Title: Hevonen päivällispöydässä
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Yuri!!! on ICE
Pairing: Otabek Altin/Yuri Plisetsky
Genre: slice of life
Rating: S
Disclaimer: Iso kiitos Kubo Mitsuroulle, Yamamoto Sayolle ja muulle YOI-staffille siitä, että ovat luoneet Otabekin ja Yurin. Heille myös kaikki kunnia ja hahmojen oikeudet. Minä en ole luonut muuta kuin tämän tekstin, ja senkin ilman mitään korvauksia.
Summary: ”Niinkö kovasti sinä haluat syödä hevosta?” Yuri kysyi, vaikka olikin jo varma saamastaan vastauksesta.
”Tietenkin.”A/N: Löysinpä tällaisen viime syksynä aloitetun ficinpuolikkaan koneeltani, ja pitihän tämä kirjoittaa valmiiksi
Muistan aika hyvin tämän tarinan alkuperän. Olin päätynyt monen reitin kautta lukemaan netistä kazakstanilaisesta ruokakulttuurista, ja tietty sitten alkoi kutkuttaa kirjoittaa fici ruoasta. Ja tietty sen ficin on pakko olla kaikkien suosikkikazakstanilaisesta luistelupojusta. Ja oon aina ollut sitä mieltä, että varmasti Otabek arvostaa kunnon hevosenlihapihviä lautasellaan!
Huomasin ripottelevani pienen osan itseäni Otabekiin, koska minää tasan olen se ihminen, joka alkaa ulkomailla ollessaan himoita pitkään haudutettua karjalanpaistia, poronkäristystä ja mustikkakukkoa, vaikka harvemmin Suomessa niitä erikseen himoitsen (kuuluvat kyllä lempiruokiini)
Aattelin, että tää olisi samaa ”universumia” kuin
Lehmäkuosisen sohvan nousu ja tuho (K-18), vaikka ihan irtonainen ja itsenäinen teksti onkin. (Mut tbh suunnilleen kaikki mun mielessäkään olleet Otayurit voi hyvinkin olla keskenään samaa universumia.)
Hevonen päivällispöydässä”Hei Yura, myydäänkö Venäjällä hevosta?”
”Hmmm?”
Yuri kohotti katseensa puhelimestaan, jota oli juuri selaillut. Hän makasi nahkasohvalla toinen jalka reunan yli roikkuen, ja vaikka televisio olikin näön vuoksi päällä, hän oli keskittyneempi sosiaaliseen mediaan kuin alkuillan saippuasarjaan.
”Että mitä? Hevonen?”
”Niin, tiedäthän. Iso eläin, jolla on kaviot, ja jolla yleensä ratsastetaan.”
Otabek oli tullut keittiöstä olohuoneeseen ja pysähtyi sohvan eteen.
”Haha, oletpa sinä fiksu”, Yuri tokaisi. ”Mutta miksi sinä hevosen ostaisit? Ajattelitko vaihtaa lajia?”
”En minä koko hevosta halua”, Otabek puhahti, ”vaan osan siitä. Lihaa”, hän täsmensi sitten.
”Sinä ajattelit syödä hevosta?” Yuri kysyi, ja Otabek ei voinut olla huomaamatta hienovaraista epäuskoisuutta hänen kasvoillaan. ”Miksi?”
”Sinäkö ihan totta kysyt tuota kazakilta?” Otabek heitti takaisin.
