Ficin nimi: Ikävöimästä itseni yllätin
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama
Paritus: Amata/Henry, viittauksena Amata/Dzina
Haasteet: Teelusikan tunneskaala
III (ikävä),
Originaalikiipeily (sana 47. haava)
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Katselin pikkupoikaani, joka pystytti palikkatorniaan juuri upottavan maton reunan ulkopuolelle. Ikkunoista siivilöityvässä auringon valossa hänen hiuksensa hohtivat kullansävyissä.
Aivan niin kuin hänen isälläänkin, ajattelin. Pian Henry varmaan kävelisi ovesta sisään ja kaappaisi lapsensa syliinsä. Saatoin kuulla hänen koputuksensa.
”Sisään”, vastasin sen kummempia miettimättä.
Kohta käsi laskeutui ranteelleni. ”Sinä itket, Amata”, Dzina kuiskasi lempeästi ja vilkutti samalla meitä katsomaan kääntyneelle pikku-Henrylle.
Poskeni olivat kosteat. Kuinka minua inhottikaan olla näin hauras, että saatoin vain upota kuvitelmiini ja puhjeta kyyneliin. Kuinka inhosinkaan sitä, että ikävöintini kohteen olisi pitänyt olla täällä kanssani, mutta hän ei ollut. Yli kaksi vuotta oli kulunut, eikö tämän kivun olisi pitänyt olla jo ohi.
Dzina kiersi käsivartensa ympärilleni. ”Se johtuu riiviöstämme, vai mitä? Hänestä tulee päivä päivältä enemmän Henryn näköinen. Isänsä poika.”
Nostin katseeni häneen, silmistä heijastui sama suru kuin omistani, vaikka huulilla asuikin pieni hymy. ”Ei hän ole riiviö”, kykenin sammaltamaan.
”No, enkeli sitten”, Dzina myönsi.
Siirryin tuijottamaan seinää ja yritin keskittyä tapetin kauniisiin kuvioihin. Astridin kaupunkikoti oli ollut turvasatamamme siitä asti, kun olimme saapuneet Konstansiin. Jos asiat olisivat olleet toisin, olisin nauttinut ajastani täällä täysin sydämin. Dzina oli ollut minulle kaikkein suurin tuki, vaikka hänellä oli omatkin haavat paranneltavanaan. Nytkin hän oli täällä, huolehtimassa meistä.
”Kiitos”, nyyhkäisin ja nojasin päätäni hänen rintaansa.
Dzina huokasi syvään. ”Olenko koskaan kertonut, miten Henry vannotti minua lupaamaan, että pidän teistä huolta ja saan sinut hymyilemään joka päivä? Jälkimmäisessä olen ainakin epäonnistunut, mutta toivotaan, että hän suo sen anteeksi tai on juuri niinä päivinä katsonut muualle.”
Kuulosti hyvin henrymäiseltä vaatia jotain tuollaista, vaikka en ollutkaan kuullut siitä aikaisemmin. Minua hän oli käskenyt raskaudesta kuultuaan lähtemään mahdollisimman kauas Venetosta. ”Henry olisi ylpeä siitä, mitä olet tehnyt meidän hyväksemme”, sanoin hiljaa ja puristin Dzinan sormia.
Hän suuteli hiuksiani. ”Rakastan pikku-Henryä kuin omaani ja sinuakin kuten tiedät. Vaikka olenkin tehnyt oikein, on silti ristiriitaista, koska tunnen, että olen varastamassa parhaan ystäväni pojan ja vaimon.
Vilkaisin sivusilmällä Henryä, joka puuhaili edelleen keskittyneesti palikoidensa parissa. ”Et sinä meitä varasta”, henkäisin. ”Sinä… tajuat, etten voi koskaan rakastaa sinua samalla tavoin kuin sinä rakastat minua… Henryn vuoksi, mutta olen iloinen, että pojallani on eläväkin isä. Ja ehkä minä itsekin… ansaitsen rakkautta, vaikken voikaan antaa sitä takaisin.”
Dzina halasi minua tiukemmin. ”Huomasitko, että kutsuin sinua taas vahingossa hänen vaimokseen”, hän kihersi kyyneltensä takaa. ”Mutta tunsin hänet niin hyvin, että minulle oli alusta asti selvää, että menisitte naimisiin. Vaikka omalla päätöksellänne, jos vanhempanne olisivat olleet sitä vastaan.”
Kaikki tuo oli totta ja kipeintä oli, ettemme me olleet ehtineet vaihtaa sormuksia ennen Henryn teloitusta. Nuo päivät olivat muistoissani niin sekavia, etten ollut varma oliko se tullut kummallekaan edes mieleen. Tämä sai itkuni vuolastumaan.
”Ei ollut tarkoitus pahoittaa mieltäsi enempää”, Dzina sanoi hieman säikähtyneen kuuloisesti.
Nostin varmasti ryvettyneen näköiset kasvoni ylös hänen paitansa poimuista. ”Ei”, onnistun mumisemaan yllättävän vakaasti. ”Kaipaan vain niin kovasti sitä pahuksen tulenkaitsijaa.” Hän sipaisi poskeni kaarta.
Poika oli kääntynyt polvilleen ja lähti konttaamaan luoksemme. ”Äiti!” hän kiljaisi iloisesti aivan kuin ei näkisi minua jo kymmenettä kertaa sinä päivänä.
Kurotin käsivarteni ottamaan hänet vastaan. ”Äidin rakas”, supisin terävälle lapsenkorvalle.
Dzina oli siirtynyt kauemmas meistä, vaikka oli edelleen kosketusetäisyyden päässä. Tunsin, että uusi itkunpurkaus oli jälleen tulossa.
”Tuletko leikkimään zio Dzinan kanssa?” Dzina tiedusteli Henryltä osoitellen itseään suurieleisesti. ”Annetaan äidin vähän levätä.”
”Joo”, poikani huusi ja pyrki jo pois sylistäni.
Päästin hänet ja vetäydyin huoneen nurkassa sijaitsevaan nojatuoliin. Ripseni kostuivat, mutta pisaroiden välistä olin näkevinäni Henryn katsomassa onnellisena lattialla leikkiviä miestä ja poikaa ja sitten katsahtavan minuun silmät täynnä rakkautta.
