Otsikko: Jos
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: angstitunnelmointi
Paritus: Vähän Harry/Dracoa ja Krum/Hermionea
Ikäraja: Sallittu
Oikeudet: Hiukkasen JKR:n hahmoilla leikin. En tarkoita pahaa enkä ansaitse tällä. Siteeratut lyriikat sponssaa Michael Kunze.
Yhteenveto: Draco on tanssiaisissa, koska tanssiaisiin kuuluu mennä. Kun isä on se joka on ja äitikin kunnianarvoisaa sukua, sellaisen oppii tietämään jo pikkulapsesta saakka. Tanssiaisiin kuuluu mennä asiallisen, puhdasverisen tytön kanssa. Kuuluu pukeutua asianmukaisesti ja kammata hiukset. Sitten pidetään imagoa yllä ja ollaan Merlinin tähden vaiti. Pitäköön kukin huolen omista asioistaan.
A/N: Virallinen jouluficci 2011. Vielä astetta angstisempi tänä vuonna, mutta en ole tällä hetkellä siinä mielentilassa, että jaksaisin kirjoittaa mitään tarkoituksella koomista tai edes tragikoomista. Kaikki lähti siitä, että halusin kirjoittaa jotain otsikolla Wenn, mutta koska kirjoitettu saksani on mennyt alakanttiin viime aikoina, suomensin sen tökerösti ja siirsin samalla fokuksen luokkaeroista vähän muualle. Kirjoitusmusiikkina siis Marie Antoinette -musikaalista tuttu Wenn (Maskerade).
Festgelegt ist unser Schicksalslauf
Der Wunsch zu fliehn bleibt Fantasie
Und so setzen wir die Masken auf
Im Saal und auf der Galerie
Doch zufrieden sind wir nicht
Jos
Eteishallin kattoparrujen välissä pörrää eksynyt pieni keiju, ja Harry miettii tuhannennen kerran, mihin on taas tullut lupautuneeksi.
Keskitalven pimeässä tuntuu, että koko Tylypahka laulaa joululauluja. Linna on tähtitornista tyrmiin saakka kirjavassa joulupuvussa, ihan niin kuin kolmena viime vuonna tähän aikaan: haarniskoiden silmikoista pistää piikkipaatsaman oksia, kaikissa ikkunoissa leijailee kynttilöitä ja hallin lattia kimaltaa keijupölystä, jota varisee ovensuun lumotuista joulukuusista. Joka paikassa tuoksuu sahrami tai kardemumma, leipävanukas tai minttukaramelli, ja kenen tahansa on hirvittävän helppo unohtua keskelle loitsukäytävää pohtimaan, onko seuraava oppitunti ihan oikeasti tärkeämpi kuin se, mitä ikinä kotitontut keittiössä pakertavatkin. Silloin tietysti on myös hirvittävän helppo joutua yllätetyksi, sillä Riesu on joulun alla kuin kroonisessa sokerihumalassa ja pommittaa kaikkia varomattomia sabotoiduilla paukkukaramelleilla.
Silti Harry olisi mieluummin loitsukäytävässä ilmahyökkäyksen kohteena tai jopa tyrmissä kuulemassa nuhteita Kalkaroksen klyyvarilta, kuin tässä ja nyt, harteilla pullonvihreä loimusamettikaapu, hiuksissa kimalletta ja käsipuolessa tyttö, jota hän tuskin tuntee ja joka luultavasti kestää katsella häntä vain siksi, että hän sattui pelastamaan koko tämän tunteman maailman vähän toistakymmentä vuotta sitten.
Tietysti Parvati näyttää kauniilta, hänen silmänsä kimaltavat kirkkaammin kuin keijupöly. Jos Harry olisi tässä sopassa yksin, hänellä eittämättä olisikin rahkeita haastaa riitaa Riesun kanssa ja roikkua tanssiaisten ajan nilkoistaan loitsukäytävän katossa – mutta hänestä ei ole pilaamaan Parvatin iloa. Sitä paitsi tuolla ovien takana on salin täydeltä ihmisiä, jotka odottavat näkevänsä hänet, pojan joka elää. Tai näkevänsä arven, joka piilottelee diivamaisesti kesyttömän otsatukan takana, koska Hermione on ollut kadoksissa koko iltapäivän eikä ole sukinut poikien hiuksia edustuskuntoon. Arpea kaikki kuitenkin katsovat. Katsoisivat Cedric Diggorya, pahus vieköön, ja Cho Changia, jotka todella osaavat edustaa. Katsoisivat Fleur Delacouria tai Krumia.
