A/N: Jee, uusi luku viimeinkin! Olen saanut tätä jonkin verran Nanon aikana kirjoiteltua, ja siksi tämä uusi luku onkin vähän pidempi kuin edelliset! Tarina etenee viimein takaisin Antropoliin, Neviksen vanhoille kotikulmille. Hyviä lukuhetkiä, toivottavasti nautitte tästä pitkään!
XX. Paluu Antropoliin
Karavaanit kiikkuivat kolisten kohti etelää.
Ne koostuivat kuudesta kappaleesta hevoskärryjä, joista jokaisen kyydissä istui yhdestä kahteen kääpiötä. Kauppavaunuiksi he olivat niitä kutsuneet, ja he olivat matkalla Kultamoon – Syväsuota hiukan pienempään kaupunkiin kahden päivän matkan päässä etelään. Kultamon kaupunki oli kuulemma tunnettu siitä, että siellä oli aikanaan sijainnut valtaosa pohjoisen kultavarannoista. Aikojen kuluessa nuo varannot olivat ehtyneet, ja nyt kaupunki koostui lähinnä hylätyistä kaivoksista, tunneleista niiden alla.
Yksi noiden karavaanien kyydissä istuvista oli nuori, punatukkainen kääpiötyttö, joka kantoi mukanaan pitkulaiseen, puiseen pakettiin suljettua esinettä. Alkuun hän oli pitänyt sitä paljaana kädessään, mutta mitä kauemmin hän sitä käsitteli, sitä vaikeammaksi sen kantaminen tuntui. Sen pinta oli tuntunut alkuun viileältä hänen kädessään, sitten lämpimältä, sitten polttavalta. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin sulkea se laatikkoon. Palaneen kätensä peitoksi hän kääri paksut hansikkaat, mutta nekään eivät täysin estäneet tykyttävää kipua.
Silti hän tiesi, ettei hän voinut luopua laatikosta. Se oli elintärkeää.
Kääpiötyttö katseli ohitse lipuvia, jo korjattuja peltoja, joiden ruskeiden maiden ympärillä riippui harmaa pilvivaippa. Koko matka oli ollut samaa, mitäänsanomatonta maisemaa, eikä siihen enää oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota. Sen sijaan tyttö tunsi katseiden poltteen niskassaan. Hänestä oli jo pitkään tuntunut siltä, että karavaanien väki piti häntä vähän kummallisena. He katsoivat häntä omituisella tapaa – kuin keittoa, jossa on klimppejä, tai liian pitkään lämpimässä ollutta kalaa. Yksi noista tuijottajista istui samoissa kärryissä Freyan kanssa – nuori, pellavapäinen kääpiöpoika, jonka leuassa kasvoi punaisia parranhaituvia.
”Sä haluut tietää, miks ne tuijottaa sua”, poika sanoi. Ja tuijotti entistä tiukemmin. ”Se johtuu siitä, miten nuori sä oot. Ne miettii, mitä sun ikänen tyttö tekee yksin tiellä.”
Kääpiötyttö tuhahti. ”Etkö sinä ole suunnilleen minun ikäiseni?”
”Mä oon jo kuustoista”, poika totesi leuka pystyssä. ”Se on hieno ikä. Saan ajaa hevoskärryjä ja kaikkea. Kantaa varsijoustakin. Ja juoda viinaa kievarissa, hehee!”
Freya pyöräytti silmiään. ”Jaa. Tosi hienoa.”
”No eikö muka? Mitä muuta elämässä oikein tarttee? Kerro mulle, typykkä.”
”En ole mikään typykkä. Minulla on nimikin.”
”Ai niinkö? Mikä se on?”
Kääpiötyttö yritti muistaa. Hänestä tuntui, ettei se ollut aina ollut niin vaikeaa. Kyllähän hänen nyt oma nimensä pitäisi muistaa?
”Freya”, hän sanoi lopulta, vaikka kirjaimet eivät sointuneet hänen kielelleen.
”No niin, Freya”, poika sanoi huvittuneena, ”mitä sä oikein haluat? Miks sun pitää päästä etelään?”
”Koska etsin jotain.”
”Mitä?”
”Jotain, mikä kauan sitten kuului minulle.”
”Mitä sille tapahtui?”
”Kadotin sen.”
