Nimi: Hymyjä ja salapoliiseja
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: arkidraama
Paritus: Heikki/Kalevi
Haasteet: Vuosi raapalehtien VII, Spurttiraapale V (aivastaa) ja Sana/kuva/lause10 #2 (
kuva)
A/N: Tuosta kuvan repusta tuli välittömästi mieleen Heikki ♥︎ Rapsu on kuitenkin Kalevin näkökulmasta :>
Hymyjä ja salapoliiseja
On ruokatunti, ja mun täytyy päästä ulos toimistolta. Duunissa itessään ei oo mitään vikaa, mutta työkavereilla riittää draamaa. Kun suurin osa työstä tehdään tiimeissä, niin… no, vittu, osaahan se olla rankkaa. Onneksi johtokin on vihdoin tajunnut, ettei tällä kokoonpanolla pystytä tehokkaisiin tuloksiin. Ensi kuussa vaihtuu tiimikuviot. En malta oottaa.
Ensin kuitenkin tärkein: kahvi. Suuntaan siihen uuteen kahvilaan, joka ilmestyi jokin aika sitten mun toimiston liepeille. Se on rauhallinen ja vanhanaikaisella tavalla tyylikäs. Astun sisään. Kahvilassa ei ensisilmäyksellä näytä olevan ketään. Barista näyttää ilahtuneelta saadessaan asiakkaan, ja me rupatellaan niitä näitä samalla, kun se valmistaa mun tilausta. Otan take away -kupin ja oon jo lähdössä, kun nurkassa kököttävä vanha, vintagatyylinen nahkareppu kiinnittää mun huomion. Se on tismalleen samanlainen kuin Heikillä, kaikkia kulumia myöten. Se on pakko olla sama reppu. Oon varma siitä. Heikillä oli se reppu jo lukiossa.
Katselen pöydällä olevia esineitä, josko tunnistaisin niistä jonkun, mutta mun salapoliisityö osoittautuu tarpeettomaksi, kun kuulen hämmästyneen äänen mun takaa:
”Kale?”
”Hei, beibe”, vastaan hymyillen, kun käännyn. ”Mitenkäs sä oot tälle puolen kaupunkia eksynyt?”
”Tää on hyvä paikka tehdä mun gradua”, Heikki naurahtaa. Miehellä on flunssankäheä ääni, mutta silti se vain jaksaa paahtaa gradunsa kanssa. Heikki on niin tunnollinen, että se tekee hallaa omalle terveydelleen. Mikä törppö.
”No, kieltämättä. Tää on ihan sun näköinen mesta”, hymähdän. ”Miten sujuu?”
”Tahmeasti”, Heikki sanoo ja aivastaa. Sen kurkku päästää korahduksen, joka kuulostaa niin pahalta, etten voi olla irvistämättä huolestuneesti.
”Sun pitäis olla kotona lepäämässä”, huomautan.
”Ei täs mitään”, Heikki vakuuttaa ja niistää töräyttää perusteellisesti. ”Entä sä? Mites töissä?”
”Yhtä sirkusta koko jengi”, tuhahdan. Heikki hymyilee myötätuntoisesti, ja mun sisällä läikähtää. Heikin ei tarvitse edes sanoa mitään. Pelkkä sen näkeminen piristää mua. Tunnen itseni saman tien energisemmäksi. ”Mut suhun törmääminen pelasti mun päivän.”
”Sama”, Heikki hymähtää. Se pyyhkäisee mun käsivartta ohi mennessään ja istuutuu koneensa ääreen. Lasken käteni miehen olkapäälle ja hyväilen peukalollani sen kaulaa. Lähteminen tuntuu äkkiä vaikealta.
”Ois kiva jäädä, mutta mun täytyy syödäkin”, huoahdan. ”Tuutko mun luokse illalla?”
”Tuun”, Heikki lupaa. ”Tsemppiä töihin.”
”Sulle kans”, sanon. Suin sormillani Heikin hiuksia, kerään itteni ja vilkutan vielä ovella. Heikki vilkuttaa takaisin. Hymy pysyy mun kasvoilla koko päivän.