Jos Harry olisi se, joka hänen isänsä tahtoi hänen olevan ja jota Ron ja koko Rohkelikon tupa ja Dumbledore itse odottavat suureen saliin hetken kuluttua, hän tarttuisi Parvatia harteista ja käskisi tämän tanssia avaustanssin yksinään, tai siepata matkan varrelta kenen tahansa kavaljeerin käsipuoleensa, mitä hän välittää. Mutta koska Harry on poika joka elää, hän oikoo kauluksiaan ja yrittää olla tuijottamatta liian silmiinpistävästi Cho Changin puvun avointa selkämystä.
"Oletko sinä kunnossa?" Parvati kysyy ja taputtelee ylimääräistä puuteria ylähuulestaan nenäliinaan. "Näytät kamalan kalpealta."
"Tämä... puku vain on epämukava."
Harry väistää tytön katsetta ja tähyää kuurankukkien kuorruttamaa tukipilaria pitkin katonrajaan, missä keiju lentää uudestaan ja uudestaan ikkunalasia vasten eikä etene puusta pitkään. Hän toivoo, että profesori Lipetit tulisi pelastamaan sen lajitovereidensa joukkoon. Harry näkee liian selkeästi oman päänsä pikkuotuksen harteilla. Sen pienet aivot eivät kykene käsittämään voimakenttää sen ja vapauden välillä; se kai hakkaa otsaansa ikkunalasiin kunnes tuupertuu ja putoaa juhlijoiden jalkoihin.
Ollapa nyt Hagridin mökissä takkatulen ääressä, kietoutuneena vällyihin ja puoliksi hautautuneena Toran alle. Hiukset sekaisin, suurimpana huolena se, että metsän olennot saavat syödä kyllikseen.
Parvati on kai seurannut Harryn kiemurtelua tarpeekseen, sillä hän kääntyy ympäri ja oikoo tottunein sormin solmukkeen, jonka päitä Harry on turhaan yrittänyt saada menemään tasan. Sitten hän nykäisee Harryn kauluksen suoraan ja väläyttää hänelle puolittaisen, hermostuneen hymyn, johon Harry pakottautuu vastaamaan. "Kohta se alkaa", kuiskaa Parvati.
"Niin alkaa", Harry sanoo. Hetken mielijohteesta hän kohottaa nihkeän kätensä taputtamaan melko veljellisesti ja hyvin tökerösti tytön olkaa. Tämä pyyhkäisee sormensa hartiahuiviinsa. "Vatsa sisään, rinta ulos", puuskahtaa Harry – hän sanoo sen lähinnä itselleen, mutta se kirvoittaa vaivaantuneen naurunhyrskähdyksen myös hänen kilpakumppaneistaan. Puolen sekunnin ajan Harrysta tuntuu siltä, että hän saattaisi sittenkin jaksaa pidellä päätään pystyssä vielä tunnin tai pari.
Sitten tulee McGarmiwa ja taputtaa käsiään ja käskee heidän valmistautua. Cho Chang laskee kätensä kevyesti Cedricin käsivarrelle, ja Harry hengittää syvään sisään. Kuinka hän toivookaan, että voisi olla Hagrid mökkipahassaan, Dumbledore hölmössä purppurareunusteisessa viitassa – vaikka Draco Malfoy, joka luultavasti tälläkin hetkellä istuu lyttynaamaisen daaminsa vierellä salissa ja vain odottaa pääsevänsä hykertelemään Harryn häkeltyneelle ulosannille.
No niin, ei ole vaihtoehtoja, arpa on heitetty, mentävä on.
Hän tarjoaa kätensä Parvatille, joka koskee häneen juuri sen verran kuin täytyy, ja astuu Krumin ja sinipukuisen tytön jälkeen. Kun pariovet heilahtavat auki ja tanssiaisten avajaistahdit kajahtavat käytävään, Harry naulaa kasvonsa peruslukemille. Muiden kolmivelho-ottelijoiden muassa taiotun tähtitaivaan alle astelee hän, Harry Potter, poika joka elää.
Jos Harry olisi joku toinen, hän kutsuisi Tulisalamansa ja lentäisi sametinmustan taivaskaton läpi vapauteen.