”Jaahas”, poika totesi, uteliaana. ”Joku aarreko?”
”Mittaamattoman arvokas.”
”Aijaa.” Poika kellahti selälleen vaunun penkkiä vasten ja heitti jalkansa laidan yli. ”Ihan kiva.”
Poika kuulosti melkein siltä, kuin olisi halunnut sanoa enemmän. Freya kohotti kulmiaan. ”Ihan kiva?”
”Niin. Tai, tosi kiva sulle, varmaan. Mulle ehkä ei niinkään. Mulle riittää se, että saan olla mun ystävien ja perheen kanssa.” Poika heilautti kättään viereisten kärryjen suuntaan, joiden kyydissä istui vähäsanainen kääpiöpariskunta – vaaleapartainen kääpiöherra ja hänen punatukkainen vaimonsa. ”Tän parempaa aarretta ei ookkaan.”
”Perhe…” Freya sanoi itselleen. Hänestä tuntui, että se sana oli merkinnyt hänelle joskus paljon. Nyt se vain tuntui vieraalta.
”Onks sulla perhettä?” poika kysyi – sitten perui sanansa – ”anteeks. Ei varmaankaan. Ethän sä muuten olis täällä.”
Freya ravisti päätään.
”Ei ole.” Se maistui valheelta, mutta hän ei enää osannut sanoa muutakaan. ”Ei ketään.”
*
Sigridin korvat napsahtivat lukkoon.
Se oli ainoa tuntemus, jonka hän tunsi siirtyessään portaalista lävitse. Tähän ei liittynyt sitä kylmää ja pimeää tyhjyyttä, joka oli imaissut hänet Adan tehdessä äkkiä portaalia ulos Vurian uumenista. Sigridistä tuntui ainoastaan siltä, että hän olisi astunut oven lävitse huoneesta toiseen.
Ensimmäisenä hän häkeltyi siitä, miten kirkasta ulkona oli. Siihen aikaan vuodesta Syväsuolla tuli aikaisin pimeää, eikä aurinko koskaan kivunnut niin korkealle. Joen pinta kimalsi kirkkaan sinisenä saman sävyistä taivasta vasten, ja lokit kiersivät kirkuen sen yllä. Tuttua meren tuoksua täällä ei kuitenkaan ollut. Sen sijaan ilmassa leijaili toinen toistaan erikoisempia tuoksuja, osa miellyttäviä ja osa epämiellyttäviä – eksoottisia mausteita ja kasveja, mutta toisaalta myös hikeä, ulostetta, liuottimia ja roskia – kaikkea, mitä suurkaupungin jäteveden mukana nyt saattoi liikkua. Ja kaiken tuon yllä leijaili Syväsuolle hyvin epätyypillinen, terävä, otsonimainen tuoksu.
Taikuus. Sitä oli täällä kaikkialla.
”Tietä!” joku karjaisi yllättäen, riuhtaisten Sigridin ajatuksistaan. ”Tehkää tilaa, tollot!”
Sigrid hätkähti ja astui sivummalle, jottei jäisi sivusta tulevien kärryjen alle. Hän käsitti heidän ilmestyneensä keskelle rannan tuntumassa kulkevaa polkua, jota pitkin kulkevat lukuisat urat kertoivat sen olevan hyvin käytetty. Silläkin hetkellä polulla kulki useampia kauppakärryjä, joita työntävät kauppiaat loivat tientukkeeseen poikkeuksellisen häijyjä katseita.
”Jestas sentään”, Sigrid siunaili pyyhkiessään hikeä niskastaan – hän alkoi vasta tulla tietoiseksi siitä, miten lämmin Antropolissa oli vuodenaikaan nähden, ”onko kaikilla täällä niin hirveä kiire?”
”Kutakuinkin”, murahti tanakka kääpiöherra, joka oli ilmestynyt jostain aivan Sigridin kylkeen. Sigrid tuskin erotti kääpiön silmiä hänen kasvojaan peittävän karvoituksen takaa, mutta kun hän lopulta teki niin, hän huomasi, etteivät ne olleet mitään selkeää väriä, vaan heijastelivat kaikkea hänen ympärillään.
”Nevis”, Sigrid tunnisti. ”Olisit voinut varoittaa ensin.”
