Nimi: Metsässä on hyvä olla
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Fandom: Mustesydän-trilogia
Tyylilaji: Romance
Paritus: Meggie/Farid
Ikäraja: k-11
Yhteenveto: Hetkiä Mustemaailman puiden katveesta.
Vastuuvapaus: Kaikki mikä siltä näyttää on Cornelia Funken enkä minä hyödy tästä rahallisesti.
KK: Dolls heitti haasteella ja antoi sanat, kiitosta niistä :3 Kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.
Metsässä on hyvä olla
(Pihlaja, pisara)
”On kevät. Tiedätkö, minä kaipaan yhtä asiaa meidän maailmastamme”, Meggie sanoi hieman haikeana istuessaan kippurassa korkean männyn juurella.
”Mitä?” kysyi hänen vierellään seisova poika.
”Pihlajia. Niiden kukkia, tuoksua, sitä väripilkkua jonka ne loivat muiden puiden joukkoon.”
”Pihlajia? Vai niin. No, sille minä en voi mitään, mutta tule mukaan”, Farid sanoi ja ojensi kättään vetääkseen tytön pystyyn. Meggie hymyili, äänensävystä päätellen Faridilla oli mielessään jotain joka saisi hänet unohtamaan pihlajat. Poika oli hyvä piristämään.
Käsi edelleen Faridin kädessä Meggie seurasi poikaa kohti sitä minne tämä ikinä olikaan häntä viemässä. He kulkivat pitkin männynneulasten peittämää polkua, ja Meggie mietti, miten Farid luuli piristävänsä häntä kuljettamalla häntä pitkin tätä polkua, he kun olivat tutkineet kaikki metsän lähimmät polut jo paljon aiemmin ja tyttö tiesi ettei tämän päässä ollut mitään ihmeellistä, se vain kulki mutkan metsässä ja palasi takaisin suuremmalle tielle joka johti hänen kotiinsa tai toiseen suuntaan mennessä kyliin ja kaupunkiin.
Polku kuitenkin katosi heidän jalkojensa alta ja he kävelivät pitkään puiden lomassa kun aurinko alkoi yllättäen paistaa vapaammin heidän päälleen ja he saapuivat kedolle. Kedolle joka oli täynnä kukkia. Meggie ei muistanut käyneensä siellä aiemmin, ja kukkien häikäisevä loiste, niiden voimakas tuoksu, tuulen suhina ja kärpästen pörinä täyttivät nyt hänen päänsä.
”Farid...”
”Tule, emme ole vielä perillä”, poika sanoi ja jatkoi matkaa. Meggie sulki silmänsä ja antoi pojan johdattaa, hän itse keskittyi tuoksuihin ja ääniin.
Kukat pyyhkivät heidän jalkojaan reisiin asti heidän kahlatessaan eteenpäin. Meggie tunsi maan nousevan hieman ylöspäin, ja jossain vaiheessa Farid lopulta pysähtyi.
”Nyt me olemme perillä”, poika sanoi, ja Meggie avasi hitaasti silmänsä.
He olivat pienellä kummulla. Niin pienellä, ettei sitä ollut kedolle saapuessa huomannut, mutta kuitenkin sen verran suurella, että sen laella seistessään huomasi olevansa kummulla. Kaikkialla heidän ympärillään lainehti kukkameri, mutta kun Farid pyöräytti tytön hellästi ympäri, hän tajusi miksi poika oli tuonut hänet tänne.
Syynä oli pensas. Upein pensas jonka tyttö oli koskaan nähnyt. Pensas jonka varresta kasvoi oksia joka suuntaan ja oksat olivat tummien, suurin piirtein sydämenmuotoisten lehtien peitossa ja kaiken kruunasivat kukat. Jokaisen oksan kärjessä oli kukkarykelmä, valkeita, pieniä kukkia, ei aivan niin kuin pihlajassa, mutta hyvin samantapaisia. Meggie tuijotti pensasta häkeltyneenä ja kumartui lähemmäs. Lehdillä kimmelsi pieniä pisaroita jotka heijastivat auringonvaloa säihkyen, ja kukkien tuoksu... Tämä pensas korvasi pihlajat kymmenkertaisesti.