-
Ei Hermione Viktoria rakasta. Hän pyörii ympäri tämän käsivarsilla, keinahtelee valssin sulavilla aalloilla toljottavien silmien meressä, ja takertuu poikaan jotta ei hukkuisi tyrskyihin. Hän painaa kämmenensä tiiviisti Viktorin hartiaa vasten ja suuntaa katseensa oikeaoppisesti tämän olan yli. Tämä vie häntä varmasti, kunnioittavasti, herrasmiesmäisesti, ja poika vielä tuoksuu hyvältä, puhtaammalta ja samalla vieraammalta kuin ne makuusalien ovensuissa vahtaavat räkänokat, joihin Hermione on tottunut. Jos Hermione rohkenisi sanoa ääneen, miten paljon heidän ympärillään leijuvat tyhjät kasvot kiusaavat häntä, Viktor taatusti heittäisi oitis viittansa Hermionen harteille ja johdattaisi hänet jonnekin, missä heitä ei näkisi yksikään elävä sielu. Mutta siltikään Hermione ei rakasta häntä.
Ei tosiaan. Poika vain sattui olemaan ensimmäinen, joka tuli käsi ojossa hänen luokseen, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi, että hän on kaunis. Siis ensimmäinen ja samalla viimeinen – tai niin Hermione ainakin uskoi vielä muutama tunti sitten. Nyt jokainen silmäpari loisteliaassa juhlasalissa tavoittelee hänen katsettaan, ja Hermione tuntee itsensä pakotetuksi välttelemään niistä jok'ikistä. Siitä hetkestä lähtien, kun hän astui Viktorin käsikynkässä suuren salin pariovista, hän ei ole enää ollut se isohampainen, peikkotukkainen rohkelikkotyttö – tänään hän on yksi keijuista, joita Lipetit on loihtinut valoiksi salin kattoon. Maailmankuulun huispaajan käsivarsilla. Hiukset suittuina. Mekossa, joka lähinnä leijuu hänen ympärillään.
Kun he tekevät hallitun piruetin tanssilattian reunalla, Hermione näkee vilaukselta heijastuksensa kuusenoksasta riippuvan jääpuikon pinnassa, ja pakkohan hänen on todeta, että kiharat täydentävät hänen kasvojensa muotoa ja että mekko korostaa ihmeellisesti hänen silmiensä väriä. Viktor kai hoksaa hänen jännittyneen, sillä tämä höllentää otettaan hänen kädestään ja sivelee etusormellaan pienenpientä ympyrää hänen alaselkäänsä – sitä tuskin huomaa, mutta Hermionen poskia kuumottaa. Tämänkö Viktor näki silloin kirjastossa, missä Hermione pakoili Ronin pahaa tuulta? Osasiko hän todella ennustaa, miten tyttö puhkeaisi kukkaan kun hänelle annettaisiin tilaisuus?
Mutta kaikkihan he näyttävät kauniilta tänään; tänään he kaikki ovat osa Tylypahkan joulukoristeluja, Lipetit on ylittänyt itsensä tänä vuonna ja niin ovat kaikki muutkin. Ja he, kolmivelho-ottelijat ja heidän seuralaisensa, kaikkein koreimmat latvatähdet. Koulujensa kruununjalokivet. Fleur Delacour kiepsahtelee tanssilattian keskellä seuranaan yksi Korpinkynnen jahtaajista. Cho Changin ja Cedric Diggoryn askeleet sointuvat yhteen kuin he olisivat harjoitelleet viikkokausia, Hermione voisi lyödä vetoa ettei Cho ota ensimmäistäkään harha-askelta hameensa alla. Hermione itse hukkaa tahdin järjestelmällisesti aina muutaman askeleen perästä; ainoastaan Viktorin vakaa vienti pelastaa esityksen.
Harry tanssittaa Parvatia enemmän kuin vähän jäykin elkein ja vilkuilee Cedricin ja Chon suuntaan aina kun Parvati kääntyy hakemaan siskonsa katsetta väkijoukosta. Mutta Padma, joka on pudottanut Ronin käden, tuijottaa hänkin Hermionea, rypistynyt hartiahuivi toisessa kädessä ja suu hienoisesti raollaan. Hermione ohittaa hänet ja vinkkaa hermostuneesti silmää Ronille, joka ilmeestä päätellen haaveilee vain buffetista.
Sitten taas käännös ja muutama huonosti kätketty, haparoiva askel, ja kiitos Merlinin rintamasuunta kääntyy niin, ettei Hermionen tarvitse nähdä Ronin kasvoja. Hän vetää keuhkonsa täyteen ilmaa ja päästää hartiansa rennoiksi kuten äiti on opettanut. Jos hän aikoo tänä iltana olla maailmankuulun huispaajan rintarossi, niin hän tekee sen niin kuin Hermione Jean Granger tekee kaiken: perusteellisesti. Viktor näyttää charmantilta turkisreunusteisessa juhlakaavussaan, ja aina käännöksissä hän katsahtaa Hermionea hyvin vaivihkaa silmäripsiensä lomasta. Hermione päättää, että se on hänestä suloista.
