Tuijotan liekkejä enkä ajattele mitään. Se on mukavaa. Päässäni käy yleensä sellainen meteli, että tällaisia hetkiä saisi olla enemmänkin. Kehoni on rento ja raukea. Tuntuu melkein kuin sitä ei enää olisikaan. Kuin voisin vain päästää irti ja kadota kokonaan.
”Tulen äärelle ei kannata nukahtaa”, sanoo ääni takaani. Säpsähdän ja kiepsahdan ympäri niin vauhdilla, että tekee kipeää. Näen kauniin ja pitkähiuksisen naisen, jolla on oksakruunu. Hänen silmänsä hohkaavat kultaisina pimeässä metsässä.
”Ai. Hei, Kulta”, sanon ja hieron niskaani. ”En ollut nukahtamassa. Tai ehkä olin. En ole varma…”
Kulta hymähtää ja istahtaa viereeni penkille. Hän nostaa kätensä lähemmäs nuotiota selvästi lämmöstä nauttien.
”Luulin, että puunhaltijana pelkäisit tulta”, huomautan. Kulta vilkaisee minua ja kallistaa kujeillen päätään.
”Metsäpalot kuuluvat luonnon kiertokulkuun”, Kulta sanoo. ”Sitä paitsi, olen haapa. Minua on poikkeuksellisen vaikea hävittää.”
Varmaan mukavaa, ajattelen. Olen yhä hermostunut Kullan seurassa. Kulta on veljeni tyttöystävä, mutta hän on silti yliluonnollinen olento, jota ei oikeastaan voi edes verrata ihmisiin.
”Pidän enemmän sanasta kumppani”, Kulta sanoo. Tuijotan häntä. Kulta hymyilee ystävällisesti, mutta minua karmii.
”En tiennyt, että osaat lukea ajatuksia”, köhäisen.
”En varsinaisesti osaakaan”, Kulta vakuuttaa. ”Sinulla vain on… äänekkäämmät ajatukset kuin muilla ihmisillä.”
”No kiva”, mutisen posket nolostuksesta punoittaen.
”Olet myös Reinon veli. Te olette samankaltaisia. Hänen ajatuksiaan on helppo lukea ja ehkä siksi sinunkin on”, Kulta sanoo.
”Eikö Reinoa haittaa, että luet sen ajatuksia?” kysyn tyrmistyneenä.
”Ei”, Kulta sanoo hämillään. ”Miksi haittaisi?”
En tiedä, mitä sanoa. Ihoni nousee kananlihalle. En pysty katsomaan Kultaan.
”Pelotan sinua”, Kulta tajuaa. Hän painaa murheissaan päänsä.
”Etkä”, yritän, mutta tajuan sen turhaksi. Kulta on puunhaltija, joka juuri myönsi osaavansa lukea ajatuksiani. Valehteleminen on siis turhaa. ”No, vähän.”
”Tämän takia en yleensä tule ihmisten juttusille. Onnistun aina sanomaan jotain väärin”, Kulta huokaa. Hän katsoo minua niin surullisin ja ahdistunein silmin, että myötätunto voittaa pelkoni. Tartun kiinni hänen kädestään. Kullan käsi on lämmin ja pehmeä.
”Kiva, kun tulit”, sanon vilpittömästi. ”Mulla olisi varmaan jo pää tulessa ilman sua.”
Kulta naurahtaa ja nyökkää kiitollisena. Rinnassani hohkaa lämpö, joka yllättää minut. Oliko minulla juuri bonding moment veljeni puunhaltijakumppanin kanssa? Aikamoista.
”Kerrohan”, sanon virnistäen, kun tajuan vastustamattoman tilaisuuden tulleen, ”mitä kamaluuksia veljeni päässä yleensä liikkuu?”