Yuri siirsi katseensa takaisin puhelimensa näyttöön, mutta ei nähnyt Twitter-viestejä, vaikka tuijottikin suoraan niihin. Ah niin, olisihan hänen pitänyt ymmärtää. Vaikka Otabek olikin monessa mielessä moderni ja todella kansainvälinen nuorimies, ruokamieltymyksiltään tämä osasi olla pohjimmiltaan varsin perinteinen kazakki. Heidän kaappinsa olivat sen vuoksi aina täynnä mustaa teetä, maitoa (lehmästä, vaikka Otabek olisi halunnut myös tammanmaitoa) ja suunnilleen jokaista kaupassa myytävää hapatettua maitotuotetta. Lisäksi heillä oli aina niin paljon leipää, että karppaajat saisivat sydänkohtauksen sen määrän nähdessään. Otabek oli myös jo hyvän aikaa korvannut osan heidän käyttämästään lihasta lampaalla, joka Yurin mielestä oli sitkeää ja kuivaa, mutta joka Otabekin mielestä oli paljon parempaa kuin nauta tai sika, jonka syömiseen Otabek muutenkin suhtautui epäloogisen vaihtelevasti. Ja nyt näköjään hevonenkin oli hyvää vauhtia eksymässä heidän ruokapöytäänsä… Yuri ei ollut koskaan maistanutkaan hevosenlihaa, eikä uusi kokemus houkuttanut vieläkään. Hänen mielestään hevonen kuului muutenkin satuloituna ja suitsittuna ratsuksi tai vetojuhdaksi eikä ruokapöytään lautaselle.
”Joten, palatakseni alkuperäiseen kysymykseeni”, Otabek sanoi, kun Yuri pysyi vaiti. ”Myydäänkö Venäjällä hevosenlihaa?”
”En tiedä”, Yuri sanoi. ”Ehkä jostain lihakaupasta tai kauppahallista voisi löytää. Tavallisesta marketista? Tuskin. En ainakaan muista nähneeni. Ei täälläpäin juuri syödä hevosta.”
”No joo, sen olen huomannut”, Otabek totesi. ”No, täytyy joku päivä käydä kyselemässä lihakauppiailta.”
”Niinkö kovasti sinä haluat syödä hevosta?” Yuri kysyi, vaikka olikin jo varma saamastaan vastauksesta.
”Tietenkin.”
”Saat sitten syödä sen ihan keskenäsi”, Yuri lisäsi. ”Lampaassakin on minulle tarpeeksi kestämistä.”
”Et ole tainnut koskaan syödä hevosenlihaa”, Otabek sanoi tutkaillen Yurin kasvoja.
”Bingo. Enkä aiokaan.”
”Sinun pitäisi. Hevosta parempaa lihaa ei olekaan.”
”Rohkenen epäillä.”
Otabek ei inttänyt vastaan, eikä lihakeskustelu jatkunut sen enempää. Otabek kumartui nostamaan Yurin jalat ylös, istui sohvalle ja asetti jalat syliinsä. Hän selaili televisiokanavia hetken ennen kuin lopulta jätti ruutuun pyörimään jonkin juuri alkavan poliisisarjan, jota Yuri ei nopealla vilkaisulla tunnistanut.
Yuri piti katseensa puhelimessaan ja selaili vuorotellen Twitteriä ja nettilehtien roska-artikkeleita, mutta hänen ajatuksensa olivat ensisijaisesti Otabekissa. Viime aikoina tämä oli tuonut esille normaalia enemmän haluaan syödä kazakkiruokaa, eikä Yuri voinut olla miettimättä, miksi näin oli. Olihan Yuri jo ymmärtänyt aikoja sitten, että se oli Otabekin lempiruokaa, mutta väkisinkin hänen mielessään oli herännyt kysymys, oliko taustalla jotain muutakin.
”Otabek”, hän sanoi kelaten sormellaan kommenttiosion ohi. ”Onko sinulla ikävä Kazakstaniin?”
Hän ei edes tiennyt, miksi oli kysynyt sitä näin yhtäkkiä. Se oli hänen johtopäätöksensä, johon hän oli tullut yhdistäessään mielessään Otabekin ruokatoiveet ja puhelinkeskustelut, jotka tämä kävi perheensä ja vanhojen ystäviensä kanssa yleensä kazakiksi. Yuri ei ymmärtänyt puheluista mitään muutamaa sanaa lukuun ottamatta, mutta Otebkin äänensävy ja yleinen olemus kertoivat hänelle tarpeeksi. Sitä haikeutta ei voinut olla huomaamatta. Ja kerran Yuri oli ollut varma, että puhelun loputtua Otabek oli pidätellyt itkua, vaikka oli selvästikin yrittänyt peitellä sitä.