Sitä paitsi Durmstrangin poikaporukan laitamilla seisoksii Pansy Parkinson naurettavan röyhelöisessä iltapuvussa ja pinnistelee vaikuttaakseen siltä, ettei hänellä ole mitään hankaluuksia repiä silmiään irti tanssilattiaa koristavista pareista. Malfoy nojailee kauempana pöydänkulmaan eikä kiinnitä mitään huomiota daamiinsa, eikä Pansy häneen.
Sitten Hermionen silmät sattuvat Hagridiin, joka istuu järkälemäisenä Beauxbatonsin aivan yhtä järkälemäisen rehtorin vieressä ja hörppii boolipikaristaan sen näköisenä, että on taas hermostuksissaan unohtanut Hermionen säntilliset etikettitunnit. Hermionen tekisi mieli vilkuttaa hänelle ja muistuttaa häntä keskittymään, mutta Viktor pitelee häntä tiukasti tanssiotteessa ja kieputtaa häntä ympäri ja ympäri. Kaikkien sääntöjen vastaisesti Hermionea alkaakin naurattaa; hän kätkee nykivän suupielensä Viktorin olkapäähän ja nuuhkaisee ohimennen tämän hiuksia. Tässä olisi niin helppo olla, suojassa kaikelta, vaikka ikuisesti.
Joka puolella juhlasali kimaltaa killisilmistä, jotka ovat kaikki kiinnittyneet häneen, tai hänen leijailevaan mekkoonsa ja kavaljeeriin, joka pyörittää sitä pitkin tanssilattiaa, ja äkkiä Hermionelle valkenee, ettei kukaan heistä tunnista häntä. Ei edes Harry.
Jos Hermione ei olisi se nököhampainen rohkelikkotyttö, joka hän on, hän olisi alun alkaenkin pyytänyt tanssiaisiin Ronin eikä olisi nyt tässä.
-
Joskus, kun naamiota on kantanut tarpeeksi kauan, sitä ei enää tule edes ajatelleeksi. Ilmeestä, johon kasvot aikaisemmin piti pakottaa, tulee luonnollinen olotila, ja enää satunnainen lihaskramppi silmäkulmassa muistuttaa silloin tällöin siitä, millaista on olla aivan vapaa. Kaikki päätyvät sille tielle ennemmin tai myöhemmin. Ja kaikki tässä salissa ovat olleet matkalla sinne jo pitemmän aikaa. Joten Dracon ei pitäisi erehtyä luulemaan olevansa millään tavalla erityinen.
Siinä hän silti istuu, suuri illusionisti, ja katselee innottomasti lumottujen jääpuikkojen kuorruttamaa sirkusta ympärillään.
Juhlasali on kyörätty suoraan joulupukin pajasta, ja tanssilattiakin kiiltää niin että sitä voisi helposti erehtyä luulemaan luistelukentäksi. Tilan seinustoilla tummat, tuuheat jalokuuset työntävät huurteisia oksiaan kukkuraisten tarjoilupöytien ylle, ikkunat ovat kirjavat kuurankukista, joista ei erota ovatko ne oikeita vai lumottuja, ja katonrajassa vastahakoinen keijukavalkadi hohtaa vienoa, sinistä valoa. Draco ojentaa kätensä ja taittaa lähimmästä kuusenoksasta yhden siihen versoneen karkkitangon – oksa tuskin lakkaa heilumasta, ennen kuin uusi makeinen kasvaa parempiin suihin joutuneen tilalle. Hän antaisi korjaamansa sadon Pansylle, jollei tämä olisi jo hetkeä aiemmin viipottanut juoruamaan Millicent Bullstroden kanssa kulmavan bulgarialaispojan uudesta heilasta; kaksikolla on kieltämättä hyvä kyttäyspaikka tanssilattian laidalla. Dracolla on Crabbe ja Goyle, jotka ovat kumpikin liian paukapäitä löytääkseen seuralaista. Mitä siitä; onhan juhlissa ruokaa.
Toisaalla tyttöjen hameenhelmat pyyhkivät tanssilattiaa kuin lajitelma sateenkaarenvärisiä luudanvarsia, pojat toikkaroivat heidän lomassaan miten parhaiten taitavat ja yrittävät näyttää siltä kuin tietäisivät, mitä ovat tekemässä. Siellä täällä jokunen opettajakin on katsonut asialliseksi osallistua sosiaalisiin rusettiluisteluihin ja kieppuu tanssiparinsa ympäri hiukan, mutta vain hiukan vähemmän nolostuttavaan malliin.
