”Minä sanoin sille, että tiesin, mikä se oli. Sitten se vain läksi pois.”
Nimi: Lähtisitkö pois
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Ikäraja: S
Tyylilaji: myyttinen fantasia, jonkin sortin pining
Hahmot: Joutsi/Valtari
Haasteet: Finikesä 2019 (Kesäbingo), Kesäbingo (teksti aiheesta ukkonen), Saaga II
A/N: Mietin, että mitäköhän sitä keksisi ukkosesta kirjoittaa ja tällainen sitten kalevantulista ja perunanpesusta syntyi! Tämä on jatkoa tarinalle Valtari (S)
Lähtisitkö pois
Taivaanrannassa välkkyi kalevantulia. Joutsi istui tuvan kuistilla paidanhihat kyynärtaipeisiin rypistettyinä ja pesi varhaisperunoita saavissa. Isä oli lähtenyt kylälle viemään mansikoita ja herneitä mielitiettynsä luo ja jättänyt ruoanlaiton hänen kontolleen. Valtari istui hänen vieressään, hartia hänen hartiaansa hipoen, ja katseli kuin transsissa tummaa horisonttia. Ilma oli painostava, mutta Valtari vakuutti, että hän ehtisi pestä perunat ennen ukonilmaa. Joutsi ei ollut niinkään varma, muttei silti vielä kiirehtinyt. Hän tiputti perunan saaviin ja otti korista seuraavan. Valtarin hartia tuntui lämpimältä.
”Katso”, Valtari sanoi ja tönäisi häntä. Joutsi nosti katseensa multaisesta perunasta. Taivaanrannassa välähti.
”Siellä se Ukko jotain mekastaa”, Valtari sanoi ja puhui enemmän itselleen kuin Joutsille.
”Uskotko todella kaikkia tarinoita, joita ämmät sinulle suoltaa?” Joutsi kysyi vähän äreänä.
”Minun on vaikea uskoa, että sinä et usko.”
Joutsi hymähti ja harjasi perunaa. Ei hänellä ollut aikaa ämmien saduille, hänen mieli sanoa, mutta tiesi, että silloin Valtari olisi vain kysynyt, miksi hänellä sitten oli aikaa tämän tarinoille. Joutsi ei tiennyt ja harjasi perunaa vähän kovakouraisemmin.
”Uskothan sinä minuakin”, Valtari sanoin pitkän tauon jälkeen.
”Minä uskon, että sinä olet ihan umpihullu.”
”Niin”, Valtari huokaisi ja heilutteli paljaita varpaitaan, ”ja silti sinä vain jaksat katsella minua.”
”No kun ei kukaan muu katsele”, Joutsi mutisi posket vähän punehtuen ja harjasi perunaa niin lujaa, että se luiskahti hänen käsistään. Valtari noukki sen ja ojensi hänelle takaisin. Hetken Joutsi tunsi Valtarin sormenpäät ihollaan ja melkein jo erehtyi hymyilemään.
”Tuo oli typerästi sanottu”, Valtari sanoi huvittuneena. ”Minua katselevat monetkin.”
”Mutta eivät siinä mielessä.”
”Missä mielessä?”
Joutsi paiskasi perunan saaviin ja otti korista taas seuraavan. Hän piti visusti katseensa multaisissa käsissään, vaikka näki silmäkulmastaan, että Valtari tuijotti. Valtari tekee vain kiusaa, hän vakuutti itselleen.
”Älä ole typerä”, hän puuskahti.
Valtari hymähti kepeästi ja heilutteli taas varpaitaan. Tuulenvire heilutti ruohonkorsia, jotka kasvoivat kuistin portaiden vieressä. Hiljainen jyrinä saavutti kylän maata pitkin. Joutsi ehti pestä kolme perunaa, ennen kuin Valtari taas puhui.
”Ketä sinä sitten katselet?”
Joutsi vilkaisi Valtaria. ”Häh?”
”Kylän tytöistä”, Valtari tarkensi. Hänellä oli kyllä kujeileva hymy huulillaan, mutta jotain uupui hänen silmistään. Se vähän vaivasi Joutsia ja hän painoi katseensa taas alas.
”En minä ketään katsele…”
”Etkö?” Valtari ihmetteli.
Joutsi puuskahti. ”No kai se Urhon tyttö on ihan hauskan näköinen. En minä ole asiaa sen ihmeemmin ajatellut. Mitä sinäkin siinä utelet?”
”Enhän minä mitään”, Valtari sanoi ja hymyili vinosti. Hän pysyi vaiti niin kauan, kunnes Joutsi oli pessyt perunansa.
”Et ikinä arvaa, mitä minulle kerran kävi.”
Joutsi hengähti syvään. ”Jos sinä keksit taas juttuja, niin minä menen takaisin sisään, enkä pyydä sinua mukaani.”
”Minä kerran melkein makasin erään metsänpiian kanssa.”
Joutsin leuka tipahti alas. Sitten hän keräsi itsensä, koska muisti, että Valtari oli paatunut valehtelija.
”Puhut paskaa.”
”Enkä!” Valtari vakuutteli. ”Se on ihan totta!”
”No, mitä siinä sitten kävi? Oliko sinulla liian pieni heppi, vai –?”