Meggie tiesi, ettei pystyisi kuvailemaan tunteitaan sanoin tällä hetkellä, joten kun hän kohottautui pensaan ääreltä, hän kietoi kätensä Faridin kaulaan ja suuteli poikaa.
(Maalata, tauota, satunnainen)
Jäniksenkarvasta tehdystä tupsusta ja pajunoksasta muotoiltu sivellin toimi paremmin kuin hyvin. Kaikista niistä siveltimistä joita Mo oli tehnyt tyttärelleen, Meggie rakasti jäniksenkarvaista eniten. Joissain tapauksissa sulka, sammal, kankaanpala, ruoho tai muut materiaalit toimivat paremmin, mutta yleisesti ottaen jäniksenkarva kävi kaikenlaiseen maalaukseen ja muut siveltimet saivat pysyä laatikossaan kun jäniksenkarva kiisi kankailla.
Nyt Meggie ei kuitenkaan keksinyt mitä maalata. Taivas ei näyttänyt merkkiäkään siitä, että paahtava helle taukoaisi joskus, ja kuumuus imi kaikki mehut hänestä jättäen mielen tyhjäksi ideoista. Tyttö makasi puiden katveessa ja pyöritteli sileitä tummia hiuksiaan sormiensa ympärille. Aivoissa ei kehittynyt minkäänlaista ajatusta vaikka hän kuinka mietti, ja lopulta hän antoi periksi ja keskittyi tutkimaan päänsä yläpuolella auringonsäteistä ja puiden oksista ja neulasista muodostuvaa kuviota. Kirkas keltainen, syvä vihreä, välistä pilkahteleva taivaansini ja ruskea kaarna punoutuivat yhteen liikkuen koko ajan. Meggietä alkoi nukuttaa, hän oli valvonut myöhään katsellessaan yöllistä aurinkoa ja noussut aikaisin mielensä alettua palaa maalaamaan niin ettei hän saanut nukuttua enempää. Maalaaminen ei kuitenkaan ollut alkanut sujua koko päivänä vaikka hänen teki niin kovasti mieli taas sekoittaa värejä ja muodostaa niistä kankaalle kuvia. Värien sekoittaminen oli niin mukavaa...
”Kaskas, joku ei tainnut nukkua viime yönä”, kuului naurava ääni jostain läheltä ja repi Meggien ulos unimaailmasta. Tyttö hieroi silmiään ja näki Mon kookkaan hahmon yläpuolellaan.
”Yritin vain tässä keksiä mitä voisin maalata”, Meggie vastasi haukotellen.
”Niin, minä huomaan sen”, Mo sanoi ja nauroi pehmeästi, eikä Meggie voinut olla hymyilemättä. ”No, minäpä keksin sinulle jonkin satunnaisen sanan jonka ympärille voit rakentaa jotain maalattavaa. Hmm... Miten olisi –”
”Uimaretki?” ehdotti toinen ääni. Farid asteli esiin metsästä ja Meggien silmät kirkastuivat. Hän nousi heti seisomaan ja aikailematta sen pidempään heilautti kättään Molle ja seurasi poikaa metsän uumeniin, kohti järveä joka levittäytyi sen takana. Mo hymähti huvittuneena ja palasi takaisin työpajaansa.
(Sininen, hiljainen, tyyni)
Tyttö ja poika istuivat korkealla suuren puun oksalla ja katsoivat miten vaalea, lähes valkoinen kuunsirppi kohosi tähtien kuvioimalle äärimmäisen syvänsiniselle taivaalle. Oikeastaan se oli melkein musta, mutta Meggien mielestä syvänsininen oli mukavamman kuuloinen sana.
”Kuuntele, Meggie”, poika sanoi hymyillen.
”Kuuntele mitä?” tyttö kysyi hämmentyneenä.