”Anteeksi”, kääpiöherra, tai siis Nevis, sanoi. ”Voin ottaa tutummankin muodon.”
Parta havisi kääpiön kasvoilta. Hiukset vaihtoivat väriä ja muuttuivat pidemmiksi. Kunnes Sigridin edessä seisoi pieni, punatukkainen kääpiötyttö, jonka kasvot olivat pisamien täplittämät.
”F…Freya?” Sigrid köhäisi.
”Tuo ei ole hyvä ajatus”, Adan ääni kuului Sigridin takaa.
”Höh”, Freya-Nevis harmitteli. ”Olisiko tämä sitten parempi?”
Freyan iho tummeni ja kurtistui, kunnes se oli lähellä vanhan puun kaarnaa. Hän sai pituutta ainakin puolitoista metriä. Hiukset putosivat kokonaan päästä, ja kaulaan ilmestyi luista punottu koru.
”Ei”, Ada huokaisi. ”Anna isäni kasvojen olla.”
”Vai niin”, Belien pyöräytti silmiään. ”Sinulle ei kelpaa sitten mikään.”
Haltian kasvot vaalenivat, ja niille kasvoi sänkeä. Korvat typistyivät ja olkapäät levenivät. Sigrid olisi voinut tunnistaa niiden kaaren vaikka unissaan. Hänen kurkkuaan alkoi kuivata.
”Grems”, hän sanoi. Sitten hän ravisteli päätään. ”Ei. Ei käy. Älä muutu keneksikään, kenet tunnemme oikeasti. Se on liian häiritsevää.”
”Sinun olisi muutenkin syytä lopettaa tuo”, Ada sanoi. ”Herätät liikaa huomiota. Ja juuri sitähän me yritämme välttää.”
Nevis vaikutti ymmärtävän yskän. Hän vilkuili hetken ympärilleen, ja kun kukaan ei huomannut, hän otti ennestään tuntemattoman ihmismiehen hahmon – maantienharmaa tukka, keskivaalea iho, vähän partaa, tavalliset vaatteet. Ei mitään erikoista. Paitsi silmissä.
”Tuo on parempi”, Sigrid myötäili. Sitten hän kääntyi katsomaan Antropolin suuntaan. He olivat päätyneet pari kilometriä kaupungin muurien ulkopuolelle, mutta niinkin kaukaa katsottua Antropol näytti valtavan suurelta. Tornien ja muurien muodostama siluetti näytti tummalta aurinkoa vasten, ja jollain lailla luotaantyöntävältä. Mutta sinne heidän oli mentävä.
”Mitä nyt?” Sigrid jatkoi, ja kääntyi sitten Nevistä kohti. ”Mistä aloitamme?”
Neviksen kantamat kasvot olivat vakaat, mutta hänen silmiensä takana välkehti monia, vaikeasti tulkittavia tunteita.
”Saatan tietää jonkun, joka voi auttaa meitä.”
*
Antropolissa asui monta miljoonaa ihmistä.
Kaiken ikäisiä, kokoisia ja rotuisia. Haltioita, kääpiöitä, puolituisia ja ihmisiä, ja kaikkia niiden väliltä. Pysyviä asukkaita, matkalaisia, läpikulkijoita. Niin monia kasvoja, ettei kenenkään ollut mitenkään mahdollista tunnistaa niitä kaikkia.
Silti Neviksestä tuntui, että kaikki tunsivat hänet.
Se oli täysin mahdotonta – eihän hänellä ollut edes omia kasvojaan – mutta hänestä tuntui niin silti. Jokainen edes vahingossa kohdattu katse tuntui vihamieliseltä. Jokainen huomaamatta tapahtunut tönäisy sai hänet sävähtämään. He eivät olleet ehtineet edes etuportteja pidemmälle, ennen kuin Nevis olisi halunnut paeta tai kadota maan alle.
Vaikka ennen toiset kasvot olivat tarjonneet hänelle pakopaikan, niin ei enää ollut. Vieras iho hänen ympärillään tuntui ahtaalta. Kasvot hänen omiensa yllä tukahduttavilta kuin liian tiukalle asetettu naamio.