Draco vääntää karkkitankoa sormissaan kunnes se napsahtaa poikki ja sinkoaa teräviä sokerinsirusia päin Crabben naamaa. Ei joulutanssiaisiin tulla pitämään hauskaa tai viettämään kavaljeerin kanssa romanttista iltaa, joka ehkä johtaa johonkin elämää suurempaan. Tanssiaisissa edustetaan, koulua, perhettä tai omaa nenänpäätä. Haetaan jalansijaa. Pelkkiä naamiohuveja ilman alkua tai loppua, yhtä ikuista keskikohtaa. Draco puuskahtaa ja lykkää karkkitangon puolikkaat Goylelle, koska Crabbe hieroo edelleen avuttomana vuotavia silmiään.
Potterin poika on valssannut rohkelikkotyttönsä kanssa pakollisen ensimmäisen tanssin ja ottanut sitten asemapaikan mukavan läheltä punssikulhoa. Draco on seurannut tätä silmänurkastaan koko illan – Potter nojaa poskeaan kämmeneensä eikä näytä kauheasti piittaavan pintakiillosta, ainakaan päätellen siitä mitä hänen hiuksilleen tämän seurauksena tapahtuu – ja hiljalleen alkaa vaikuttaa siltä, että tämänkin seuralainen on ottanut ritolat heti tilaisuuden tullen. Ei sillä, että Draco voisi tyttöä syyttää. Salin toiselta laidalta Draco näkee, kuinka Potter hörppii hajamielisesti punssiaan ja vastailee silloin tällöin jotakin ympäripyöreää jalkojensa juuressa parveileville matosille. Tämä ei varsinaisesti vaikuta siltä, että ikävöisi deittiään.
Draco on tanssiaisissa, koska tanssiaisiin kuuluu mennä. Kun isä on se joka on ja äitikin kunnianarvoisaa sukua, sellaisen oppii tietämään jo pikkulapsesta saakka. Tanssiaisiin kuuluu mennä asiallisen, puhdasverisen tytön kanssa. Kuuluu pukeutua asianmukaisesti ja kammata hiukset. Sitten pidetään imagoa yllä ja ollaan Merlinin tähden vaiti. Pitäköön kukin huolen omista asioistaan.
Samalla tavalla Potterin hikipinkoystävän kuuluu näyttää oravalta. Ja Potterin itsensä kuuluu olla koulun suuri ja rämäpäinen sääntöjä taivuttava sankari, koska sattui kerran pelastamaan maailman lapsenkengissään.
Kaikki he tekevät niin, siksi että täytyy tai siksi että haluavat: he sinetöivät julkisivun taakse sen, mihin saattaisi sattua. Ja ajan myötä ulkokuoresta tulee sisin. Ennen pitkää naamio nakertaa sisäpuolelta ontoksi niin, ettei sitä enää edes muista, kuka itse on tai on ollut sen alla. Jonakin päivänä sitä havahtuu ja huomaa, että illuusio muovaa todellisuutta, Hyde riistäytyy kahleistaan ja kuristaa Jekyllin – ja sitten elämä ei olekaan mitään rusettiluistelua enää. Nyt tanssilattialla tyllin ja brokadin seassa pyörii pelkkiä naamioita.
Jonkun kuudennen vuoden korpinkynnen naurettavan runsas viitta peittää näkyvyyden Potterin apeaan naamaan.
Draco ravistaa Crabben ja Goylen irti hihoistaan ja harppaa tanssilattian laidalle, Pansyn rinnalle. Tytöt tirskuvat nyt toistensa tukkalaitteisiin, koska sekaverinen riistanhoitaja on kehdannut pyytää tanssiin Beauxbatonsin romuluisen, ihan yhtä sekaverisen rehtorin. Draco nyrpistää tottumuksesta nenäänsä, mutta ei sano mitään.
Vielä tänä iltana Hagrid astuu kaapista ja paljastaa todelliset kasvonsa, ja sitten he kaikki voivat kävellä niiden yli, ihan vain koska niin kuuluu tehdä.
Draco katsoo tanssilattian yli Potteria, joka taas kerran haroo otsatukkaansa arpensa peitoksi, niin kuin hänellä on tapana, Draco on huomannut.
Jos Draco ei olisi se, joka on, hän voisi laskea naamionsa buffettipöydälle ja kävellä salin poikki tämän luokse.
-
Erwarte dir hier nicht zu viel
Schließlich ist dies nur ein Maskenspiel
