hän tuntuu menettäneen. Vasta kun Berwald kysyy suoraan, käyvätkö heidän päätöksensä Lukasillekin, hän näyttää palaavan takaisin heidän luokseen.
”Mitä väliä sillä on?”
Piittaamattomuus ja hienovireinen katkeruuden sointi sanojen alla saavat kylmät väreet kiirimään pitkin Tinon selkäpiitä. Berwaldkin näyttää hivenen kärsivältä.
”Olen sanonut, että haluan kuulla sinuakin.”
”Aivan varmasti”, Lukas tuhahtaa ja kääntää katseensa pois ruotsalaisesta.
Tino ei keksi mitään sanottavaa, ei mitään, mikä keventäisi synkkää auraa, joka heidän ympärilleen tiivistyy. Ei tunnu keksivän Berwaldkaan, joten äänettömyys venyy ja soi levottomuutta herättävällä nuotilla. Tino haluaa katkaista sen, mutta kieli tuntuu kieltäytyvän yhteistyöstä.
”Eiköhän se ollut sitten siinä”, Berwald huokaisee lopulta ja liikahtaa kuin lähteäkseen.”
”Odota”, Tino henkäisee.
Oikeat sanat ovat edelleen kadoksissa, mutta näin tämä ei voi päättyä. Jotakin on tehtävä. Jotakin on saatava sanotuksi, sillä kammottavan vierauden ja liian kireiden hiljaisuuksien varaan hän ei suostu tätä tilannetta jättämään. Äkkiä tuntuu, että heidän koko yhteinen aikansa ja ikuiseksi luultu yhteytensä murtuisi lopullisesti olemattomiin, ellei hän tekisi jotakin.
”En halua menettää sinua”, Tino kuulee sanovansa. ”En halua menettää teitä kumpaakaan. Haluan...”
Hänen äänensä hiipuu pois. On niin paljon, mitä hän haluaa ja toivoo, ettei sopivia ilmauksia ole. Mitään hänen kaipaamistaan asioista Berwald ei voi antaa. Miten hän muka kykenisi kääntämään aikaa taaksepäin tai kuromaan umpeen heidän ajan ja etäisyyden haalistaman yhteenkuuluvuutensa?
Berwald ei sano mitään, eikä Tino enää kestä katsoa häntä. Eikö toinen enää välitä, vai eikö hänkään kykene ilmaisemaan ajatuksiaan?
”En usko, että tämä asia tuli yhdellä tapaamisella hoidetuksi. Voin ehdottaa Ivanille, että jatkamme tästä myöhemmin. Turhaanhan hän alkaa perehtyä siihen, mitä me olemme keskustelleet. Varmasti hänkin ymmärtää, että on viisaampaa, jos me hoidamme asian loppuun.”
Tinolta kestää hetki ymmärtää vastauksen merkitys. Sitten hän ymmärtää, ja pieni hymy murtautuu jostakin hänen kasvoilleen.
”Niinkö ajattelet? Olet kyllä luultavasti oikeassa. Minäkään en usko, että liika kiirehtiminen tärkeissä asioissa kannattaa.”
Varovasti Tino vilkaisee Berwaldiin päin ja näkee hänenkin suupieltensä kohoavan aavistuksen.
”Näkemiin, Tino”, Lukaskin sanoo, ja Tino tuntee olonsa naurettavan kiitolliseksi.
Oman nimen kuuleminen tuntuu vahvistavan jotakin, jonka hän on jo kuvitellut korjauskelvottoman hauraaksi. Heidän lähtiessä omiin suuntiinsa Tinon on taas hiukan helpompi hengittää.