Nimi: Tämä(kin) on alku
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: päättyvän maailman romantiikkaa
Haasteet: Ota koppi! (
tämä runo,
tämä kuva), Kepeä kesäromanssi (Ben E. Kingin kappaleella
Stand by me), Anne Michaels -sitaattihaaste (
to taste the salt of the stars / in the sea), Originaalikiipeily sanalla
aurinko sekä SOINTI! (huhtikuu)
Yhteenveto: Maailmaa vavisuttaa tieto siitä, että aurinko on sammumassa. Henna juo yksin Tom Collinsia kävelykadulla ja miettii, mitä tekisi elämänsä viimeisinä päivinä, joita on jäljellä ehkä yksi, ehkä seitsemän, kukaan ei tiedä. Sitten Antti löytää hänet.
K/H: Tämä teksti on tällainen ”heitetään viisi haastetta (plus mikroficci-inspiraatio) tehosekoittimeen ja katsotaan, miltä lopputulos näyttää”. No, tällainen tästä tuli! Viime päivinä ympäristöasiat ovat ahdistaneet tavallista enemmän, joten kirjoitin maailmanlopusta, jossa elämä ei kaikesta huolimatta pääty kaaokseen ja paniikkiin. Julkaisen koko kokonaisuuden kerralla. Osia on viisi ja jokainen osa sisältää kolme mikroficciä. Kaikenlaiset kommentit ovat tähän tekstiin tervetulleita!
Tämä(kin) on alku
I
Kitkerää
Kahden korttelin päässä palaa. Palaneen kumin haju yltää kävelykadulle asti, jossa istun yhdessä koiran kanssa yhdellä niistä penkeistä, joita ei vielä ole heitetty vaateliikkeiden näyteikkunoista sisään.
Huljutan lasissani
Tom Collinsin pohjia. Drinkin jääpalat ovat sulaneet aikaa sitten, mutta sitruunan hapan maku viipyilee edelleen kielelläni.
Open bar - from here until the end. Niin vastapäätä olevan baarin ovessa lukee.
Toisella puolella jokea kuuluu ambulanssin hälytysääni.
”Kuka vielä jaksaa tehdä töitä?” kysyn koiralta, joka vilkaisee minua kulmiensa alta ja heilauttaa häntäänsä.
Hymähdän. Eikö eläin aavista maailmanloppua? Eikö se haista sitä minun hiessäni, kaikkien ihmisten hiessä: ahdistusta, kuolemanpelkoa, toivottomuutta?
Kunnes näin sinut jälleen
Lasi on tyhjä. Nousen penkiltä ja lähden kulkemaan kävelykadulta ylämäkeen kohti puistoa. Koira kävelee vierelläni vapaana. Sillä ei ollut edes kaulapantaa, kun se tassutteli luokseni ja antautui rapsutettavaksi.
Mutta ei päättyvässä maailmassa kontrollia enää tarvita. Kukaan ei välitä säännöistä, yhteiskunnan normeista, joita on rakennettu satojen vuosien ajan.
Tämän maapallon viimeisinä päivinä merkitystä on vain ihmisen haluilla.
Harmi vain, etten tiedä, mitä haluan. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä seuraavat päivät ennen kuin aurinko sammuu.
Koira nuolaisee kättäni. Vierelleni ajaa auto.
”Henna?”
Tähyilen kuljettajaa auton avoimesta ikkunasta. Henkäisen.
”Antti?”
Ja kaikki keveni
Antti avaa oven ja astun autoon. Koira vingahtaa ja ottaa askeleen eteenpäin, sitten taaksepäin kuin epäröiden. Vilkaisen Anttia, katseeni käy hänen parransängessään.
”Voiko koira tulla mukaan?”
”Tietysti”, Antti sanoo. Nousen autosta, avaan takapenkin oven ja koira hyppää sisään. Palaan pelkääjän paikalle, pamautan oven kiinni ja kiinnitän turvavyön.
”Minne mennään?” kysyn Antilta, joka painaa kaasua ja irrottaa käsijarrun. Mäkilähtö on pehmeä ja huoleton.
”Maailman ääriin, niin pitkälle kuin ehditään. Miltä kuulostaa?”
”Täydelliseltä.”