Orphan Black: Välttämätön julmuus – näin minä taistelen, S | Cosima/Delphine

[Sokerisiipi]

Nimi: Välttämätön julmuus – näin minä taistelen
Fandom: Orphan Black
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst, femme
Paritus: Cosima/Delphine
Haasteet: Otsikoinnin iloja (muun välimerkin otsikko), Spurttiraapale IV ja Yhtyeen tuotanto II Samuli Putron Olet puolisoni nyt -kappaleella

A/N: Katson uudestaan Orphan Blackia ja se on herättänyt ficcaamisen haluni. Kuuntelin Putroa, ajattelin kynttilöitä ja tsädäm.

Välttämätön julmuus – näin minä taistelen

kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa
on hiljaisuus niin täydellisen hiljaista
että kuiskauskin on huuto
en vaihtais sekuntiakaan

(Samuli Putro – Olet puolisoni nyt)

Delphine sytyttää kynttilät ja avaa ranskalaisen punaviinin. Hän huljuttaa viiniä lasissa ja tarkistaa maun. Se on hyvä. Delphine katsoo itseään kokovartalopeilistä. Hän näyttää kireältä ja huolestuneelta. Se ei käy. Delphine avaa suutaan ja liikuttelee leukojaan, jotta kasvolihakset rentoutuisivat. Värikkään ilmeilyn jälkeen ranskatar hymyilee. Hän pöyhii vaaleita kiharoitaan ja on tyytyväinen. Delphine ehtii tuskin istahtaa sohvalla odottamaan, kun raskas teräsovi liukuu auki, ja Cosiman nauru valloittaa asunnon. Delphine nousee.

Nähtyään kynttilöin valaistun asunnon Cosima hiljenee.

”Älkää pilatko poikamiesboksiani liiallisella lesboilulla”, Felix sanoo. Cosima avaa suunsa, mutta Felix on vikkelämpi. ”Nauti, kultaseni. Ansaitset tämän.”

Mies hymyilee tietäväisen näköisenä ja vetää oven kiinni. Cosima naurahtaa ja kääntyy Delphinen puoleen. Naisella on pää tutusti kallellaan. Delphine tarttuu rakastaan käsistä ja suutelee.

”Kynttiläillallinen ja viiniä. Melkein liiankin hienoa”, Cosima sanoo. ”Mikä täällä tuoksuu?”

”Pannupitsa”, Delphine vastaa. Cosima nauraa, kunnes raju yskä ottaa vallan, ja nainen taipuu kaksin kerroin. Delphinen sydän romahtaa. Rauhassa, Delphine komentaa itseään, jotta Cosima ei näe, miten paljon hän pelkää. Heillä täytyy olla muutakin kuin epäilyä yhteisen ajan riittävyydestä. Delphinen täytyy pitää tunteensa kurissa.

Cosima köhii ja hymyilee sitkeästi.

”Tämä on ihanaa. Rakastan sinua”, Cosima sanoo. ”Yksi asia täältä kuitenkin puuttuu.”

Delphine ehtii jo säikähtää, mutta Cosiman tuikkivat silmät rauhoittavat hänet.

”Nimittäin musiikki”, Cosima jatkaa ja menee Felixin vinyylilevyjen luokse. Musiikki muistuttaa Cosimaa; se on elävää, mutkikasta ja koskettavaa. Rytmi saa Cosiman tanssimaan. Tummat silmät eivät irrota katsettaan ranskattaresta. Delphine hymyilee ja tarttuu ojennettuun käteen.



Yöllä Delphine herää äänettömään huutoon, joka kumpuaa hänen sisältään. Sänky tuntuu tukalalta. On liian hiljaista. Delphine vie tärisevän kätensä Cosiman huulille. Lämmin ilmavirta kohtaa ihon. Delphine nojaa polviinsa ja itkee hiljaa sitä, miten hän ei voi edes nukkua pelkäämättä, että yöllä Cosima lakkaa hengittämästä. Se on liian julmaa, ja kuitenkin välttämätöntä. Delphine hengittää syvään ja painautuu lähelle Cosimaa. Huomenna hän jatkaa taistelua, jossa häviäminen ei ole vaihtoehto.

[Waulish]

Ihanaa lukea Cosima/Delphineä. ♥ Minulle kävi vähän niin, että kun taannoin katselin Orphan Blackin ensimmäisiä kausia uudestaan, en saanut tästä parista enää yhtään samanlaisia fiiliksiä kuin ekalla katselukerralla, vaan kaikki tuntui jotenkin vähän kiirehdityltä ja lattealta, mutta sarjan loppupuoli saikin minut taas viehättymään näiden naisten suhteesta. Ihana pari kaikkinensa, jotenkin niin vaikea mutta silti niin luonnollinen, tarkoituksenmukainen. Vähän niin kuin tämän fikin esittelemä tilannekin: yhteiselo on julmaa, kun toinen on vakavasti sairas eikä jäljellä olevasta ajasta saati yhteisestä tulevaisuudesta ole varmuutta, mutta silti yhdessä pysyminen on välttämätöntä, taisteleminen on välttämätöntä. Rakkaudessa on ihmeellistä voimaa.

