ikäraja: sallittu
tyylilaji: muinaissuomalaista mytologiaa ja meritunnelmointia
note: sofia jannokin áhpi kertoo alkuperäiskansojen nuorten itsemurhista, mutta säe olmmoš gal lea áhpi on sen lisäksi osunut jonnekin syvälle merenkaipuuseeni ja niistä yhdessä muodostui tämä.
A a v a
olmmoš gal lea áhpi
das ii geahči lea
(ihmiset ovat kuin aavameri;
ei ole loppua)
(Sofia Jannok – Áhpi)
Jää irtoaa rantakivikosta ja ääni kaikuu korvissa. Se paukkaa ja soi ja meri jään alla paiskaa aaltoja väkisin yli ja rantaan asti. Jäälautat kasaantuvat pystysuorina rantaan suurina ja painavina, niiden pinta on sileää kylmää. Vapautuva meri tuoksuu kevättalvelta. Jos laittaa silmät kiinni, tuntuu keväältä ja silmäluomien takaa auringonsäteet eivät ole enää niin teräviä. Kivet rannassa ovat liukkaita ja yhtä kylmiä kuin jää.
Jää irtoaa rannasta ja tuuli humisee lehdettömissä puissa.
Vaiton varpaissa ei ole enää tuntoa, mutta vesi tuntuu paljaissa säärissä, kun aallot lyövät oikein korkealle. Hän haluaisi painaa korvan vasten jään pintaa ja kuulla, kuinka meri taistelee itseään vapaaksi.
*
Hänen ei pitäisi olla siellä, mutta hänellä on keuhkot täynnä kevättä ja valoa ja uutta vihreää. Veden pinta liikkuu tuulen tahdissa ja aurinko heijastuu aaltojen huipuista.
Siellä missä ranta on kaikkein loivin ja kasvaa korkeaa kaislaa, meri on melkein lämmintä. Jalkojen vieressä ui pikkukaloja ja Vaito hymyilee niille. Hän kyykistyy ja housut kastuvat kokonaan. Kun hän laittaa käden veden alle, kalat katoavat. Ja kun hän nostaa katseensa vasten aurinkoa, Ahti katsoo häneen.
Vaito nousee niin nopeasti, että vesi pärskähtää ja silmät menevät kiinni. Kun hän avaa ne uudestaan, hän on yksin rannassa. Kaislat huojuvat hiljaa ja Vaiton sydän lyö kovaa.
*
Kesän alku kasvaa kukkia ja mataliin käppyräkoivuihin isoja lehtiä. Aurinko ei laske koskaan, mutta paistaa öisin matalalla ja varjot ovat pitkiä. Kaikkialla kasvaa ja kukkii ja Vaiton kielellä maistuu variksenmarja.
Rannassa meri on lämmennyt ja tyyni. Se heijastaa kuvia ja pinnan alla on maailma nurinperin. Vaito riisuu vaatteet ja seisoo alasti vedessä. Vettä on reisiin asti ja ihoa kipristelee veden ja ilman välissä.
On ihan hiljaista ja Vaito kuulee oman sydämen lyönnit korvissaan ja se kiihtyy, kun hän ajattelee: ehkä tänään.
Hän astuu kaksi askelta syvemmälle ja vettä on ensin nivusiin, sitten napaan. Hän vetää henkeä ja painuu veden alle.
*
Sataa harmaalta taivaalta kevyttä usvaa, joka kastelee hiukset ja housunpuntit. Kuikka huutaa hiljaisuuteen, suopursu tuoksuu metsästä asti ja se täyttää kaikki aistit. Ahti istuu rannalla odottamassa, kun Vaito liukastelee kivillä.
Vaiton rinnassa värisee vaikka hän painaa kämmenen vasten rintalastaa. Sormien alla tuntuu sydän ja henki ja molemmista häviää rytmi, kun Ahti kääntää kasvonsa Vaitoa kohti.
Ahtia on vaikea katsoa ja Vaito tietää, ettei ikuisuutta saisi katsoa liian kauan. Mutta vaikka hän sulkee silmänsä, on Ahti kaikkialla Vaiton mielessä ja kehossa. Siinä missä Ahti odottaa häntä, on usvassa sola ja kivet kuivia.
Aallot lyövät hitaasti vasten kiviä ja Ahti hymyilee mustaa.
*
Selän takana aamu aukeaa ja taivaanranta on meren yllä vaaleaa punaista ja sinistä ja värit tarttuvat kiinni ihoon. Vaito on uinut niin kauan ja kauas kuin on jaksanut ja hän on lopettanut vasta kun jalat ovat osuneet pohjaan. Hän on kiivennyt uiskoille vaaralliselle suurelle vedenalaiselle kalliolle, jonka pinta on liukas jaloissa.
Ahti on odottanut häntä siellä.
Ahdin ojennettu käsi on kylmä ja vetinen, kun Vaito tarttuu siihen. Se on kuin kauhoisi kämmenin vettä ja hän puristaa lujempaa. Ahti kuiskii hänelle vedenväestä ja sanat tuntuvat Vaiton sisällä pieninä aaltoina.
Vaiton jo kerran kuivuneet hiukset kastuvat uudestaan, kun Ahti silittää hänen päätään.
*
Meri jäähtyy, kun puissa lehdet muuttavat väriään ja putoavat mullantuoksuiseen maahan peitoksi. Vaitoa palelee, kun hän seisoo vyötäisiä myöten vedessä. Vesi liikkuu hänen jaloissaan ja heiluttaa märkää paidanhelmaa mukanaan. Ihoon tarttuu ohut heinä ja jalkapöydät uppoavat pohjaan.
Kalat eivät enää pelkää häntä.
Aurinko laskee jo ja päivät pimenevät ja yöt pitenevät. Vaiton silmiä kirveltää, kun hän ajattelee tulevaa talvea ja kaamosta ja meren peittävää jäätä. Vaito on valmis uhraamaan jokaiselle jumalalle, jotta saisi lisää aikaa, jotta talvi astuisi askelia taaksepäin ja antaisi tilaa pidemmälle syksylle ja syystalvelle.
Tuuli huokailee ja meri sen mukana.
Hän ei ole valmis antamaan sitä pois.
*
Ahdin silmät ovat mustat, kun taivas tummuu ja rannassa aallot jäätyvät riitteeksi, joka ratisee jalkojen alla kun siihen astuu. Kivillä on jäinen peitto, jalkineiden pohjat lipsuvat niiden päällä.
Pakkanen on jäädyttänyt Vaiton märät hihat koviksi ja kyyneleet silmäripsiin. Taivaalla on tähtiä niin kauas kuin jaksaa katsoa, pohjoinen taivaanranta väräjää himmeää vihreää. Ensimmäinen ohut lumi on satanut maahan ja ilma ei tuoksu rannassa enää mereltä, vaan pakkaselta ja uudelta lumelta.
Ahti on antanut merensä talvelle.
Vaito on antanut itsensä Ahdille.
Maailma on hiljainen. Vaito kävelee aaltoihin ja alle ja vetää ensimmäisen kerran koskaan kunnolla keuhkot täyteen.
Ahti hymyilee hänelle pinnan alla.