”Mistä tuo sinun mieleesi putkahti?” Otabek irrotti katseensa televisiosta Yuriin.
”Kunhan vain kysyin. Minulle tuli vähän sellainen tunne.”
Yuri laski puhelimeen syliinsä ja tuijotti Otabekin tummiin silmiin. Tämä näytti harkitsevan vastaustaan tarkkaan.
”On.”
Vastaus tuli hieman töksähtäen. Otabek naurahti vaivaantuneesti.
”Luulisi kai minun jo tottuneen”, hän sanoi sitten. ”Tai siis, kun luistelun takia on tullut asuttua ties missä vuosiakin kerrallaan. Mutta kai kaikesta huolimatta sydämeni on ja pysyy Almatyssa.”
”No, eikös siitä taas ole ikuisuus kun olet käynyt siellä?” Yuri kysyi nousten istumaan. Hän oikoi niskaansa.
”Ensi kuussa vuosi”, vastaus tuli kuin valmiiksi mietittynä.
”Ei ihme, että sinun on ikävä.”
”Niin.”
”No, sitten ei voi muuta kuin varata lennot Almatyyn”, Yuri totesi reippaasti ja klikkasi auki artikkelin, jossa kerrottiin parvekkeilla asuvista alpakoista. Yuri ei kuitenkaan alkanut heti lukea alpakkajuttua vaan laski puhelimen syliinsä ja kurottautui sipaisemaan sormillaan Otabekin leukaa.
”Mitä?”
”Minä tulen sitten mukaan”, Yuri sanoi. ”Haluan tavata perheesi ja kazakkikaverisi.”
Otabek painoi kädellään Yurin sormet leukaansa vasten.
”Aika rohkeaa sinulta olettaa, että kehtaan esitellä sinut sukulaisille.”
Yuri irvisti.
”Hei, sinulla on ollut kunnia viettää aikaa vanhempieni kanssa suunnilleen yhtä kauan kuin jopa minulla, ja vaari on käytännössä adoptoinut sinut lapsenlapsekseen, joten minä vaadin,
vaadin, että saan tavata perheesi."
Otabek tyrskähti ja painoi kevyen suudelman Yurin sormille.
”Tiedät, että vitsailen.”
”Ei sinusta kuule koskaan tiedä.”
”Ei sinustakaan.”
**
He eivät tehneet mitään tarkempia sopimuksia siitä, milloin ja miten pitkäksi aikaa he lähtisivät Kazakstaniin, mutta tuntui hyvältä, että asia oli kuitenkin otettu puheeksi. Yuria ei haittaisi lähteä Yakovia karkuun toiseen maahan kesken kauden, mutta Otabek oli tarkka siinä, ettei mikään – ei edes matka kotikulmille – sekoittaisi treenikalenteria. Olisi siis odotettava sopivaa hetkeä ennen kuin he voisivat nousta koneeseen ja suunnata Almatyyn.
Sitä sopivaa hetkeä odotellessa Yuri ei voinut olla ajattelematta Otabekia ja tämän koti-ikävää. Yuri halusi tehdä jotain helpottaakseen sitä, mutta ei tiennyt, miten voisi auttaa. Lentolippujen hankkiminen olisi täysin turhaa, sillä Otabek ei suostuisi äkkilähtöihin ja halusi muutenkin päättää ajankohdasta itse; Yuri ei voinut kutsua Otabekin perheenjäseniä tai ystäviä kylään, sillä hänellä ei ollut näiden yhteystietoja, eivätkä he muutenkaan välttämättä edes pääsisi kyläilemään; ja kokonaisen valtion siirtäminen muualle oli sula mahdottomuus, vaikka Yuri mielikuvalla leikittelikin. Mutta jotain Yuri halusi pystyä tekemään. Oli pakko olla jotain.