”Hiljaisuutta. Kuuntele hiljaisuutta”, Farid kuiskasi kärsivällisesti, ja tyttö katsoi häntä kummastuneena. Hänen korvansa olivat niin auki kuin saattoivat olla, eikä hän kuullut mitään, mitä ihmettä Farid oikein -
”Aivan”, Meggie henkäisi ymmärtäessään mitä toinen ajoi takaa. Ei kuulunut mitään, ei yhtään minkäänlaista ääntä. Heidän hengityksensäkin oli äänetöntä.
Meggie tarttui kevyesti Faridin käteen. Kului hetki eikä poika reagoinut eleeseen, hänen ilmeensä oli aivan tyyni, tasainen kuin heidän edessään leviävän järven pinta. Meggie hämmentyi ja oli jo aikeissa päästää irti kun poika sitten puristi tytön kättä aiheuttaen lämpimän tunteen hyökymisen tämän sisällä.
”Minä pidän öistä. Järvi on niin kaunis”, Meggie kuiskasi katsellen kuinka peililasin kaltainen tumma pinta heijasti yötaivasta muuttuen vaaleammaksi niiltä kohdin joihin osui valoa.
”Sinä olet kaunis, Meggie”, Farid sanoi kääntyen häntä kohti ja kumartuen hiukan painaakseen huulensa vasten Meggien kevyeen hymyyn kaartuneita huulia.
(Hiipiä, kerskua, Punahilkka)
Aurinko hiipi taivaalle, tunkeutui sisään ikkunasta ja kutitteli Meggien hereille.
Tänään oli hänen syntymäpäivänsä. Mo ja Resa olivat lähteneet kaupunkiin edellisenä iltana aikoen yöpyä siellä, unohtaen täysin tyttärensä merkkipäivän. Se ei kuitenkaan haitannut Meggietä, ei hän mitään ihmeempiä juhlia enää kaivannut. Ei syntymäpäivistä tarvinnut numeroa tehdä, eihän siinä mitään kerskumisen aihetta ollut että oli taas vähän vanhempi kuin eilen.
Ainoa asia jonka takia Meggie olisi toivonut vanhempiensa – ainakin Mon – läsnäoloa, oli se, että heillä oli aina ennen ollut tapana esittää jonkun sadun hahmoja hänen syntymäpäivinään, ja sitä hän kaipasi. Satuja kun oli vähän vaikeaa esittää yksinään. Ellei sitten...
Joku olisi saattanut sanoa, että Meggie oli liian vanha tällaiseen, mutta hän vähät välitti sellaisesta. Punahilkka oli aina kuulunut hänen lempisatuihinsa, ja sitä saattoi helposti esittää yksinkin. Niinpä tyttö kaivoi esiin punaisia vaatteita, sitoi päähänsä punaisen huivin, pakkasi koriin leipää, kakkua ja mehupullon, peitti sen liinalla ja lähti metsään.
Metsä oli kasteesta kostea ja kimaltava, hämähäkinseitit heilahtelivat kevyessä tuulessa ja Meggie hengitti syvään. Raitis ilma täytti hänen keuhkonsa ja hän hypähteli pitkin polkua. Oli niin mukavaa olla Punahilkka. Nyt puuttui enää –
Joku törmäsi häneen ja kaatoi hänet maahan. Meggien huivi valahti silmille eikä hän nähnyt mikä hänet oli taklannut, mutta oli mikä oli, se istui nyt hänen päällään kun hän makasi selällään varpujen seassa. Hitaasti tyttö kohotti huiviaan oikealla kädellään – vasen oli hyökkääjän alla ja kori oli lentänyt jonnekin – ja näki tummien kasvojen virnistävän yllään.
”Farid!” Meggie huudahti. Poika nauroi eikä tehnyt elettäkään noustakseen pois hänen päältään. ”Mitä ihmettä sinä teet?”
”Mitä ihmettä sinä teet?” poika kysyi ja Meggie huokaisi.
