Nimi: Sanomattakin selvää
Ikäraja: S
Paritus: Aomine/Kagami
Fandom: Kuroko no Basuke
Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat sarjan alkuperäisille luojille, en saa tästä mitään.
Varoitukset: Lievää kiroilua
A/N:Siitä on nyt noin neljä vuotta, kun olen viimeksi kirjoittanut tälle paritukselle mitään. Ehkä kirjoitan seuraavan AoKaga-ficin 2024, kuka tietää. Mutta hei, hyvää AoKaga-päivää, koska 10.5. Osallistuu
Multifandom IV -haasteeseen.
Sanomattakin selvää”Jou, Taiga! Olisitko uskonut tähän neljä vuotta sitten?” Aomine kohottautuu istumaan sohvalla, jossa on löhönnyt katsomassa televisiota. Kagami katsahtaa häneen päin omasta nojatuolistaan.
”Mihin?”
”No, tähän”, Aomine levittelee käsiään heidän välillään. ”Meihin?”
”En helvetissä”, toinen puuskahtaa ja Aomine heittää häntä sohvatyynyllä.
”Mikset?”
”Mitäs luulet? Sinä olit idiootti silloin.”
”Ja sinäkö et?”
Kagami nauraa sille, kai pitää ajatusta jotenkin hauskana. Aomine katsoo häntä, oikeasti katsoo taas pitkästä aikaa, ja tuntee taas saman tutun läikähdyksen rinnassa. Ihan sen saman, jonka on tuntenut jo vuosia.
”Aomine, tuskin kukaan uskoi tähän. Ehkä Kuroko, mutta Kuroko nyt on asia erikseen. Ei kai kukaan tosissaan uskonut, että kaksi jääräpäätä, koripalloon kiinni kasvanutta nuorta nulikkaa, pitäisi yhtä vielä vuodenkaan jälkeen, luoja tietää neljän.”
”Niin, niin kai se on.”
”Mikä sai sinut ajattelemaan asiaa?” Kagami sammuttaa television ja kääntyy kunnolla katsomaan Aominea, joka nyt nyplää sormillaan paitansa helmaa.
”Kai sitä nyt ajatella saa, helkkari sentään?” hän lopulta puuskahtaa, mutta Kagami vain nauraa.
”Ai sinä vai?”
”Hei, haista vittu.”
”Uijui, alkoi oikein pelottaa.”
”Joskus sitä ihan tosissaan miettii, miksi jaksan sinua.”
”Hei, sinä itse viime viikolla hajotit kahvikoneen. Sen, jonka minä ostin. Että herra on ihan hiljaa vaan.”
”Come on, ostin uuden, joten lopeta se mäkätys.”
”Mmh”, Kagami nousee ylös nojatuolistaan ja istuu sitten Aominen viereen sohvalle.
”Oliko tälle keskustelulle joku tärkeäkin syy?” hän sitten kysyy lempeämmin kuin äsken, vitsailu poissa. Aomine huokaisee ja vetää Kagamin kainaloonsa, aivan lähelle.
”Ei kai”, Aomine lopulta tuhahtaa, koska ei halua antaa Kagamille aihetta uuteen kettuiluun. Mitä sitten, jos hän onkin vähän lällyllä päällä, mitä sitten, jos hän haluaakin vähän muistaa omaa poikaystäväänsä? Ei kai se väärin ole. Tai ei ainakaan pitäisi olla.
”Ihan totta, Daiki, kyllä minä sinua jaksan katsella, vaikka olet edelleen idiootti.”
”Vau, kiitos paljon”, Aomine hymähtää, mutta vetää Kagamin vielä lähemmäs, ihan kiinni kainaloon ja painaa poskensa vasten karheita hiuksia.
”Paljon olisi varmasti jäänyt näkemättä, ilman sinua. Ja kokematta. Ja jotkut asiat olisi varmaan voinut jättääkin kokeilematta”, Kagami huokaisee, mutta virnistää kuitenkin, vaikkei Aomine sitä kunnolla näekään, sillä hänen nenänsä on kiinni Kagamin hiuksissa.
”Niinpä kai”, hän vain tyytyy sanomaan, ja hengittää Kagamin shampoon tuoksua. Tuttu tuoksu, se on jotain lähimarketin
hoitoaine-shampoo-saippua-tiskiaine -yhdistelmiä, mitä lie. Kagamia ei pahemmin ole koskaan kiinnostanut hiusten- tai ihonhoito, eikä se ole Aominea haitannut.
Luulisi, että neljän vuoden jälkeen olisi helppoa sanoa se. Vain muutama sana, antaa niiden lipsua huulilta kuin vettä vain, yhtä helposti kuin koripallossa pisteen tekeminen.
Rakastan sinua. Edelleen se jotenkin pelottaa Aominea. Ja se on hiton ärsyttävää. Miten voi muutama sana pelottaa häntä sillä tavalla? Hän on kohdannut elämässään kamalampiakin asioita.
Ehkä se on se, miten tärkeitä ne sanat ovat, mitä ne tarkoittavat. Ehkä hän on edelleen vähän se sama sitoutumiskammoinen pelle, joka hän oli aikojen alussa, silloin joskus, kun he alkoivat harjoittelemaan yhdessä olemista. On hän ne sanat sanonutkin, neljään vuoteen lausetta on mahtunut muutamiin otteisiinkin. Ei sen pitäisi olla enää mikään ihmeellinen asia. Ja silti…
Hän silittää Kagamin kylkeä, sormet vasten pehmeää hupparin kangasta. Kagami tuhahtaa jotain, selvä merkki siitä, että toinen nukahtaa aivan pian. Muutama minuutti vielä, Aomine pitää poskeaan edelleen vasten Kagamin hiuksia, tuntee jokaisen liikkeen, lämmön. Lopulta Kagamin pää nuupahtaa eteenpäin ja ei aikaakaan, kun vieno tuhina alkaa. Aomine hymyilee, ja antaa sormiensa vielä sivellä toisen kylkeä.
Ehkä se ei olisi niin paha. Ehkä hän voisi vain alkaa sanoa sitä joka päivä, koko ajan. Ehkä se silloin ei tuntuisi niin pahalta, niin tärkeältä. Vaikka ehkä hän silti haluaa sen olevan jotenkin tärkeää. Miksi tämä nyt on näin vaikeaa?
Rakastan sinua, hän sanoo hiljaa, niin hiljaa kuin pystyy, vasten Kagamia, hukuttaa sanansa punaisiin hiuksiin.
”Samoin”, on Kagamin hiljainen vastaus.
Ei hitto, ei se ollutkaan nukahtanut vielä.