Luistelukausi alkoi kuitenkin olla siinä vaiheessa, että valmennus nielaisi niin Yurin kuin Otabekinkin päivistä leijonanosan (tiikerinosan, jos Yurilta kysyttiin). Otabek ei ottanut Kazakstaniin matkustamista tai hevosen syömistä enää puheeksi, eikä kyseinen eläin myöskään eksynyt heidän jääkaappiinsa tai päivällispöytään, mikä johtui todennäköisimmin siitä, ettei ruoanlaitolle saati edes kotona syömiselle juurikaan jäänyt harjoituksilta aikaa. Yurikaan ei ehtinyt miettiä Otabekin ilahduttamista ja koti-ikävän helpottamista niin paljoa kuin olisi halunnut mutta lohduttautui sillä, että luistelu toivon mukaan täytti Otabekin ajatukset niin, ettei tämä ehtinyt keskittyä koti-ikävään.
Kuitenkin eräänä päivänä kauppalistaa kirjoittaessaan ja kaappien sisältöä tarkistaessaan Yuri muisti taas Otabekin ei-venäläiset ruokamieltymykset ja puheet hevosenlihasta. Niillä tuntui olevan selvä yhteys tämän koti-ikävään. Ehkä hevosen ja perikazakstanilaisen ruoan syöminen vei Otabekin henkisesti lähemmäs kotiaan. Yuri muisti mielessään isoisän piroshkit ja miten niiden syöminen aina täytti muutakin kuin vatsansa.
Yuri tuijotti edessään pöydällä olevaa paperilappua ja naputteli kynän kärkeä sitä vasten. Hän pureskeli huultaan, mietti hetken ja lopulta kirjoitti lappuun muiden ostosten alle ”hevosta”. Hän ei antaisi Otabekin nähdä kauppalistaa vaan hoitaisi ostokset itse, salassa. Yllätyksenä. Kyllä hän nyt
jostain päin Venäjää löytäisi hevosenlihaa Otabekia varten, vaikka hänen sitten pitäisikin teilata itse se kopukka.
**
Otabek tuli sinä iltana kotiin Yuria melkein viisi tuntia myöhemmin. Hän jätti putkikassinsa eteisen lattialle kenkätelineen viereen ja siirtyi olohuoneeseen tervehtimään Yuria. Tämä istui lattialla televisiota katsellen ja venytteli samalla. Otabekista Yuri muistutti enemmän pretzeliä tai vieteriä kuin ihmistä aina venytellessään, ja välillä hän irvailikin asiasta, vaikka oikeasti arvosti kovasti tämän uskomatonta notkeutta etenkin kahden kesken ollessa.
”Tervetuloa”, Yuri huikkasi katsahtaen Otabekiin, joka oli jäänyt tuijottamaan hänen venyttelyään.
”Terve”, Otabek nyökkäsi hajamielisesti katse yhä Yurissa.
”Sinähän olin pitkään poissa. Olitko jäällä koko ajan?”
”En ihan. Suunnittelin myös vapaaohjelmaa.”
Yuri pomppasi innoissaan pystyyn.
”Oooh”, hän henkäisi, ”kerro minulle, mitä olet suunnitellut.”
Otabek hymyili.
”En”, hän vastasi yksinkertaisesti. Yurin nyrpeä ilme huvitti häntä suuresti.
”Kauhea nälkä”, Otabek sanoi sitten mennessään keittiöön.
”Etkö ole syönyt mitään?” Yuri huusi hänen peräänsä.
”Käytiin Lyoshan kanssa jossain kiinalaisessa. Ei ollut hyvää.”
”Mutta ethän sinä edes pidä kiinalaisesta.”
Vaimeaa kaapinovien kolinaa lukuun ottamatta keittiössä oli hiljaista. Yuri paloi halusta mennä Otabekin perään mutta pakotti itsensä pysymään olohuoneessa. Vaikka hän halusikin nähdä Otabekin ensireaktion, yllätys menisi pilalle, jos hän menisi kärkkymään ja hönkimään niskan taakse. Hänen piti olla kuin mitään poikkeavaa ei olisi tapahtunut.
Kauaa hänen ei tarvinnut odottaa. Ei kulunut kuin hetki, kun Otabek palasi olohuoneeseen, jossa Yuri istui yhä solmussa lattialla. Otabek piteli vasemmassa kädessään valkoiseen paperiin käärittyä pakettia.