Valtari löi Joutsia käsivarteen. ”Idiootti!” Sitten hän nojasi taaksepäin ja katsoi niin kaihoisana metsänlaitaa, että Joutsi melkein ajatteli hänen olevan tosissaan.
”Minä sanoin sille, että tiesin, mikä se oli. Sitten se vain läksi pois.”
Tuuli oli yltynyt ja ukkospilvet vyöryivät nopeasti kohti kylää. Jyrinä kuului lähempää aina salama salamalta. Joutsi ei ollut varma, ärsyttikö häntä Valtarin tarina vai se, että tämä oli aina oikeassa. Valtarilta kylän lasten olisi pitänyt säästä kysyä, eikä etanoilta.
”Tuskin se edes sinun kanssasi olisi halunnut maata”, hän viimein murahti.
Valtari kohautti olkiaan. ”Ehkäpä niin.”
He kantoivat perunat sisään ja sulkivat oven parahiksi, kun kaatosade alkoi. Vesi piskoi ikkunaruutuja vasten ja rummutti peltistä kattoa. Joutsi kaatoi perunat kattilaan ja pisti sen tulelle. Valtari kaivoi villasukkia heidän piironginlaatikostaan. Joutsi katseli tämän toimia ja mietti, että hänellä ei ollut vielä koskaan ollut sellaista ystävää kuin Valtari. Sellaista, joka sai hänet tuntemaan olonsa niin… erilaiseksi. Kevyeksi ja painavaksi samaan aikaan. Mutta Valtari olikin ainutlaatuinen, ei lainkaan kuin kuka tahansa toinen poika, jonka kanssa Joutsi oli käynyt uimassa tai ongella tai salaa naukkimassa isän pirtuvarastosta.
Valtari hymyili hänelle, kun huomasi hänen katselevan. Joutsi punastui ja käänsi katseensa ihan toisaalle. Ukkonen jyrisi niin, että ikkunaruudut helisivät. Joutsin sydän tykytti vähän nopeammin. Hän toivoi, ettei isä ollut vielä ehtinyt takaisin tien päälle.
”Mitäköhän se Ukko siellä tekee?” Valtari pohti ääneen ja kurkisti ikkunasta taivaalle.
”Eikö ne ämmät sitten ole sanoneet?”
”Ovathan ne. Sanovat, että Ukko ja Akka lempii.”
Joutsi tyrskähti. ”Sinäpä puhut paljon lempimisestä tänään.”
Valtarin iho oli niin kalpea, että kun hän punastui, hän punastui aivan silminnähden. Sekös nauratti Joutsia.
”Ai sellainenko päivä sinulla tänään on? Ehkä sinun pitäisi etsiä käsiisi se metsänpiika ja –.”
”Toivoisin, ettet sanoisi enää enempää.” Valtari istuutui pöytään vakavan näköisenä, ja Joutsi ajatteli, että ehkä sittenkin oli parempi olla kiusaamatta. Hän nyökkäsi ja kääntyi takaisin kiehuvien perunoiden pariin.
Sade oli hellittänyt ja ukonilma siirtynyt kauemmas, kun Joutsi tarjoili perunat ja kalan pöytään. Valtari nyppi ruotoja mietteliään näköisenä.
”Sinä suutuit minulle”, Joutsi sanoi. Valtari katsoi häntä, katsoi aika pitkäänkin, ennen kuin pudisti päätään. Sitten hän jatkoi taas ruotojen nyppimistä. Joutsi huokaisi ja pisti perunan haarukkaansa. Hän ei ottanut sitten millään selvää Valtarin mielenliikkeistä. Ehkä niin oli joskus hyväkin. Hän oli pistämässä perunaa suuhunsa, kun Valtari nosti taas katseensa häneen ja se oli niin oudolla tavalla vangitseva, ettei Joutsi pystynyt katsomaan pois. Peruna tippui hänen haarukastaan takaisin lautaselle.
”Mitä sinä tekisit, jos sanoisin, että tiedän, mikä sinä olet?” Valtari kysyi.
”Minä… Anteeksi mitä?”
”Lähtisitkö sinä?”
Joutsi räpytteli silmiään. Isä rämisteli kuistilla ja heilautti ulko-oven auki.
”Perkele mikä ilma”, hän manasi.
Valtari pisti suuren perunan suuhunsa ja hymyili valloittavasti posket pullollaan, kun isä astui kulman takaa. Isä huokaisi ja käveli keittiön ohitse makuuhuoneeseensa.
”Olisihan minun pitänyt arvata…” hän jupisi itsekseen. ”Miksei se voi viettää aikaa kenenkään toisen kanssa…” Hän pisti makuuhuoneen oven kiinni.
Joutsi tuijotti Valtaria. Ilma tuvassa oli muuttunut painostavaksi, mutta Joutsi oli varma, ettei se johtunut mistään muusta kuin hänen omasta päästään. Valtari pureskeli perunaa pitkään.
”Sinun ruokasi jäähtyy”, tämä sanoi hyväntuulisena. Joutsi tuijotti pitkän tovin, kun Valtari vain söi. He eivät palanneet enää aiheeseen.
Illemmalla sängyssä pyöriessään Joutsi mietti, että mitä ikinä Valtari oli sitten tarkoittanutkaan kysymyksellään, vastaus oli ei. Hän ei lähtisi. Sellainen aavistus hänellä oli.
