Kirjoittaja: Brangwen
Ikäraja: K11
Fandom: Taru Sormusten Herrasta
Paritus: Éowyn/Faramir
Vastuuvapaus: Kaikki J.R.R. Tolkienin omaksi tunnistettava kuuluu hänelle. Minä omistan vain pohjattoman rakkauden hänen tuotoksiaan kohtaan.
A/N: Random välityö, jotta pääsisin pahanlaatuisesta blokista eroon.
Surusiipiä
Surusiivet kukkivat kalpeina pienessä talvipuutarhassani. Niiden kukat, kuin rykelmät pieniä pisaroita, riippuvat raskaina perhosen siipien muotoisten lehtien välissä. Taitan oksan ja puhallan kukkaan kevyesti. Pisarat aukeavat sinisiksi silmiksi.
Mieheni antoi rakentaa tämän puutarhan minun ilokseni, jotta hyisten sateiden harmaaksi värjäämät talvet eivät painaisi mieltäni. Minä olen aukeiden ruohokenttien tytär, ja kun talvi tulee, minä toivon lunta, joka maalaa maiseman reunattomaksi, äärettömäksi. Mutta ei täällä, ei leudossa Ithilienissä. Täällä kesät ovat kukkien loistoa ja virtaavia vesi, mutta talvet kylmää kuuraa, ikipuiden pintaan kohmettuvaa kosteutta. Taivaanrantaa ei näy, ellei kiipeä Minas Mîrin, Jalokivitornin huipulle. Portaat ovat pitkät, mutta monet kerrat olen ne kavunnut, joskus yksin, joskus herrani kanssa. Tornikin on hänen lahjansa minulle. Hän näkee niin paljon vaivaa, jotta minä viihtyisin täällä, hänen maassaan. Hän antoi kansansa taitavimpien kivenveistäjien muotoilla minun palatsini, kutsui kääpiöiden sepät korottamaan tornin niin, että se tavoittelisi taivaan jalokiviä. Ja silti hän usein sanoo, ettei yksikään tornin timanteista ole tornin valtiatarta kauniimpi.
Minä olin kerran Eorlin huoneen kilvenkantaja, Rohanin valkea neito. Nyt kutsuvat ihmiset minua Ithilienin valtiattareksi. Nyt minun huoneeni on Gondorin käskynhaltijoiden huone, minun nimeni vain vaimon nimi, eivätkä nämä Gondorin suuret herrat edes osaa lausua sitä oikein. He laulavat lauluja suuresta taistelusta, mutta harva muistaa, minkä iskun iski Éowyn, Éomundin tytär. He laulavat lauluja sankareista, ja he laulavat lauluja puolituisista, mutta ne ovat miesten lauluja, niissä muistetaan vain voimassaan suuria.
Lauluissa lauletaan myös Minas Tirithin valtiattaresta. Hänen miehensä kunnia on tarpeeksi korkea, jotta tarinankertojat muistavat häntäkin. Noiden laulujen varjot ovat synkät, niin kuin unieni varjot. Unessa minä vielä usein käytän kalpaa, ratsastan kuninkaitteni vierellä, heidän kummankin, kutsun kuolemaa Pelennoren kentällä, taistelen varjoista synkintä vastaan. Kerran herrani nukkui vierelläni kesken öisen taisteluni, ja minä herätin hänet, kun unissani iskin häntä nyrkilläni.
Päivisin noista unista valvemaailmaan seuraavat minua vain kuningas Elessarin silmät. Joka kerta, kun kohtaan hänet, ja valtiatar Arwenin, minä muistan, ettei minun nimeäni kirjata sankareiden luetteloihin. Minä rikoin sääntöjä. Minä en suostunut naisen osaan. Siksi en koskaan kanna samaa kruunua kuin haltiakansan iltatähti.
Minun kruununi on toisenlainen, se on punottu surusiiven lehdistä ja kukinnoista. Punon ohuet varret hiuksiini, levitän loput kukat tyynylle ja peitolle. Valkea kangas on kuin vettä käsissäni. Tässä minä istun ja odotan. Herrani tulee, ja taas minä muistan, mikä on hinta ja mikä palkkio. Kerran minä rakastin varjoa ja ajatusta, mutta tottelemattomuuteni vei minut ensin Parannuksen tarhaan, ja sieltä Ithilienin puutarhoihin. Surusiipien kevyt tuoksu leijuu yllämme, kun herrani kumartuu puoleeni, ja minä ojennan käteni hänelle.
‒ Kauan viivyit, valtiaani.
‒ Pitkä on aika odottavalle, mutta näen, että et ole istunut toimettomana.
Hän silittää kukin koristettuja palmikoitani, ja hymyilee tavalla, jolle en ole koskaan oppinut sanomaan ei. Sanovat, että hän hallitsee ihmiset ja eläimet, enkä tiedä, kumpaa olen näiden Gondorin herrojen silmissä; pohjolan villi asetyttö. Mutta minua hän hallitsee, ei niin kuin kuningas ja käskijä, vaan niin kuin minäkin hallitsen häntä.
Hidas on meidän kosketuksemme, ja käheä hänen äänensä, kun hän sanoo, ettei ole toista minun veroistani sankaria.