Nimi: Lohikäärme majesteettinen kultavuoteellaan
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Genre: satumainen draama
A/N: 12+ virkettä inspiroi kirjoittamaan vielä toisenkin tekstin, joten tämä oli lopputulos. Otsikkoa tälle oli hankala keksiä, tuo otsikko on vähän ehkä meh, mutta menköön
Tämä on suhteellisen tajunnanvirtaisesti kirjoitettu triplaraapale, jonka kirjoitin käsin jonnekin vihon perälle. Osallistuu haasteisiin Vuosi raapalehtien sekä 12+ virkettä.
Kivet metsänrajassa kasvoivat sammalta. Yläpuolella kaartuva taivas oli harmaa ja pilvistä raskas. Kasvien heiveröiset varret taistelivat painovoimaa vasten, kannattelivat lehtiään sadetta vastaan. Aina silloin tällöin yksittäinen pisara takertui lehdenkärkeen, roikkui siitä kuin henkensä hädästä ja kieltäytyi hellittämästä otettaan.
Jossakin kauempana vuorten toisella puolen lepäsi vanha ja viisas lohikäärme marmoriluolassaan. Sen siivet olivat jo iästä repaleiset, mutta yhä edelleen sen sydämessä sykki vapaus. Lohikäärmeen alla, sen kynsien välissä lepäsi sen koko maallinen omaisuus, josta se aina aika ajoin antoi itsensä nauttia. Silloin tällöin joku lähistöllä elävistä ihmisistä kokosi kaiken rohkeutensa, matkasi luolalle ja yritti napata edes murenan lohikäärmeen mahtavana kimaltelevasta aarteesta. Lohikäärme ei tuosta vaarasta perustanut, sillä oli hohtava haarniska ja lohikäärmetuli suojanaan.
Sinä iltana jutteli läheisessä kaupungissa muuan metsästäjä tovereilleen.
”Jos kävisimme hyökkäykseen yhdessä, ei lohikäärmeestä olisi meille vastusta, vanhaksikin sitä sanotaan.”
Toiset loivat epäluuloisia katseita toveriinsa, arvioivat, ettei vanhankaan lohikäärmeen voittaminen ollut haasteista niitä kaikkein helpoimpia. Sana oli, että vasta edellisenä keväänä oli joku rohkea samaa huonolla menestyksellä yrittänyt, ja sen jälkeen kaupungin kaduilla oli kaikunut murhe. Vanha lohikäärme oli musta varjo kaupungin yllä. Se oli vihollinen, jota ei voinut voittaa. Se vain oli ja pedon uhka oli raskaana roikkuva pilvi, jota aurinkokaan ei hajottanut. Sisällä vuoressaan lohikäärme ei kantanut huolta kuin omaisuudestaan ja sotisopansa puhtaudesta. Sen nahassa ei peitsen pisto tai miekan viilto tuntunut.
Kaupungissa metsästäjä oli onnistunut puhumaan toverinsa taakseen ja nyt metsän puut pilareina ympärillään hänen sydämensä läikehti uuden seikkailun polttavaa riemua.
”Lohikäärme on kai tuon vuoren uumenissa”, mies virkkoi korkeinta vuorenhuippua osoittaen.
Vuori piirtyi taivaan harmautta vasten kuin kulmikas hammas. Ikuinen lumi kirjoi ristikoita sen tummille rinteille, ja miehet liikehtivät levottomina. Heidän taisteluntahtonsa oli kalvennut nopeasti totuuden päästyä ujuttamaan sormensa heidän mieliinsä, ja ilo odotti heitä nyt kotona.
Hiljaisuus luolan sisällä oli särkymätön, lohikäärme majesteettinen kultavuoteellaan. Iho kananlihalla metsästäjä joukkoineen peräytyi. Sydämessään metsästäjä vannoi vielä palaavansa –
hän oli varma, että ensi kerralla hän astelisi ulos vuoresta voitokkaana.