”Yura”, hän sanoi, ja Yuri katsoi viattoman näköisesti hänen suuntaansa. ”Mikä tämä on?”
”Joku paketti”, Yuri vastasi ja pakotti kasvonsa pysymään peruslukemilla. ”Eikö siinä muka lue, mitä se on?”
Otabek katsahti ylöspäin kuin apua pyytäen.
”
Minä en ole tätä ostanut, joten sen on pakko olla sinä”, hän sanoi. ”Tai muuten tässä täytyy kutsua paikalle manaaja.”
Yuri tyrskähti.
”Mitä jos se olikin Potya?”
Otabek huokaisi muttei edes yrittänyt peittää hymynkaretta huulillaan.
”Yurochka...”
Otabekin matala ääni oli kuin sulaa suklaata Yurin korville, ja yhdistettynä hellittelynimeen se oli hänelle enemmän kuin tarpeeksi. Muttei koskaan liikaa.
”Joo, minä se olin”, Yuri puhahti sitten kuin olisi luovuttanut monen tunnin kuulustelun ja kiristyksen jälkeen.
Hän suoristautui solmustaan istumaan lattialle tavallisesti, mikäli spagaatissa istumista nyt ylipäätään voi pitää tavallisena.
”Mutta… miksi?” Otabek kysyi siirtäen katseensa hieman hämillään takaisin kädessään olevaan lihapakettiin.
”No kunhan nyt ostin, kun satuin löytämään”, Yuri vastasi olkiaan kohauttaen. Hän ei kertoisi Otabekille, ettei hevosenlihan löytäminen todellakaan ollut ollut sattumaa. Hän oli ensin käynyt kolmessa eri lihakaupassa ja kauppahallissakin viiden eri myyjän luona, ennen kuin oli löytänyt etsimänsä. Hän tosin tiesi, ettei Otabek uskonut hänen välinpitämätöntä vastausta muutenkaan.
”Sitähän sinä halusit”, Yuri sanoi sitten. Hän nousi sulavasti seisomaan ja käveli Otabekin luo. ”En tiedä liha-asioista juuri mitään, mutta sisäfileestä sanotaan, että se on parasta ja kalleinta, joten ostin sitä… Toivottavasti saat siitä tehtyä mitä nyt haluatkaan.”
Otabek veti Yurin halaukseen. Vaikkei tämä ollutkaan sanonut enempää, lihapaketin todellinen merkitys oli Otabekille päivänselvää. Ele sai monenmonta tunnetta nousemaan pintaan, eikä Otabek tiennyt, miten ikinä saisi ilmaistua ne kaikki.
”Kiitos”, hän sanoi hiljaa, melkein kuiskaten.
Yuri painautui lujemmin Otabekia vasten. Tämä supisi hänen korvaansa kazakiksi jotain, mitä Yuri ei kielen takia ymmärtänyt, mutta tiesi sen olevan jotain romanttista (tai suorastaan imelää). Se sai hänen vatsanpohjansa kihelmöimään mukavasti.
”Mitä ikinä tuosta teetkään”, Yuri sanoi sitten, nosti päätään ja katsoi Otabekin tummiin silmiin sopivan tiukasti, ”sen on parempi olla ihan helvetin hyvää.”
Otabek kohotti kulmaansa kysyvästi ja hymyili tietävästi.
”Kai haluat, että minun ensimmäinen kokemukseni hevosenlihasta on paras mahdollinen?”
”Vähempään en tyytyisi.”
”Hyvä. En minäkään.”
Otabekin suupielillä häälyvä hymy loisti tämän tummissa silmissä asti. Yurin oli sisältä lämmin, ja häntäkin hymyilytti. Jos tämä olisi hänen palkintonsa, häntä ei haittaisi, vaikka hevosenliha toisinaan eksyisikin heidän ruokapöytäänsä.
Hitot, Otabekia ilahduttaakseen hän olisi valmis syömään pelkkää hevosta vaikka koko loppuelämänsä.