Ihanan romanttinen kynttiläillallinen pannupitsoineen ja musiikkeineen, oi että. Delphine on ihana, kun järjestää yllätyksen Cosiman iloksi, ja Felix on ihana, kun luovuttaa lukaalinsa naisten käyttöön. Muutenkin minua ilostuttaa Felixin esiintyminen tarinassa, koska tämä repliikki kuulostaa minusta ihan häneltä:

”Nauti, kultaseni. Ansaitset tämän.”

Oikein kuulen Felixin äänen lukiessani. Myös tietäväinen hymy on hyvin kuviteltavissa.

Ensimmäisessä kohtauksessa on mukavan rauhallinen, raukea ja rakkaudentäyteinen tunnelma Cosiman yskäkohtauksesta ja Delphinen huolesta huolimatta. Sydäntä vähän kipristää se, kuinka Delphine pyrkii peittämään pelkonsa ja huolensa Cosimalta, jotteivät ne saisi otetta yhteisestä hetkestä. Voi vain kuvitella, miten paljon voimaa ja urheutta epävarma tilanne vaatii Delphineltäkin. Hän on todellinen taistelija niin kuin Cosimakin, ja se ilmenee minusta tässä fikissä hienosti. Vaikka pelko on läsnä ja sairaus oireilee, siihen ei jäädä vellomaan, vaan yritetään nauttia hyvästä hetkestä.

Pidän tosi paljon myös tuosta toisesta kohtauksesta, kun Delphine herää kauhuissaan ja kokeilee Cosiman hengitystä. Kohtaus luo pelokkaalla tunnelmallaan jännän kontrastin ensimmäisen kohtauksen kanssa ja toisaalta syventää sitä fiilistä, että Delphinelläkin on aika vaikeaa, vaikka hän pyrkiikin kätkemään sen sisälleen. Sydäntäsärkevä tilanne tämä, mutta onneksi lukiessa tuo lohtua itse sarjan päätös ja parannuskeinon löytyminen.

Kiitokset lukukokemuksesta! -Walle

[Alice Katarina]

Selasin Kommenttiarpajaisia varten listaustani ja tarkoitukseni oli ottaa jotain uudehkoa luettavaksi. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, kun huomasin tämän OB ficin. En ole lukenut lähes mitään tästä fandomista kirjoitettua ja oli ihana palautella sarjan tapahtumia mieleen nyt, kun viimeisenkin kauden katsomisesta alkaa jo olemaan reilusti aikaa. Ensinnäkin tykkään tekstin nimestä. Se on surullinen, mutta samalla selvästi sellainen, joka luo kuvan Delphinen ja Cosiman taisteluhengestä. Toiseksi tykkään Samuli Putron kappaleen lainauksesta alussa. Se on ehkä oma lempparini kyseiseltä artistilta ja biisin tunnelma sopi hyvin tekstiisi ja varsinkin sen loppuosaan.

Delphine on ihana, kun valmistelee illallisen. Felix on ihan oma itsensä. Cosimasta huomaa, että hänkin ehkä hiukan liikaa yrittää. On kiva, että Cosiman sairauden varjo näkyy taustalla, mutta tunnelma on silti vahvasti toiveikas. Vaikka pelottaa, niin halutaan nauttia siitä, mistä voidaan. Se on mun mielestä vahvasti varsinkin Cosiman hahmoon sopiva ajatus.

Sänky tuntuu tukalalta. On liian hiljaista. Delphine vie tärisevän kätensä Cosiman huulille. Lämmin ilmavirta kohtaa ihon. Delphine nojaa polviinsa ja itkee hiljaa sitä, miten hän ei voi edes nukkua pelkäämättä, että yöllä Cosima lakkaa hengittämästä.

Angstia rakastavana tämä oli ehkä lempikohtani koko ficissä. Niin raa'an aito ja traaginen.

Kiitos tästä iltalukemisesta! ♥

AK

[Kaarne]

En ole ikinä edes katsonut Orphan Blackia, joten en käytännössä tiennyt näistä hahmoista mitään. Mutta tykkäsin otsikosta niin paljon, että päätin klikata ficin auki, ja kannatti!

Musta oli mielenkiintoista alkuun arvailla, että mihin otsikko viittasi, kun tunnelma tuntui olevan niin lempeä ja romanttinen, mutta tulihan se isku palleaan sieltä sitten. Itse kun ei sairaudesta ja muusta tiennyt, niin tuo yskänkohtaus oli tosi tehokas katkaisu hempeään hetkeen! Pidin myös siitä, miten nopeasti Cosima siitä tointui ja alkoi sitten johtaa tilannetta valitsemalla musiikkia.

Loppu oli tosi tehokas ja viimeinen lause todella kaunis. Pidin tästä ficistä kovasti.