”Olen Punahilkka. Mistä ihmeen syystä sinä hyökkäsit tuolla lailla?”
”Punahilkka? Kuka se on?”
”Farid! Yksi: nouse pois päältäni. Kaksi: kerro miksi taklasit minut”, Meggie huudahti ja onnistui kuulostamaan pelkästään ärsyyntyneeltä, ei huvittuneelta. Poika kohautti olkiaan, ja nousi ylös katsoen sitten sivusta kun Meggiekin nousi, pudisteli vaatteensa puhtaiksi ja otti maasta korinsa joka onneksi ei ollut levittänyt sisältöään ympäriinsä. Kun tyttö sitten katsoi häntä kulmat kurtussa, odottaen selitystä, poika avasi suunsa.
”Minua... Huvitti kaataa sinut”, hän sanoi. Meggie yritti pitää vihaisen ilmeensä yllä, mutta purskahti nauruun.
”Hyvä on. Suttahan tähän tarvittiinkin”, hän nauroi ja lähti jatkamaan matkaansa tietäen, että Farid seuraisi perässä.
”Mitä sutta? Ja minne me olemme menossa?” Farid kysyikin.
”Ei mitään ja sittenpähän näet”, Meggie vastasi ja jatkoi matkaa.
Ei mennyt kovinkaan kauan kun he saapuivat luolaan. Järven rantakallioon porautuneeseen luolaan, yhteen Meggien lempipaikoista. Tyttö asteli varmoin askelin kivikossa ja istahti sitten luolan suulle ja Farid seurasi perässä.
”Mitä sutta, Meggie? Ja miksi sinä esität tuota, tuota, Punahilkkaa?” poika kysyi istuessaan hänen viereensä.
”Hyvä on, Farid. Tänään on minun syntymäpäiväni. Minulla ja Molla oli ennen tapana –”, Meggie kertoi Faridille heidän tavastaan, siitä miten ainoa satu jonka hän oli keksinyt voivansa esittää yksin oli Punahilkka, ja lopulta hän kertoi koko sadun Punahilkasta.
”Ahaa. Ja minä siis olin susi”, Farid käsitti nyt mistä tyttö oli puhunut. ”No, sehän sopii”, poika virnisti sitten ja kääntyi Meggietä kohti aikeenaan painaa tyttö vasten luolan lattiaa.
”Sinulta meni ilmeisesti loppu ohi. Sudelle kävi huonosti, muut elivät onnellisina, ja niinpä minä aion nyt syödä aamupalaa”, Meggie totesi hymyillen ja siirsi Faridin käden pois. Poika tuhahti, mutta Meggie antoi hänellekin syömistä ja he istuivat hiljaa luolan suulla katsellen kasteen haihtumista auringon lämmittäessä ilmaa nopeasti.
Kun viimeinenkin leipä ja kakunpala oli syöty, Farid siirsi korin syrjään ja virnisti hampaat hohtaen.
”Nyt tämä tarina saa uuden lopun”, hän sanoi eikä Meggie tällä kertaa vastustanut kun poika painoi hänet luolan lattiaa vasten. Se oli kylmä ja kova hänen selkäänsä vasten, mutta Farid oli lämmin ja pehmeä hänen päällään. Poika suuteli tyttöä ahneemmin kuin yleensä, ja Meggie vastasi samalla mitalla, juoksuttaen sormiaan pitkin toisen kylkiä, selkää ja vatsaa.
Heidän maatessaan vierekkäin Meggie alkoi yhtäkkiä nauraa.
”Mitä?” Farid kysyi ja kohotti päätään tytön hiuksista.
”Mietin vaan, että... Punahilkan kirjoittajaa tuskin huvittaisi se, että Punahilkka ja susi...” Meggie nauroi niin ettei pystynyt sanomaan lausetta kokonaan.
”No, meitähän se ei paljon hetkauta, eihän?” Farid kysyi ja puraisi kevyesti Meggien korvaa. Meggie naurahti ja vastasi esittelemällä omia hampaitaan Faridin kaulalle.