Nevis ei kuitenkaan näyttänyt sitä ulospäin. Ei hän voinut. Hänen täytyi olla huomaamaton. Nimetön. Kasvoton. Hän oli tukehtumaisillaan, mutta antoi kadun virran kuljettaa hänet eteenpäin, pää hädin tuskin pinnan yläpuolella. Antoi sen johtaa hänet takaisin kymmenen vuotta taaksepäin, kapealle, hiljaiselle kujalle, jossa verta oli pinttynyt katukivien väliseen tilaan. Osa siitä oli hänen omaansa.
Paikan ovi näytti yhä samalta kuin ennenkin. Täysin tavalliselta puiselta ovelta, jos tarkempia ollaan. Siinä ei ollut mitään huomionarvoista. Se ei ollut tämän paikan tarkoitus. Päinvastoin.
Nevis vei nyrkkinsä ovea vasten ja koputti.
Odotti hetken. Vastausta ei kuulunut.
”Ehkä hän ei ole kotona?” Ada pohti.
”On hän”, Nevis sanoi. Hän yritti uudelleen, tällä kertaa huudon kera. ”Lepinkäinen? Tiedän, että olet siellä.”
Sigrid kurtisti kulmiaan. ”Eikö tuo ole ihan tavallinen lukko? Etkö sitä voisi vain tiirikoida sen auki?”
”Mikä lainvalvoja sinä oikein olet?” Nevis naurahti. ”Ei. Silloin hän varmasti heittäisi meidät ulos, ja olisimme takaisin lähtöpisteessä.”
Sitten Nevis käsitti jotakin, ja hän tökkäsi Sigridiä kyynärpäällään. ”Niin, muuten. Yritä näyttää vähemmän…
lailliselta. Laita viittasi kiinni. Anna hartioidesi lysähtää vähän. Ja odota.” Nevis pörrötti Sigridin tukkaa niin nopeasti, ettei Sigrid ehtinyt vastustella. ”Täydellistä.”
Sigrid tuijotti häntä pöllämystyneenä. Kun hän vei kätensä päälaelleen, hänen poskilleen nousi hienoinen puna.
Nevis päätti yrittää koputtaa vielä kerran. ”Minä täällä, Kasvoton. Tarvitsemme apua.”
Ovi Neviksen edessä lennähti auki niin vikkelään, että Nevis oli kaatua sitä päin. Ulos pilkistävät kasvot eivät kuitenkaan olleet ne vanhan naisen kasvot, jotka Nevis odotti näkevänsä. Tämä hahmo oli nuori, tummatukkainen nainen, jonka ruskeissa nappisilmissä oli jotain kummallisella tavalla tuttua.
”Öh”, Nevis totesi hämmästyneenä, ”et sinä ole Lepinkäinen.”
Nainen tuijotti häntä kauriinsilmillään. ”Et sinä ole haavoittunut.”
”En. Nimeni on Kasvoton.”
Sigrid huokaisi niin lujaa, että koko kortteli kuuli. Nuoren naisen katse kääntyi häntä kohti epäluuloisena.
”Ketä te oikein olette? Ja miksi te kyselette tätini perään?”
”Tätisi?” Nevis toisti. Sitten palaset alkoivat loksahdella yhteen hänen mielessään. ”Tätisi. Tietenkin. Lepinkäinen kertoi, että hänellä oli veli. Olet hänen tyttärensä. Sinulla oli nimikin.”
”Niin?”
”Tiainen”, Nevis muisti. ”Sillä nimellä hän sinusta puhui.”
”Tia”, nainen korjasi. ”Nimeni on Tia.”
”Tia. Tiedän, ettet tunne meitä, mutta minä tunsin tätisi. Olin hänen potilaansa. Ja nyt tarvitsen apuasi.”
Tia pudisti päätään ja alkoi laittaa ovea takaisin kiinni. ”Autan vain haavoittuneita. Hyvästi.”
”Odota!” Nevis kiilasi kyynärpäänsä sulkeutuvan oven väliin, antaen lipsahduksen epätoivoa vuotaa ääneensä. ”Sinun
täytyy auttaa minua. Tai muuten minä kuolen.”
Nevis ei tiennyt, mikä sai Tian pään lopulta kääntymään – hänen sanansa vai tapa, jolla hän sanoi ne – mutta sillä ei ollut väliä. Tia avasi oven ja astui syrjään sen tieltä.
”Käykää peremmälle. Ja äkkiä. Lämpö karkaa.”
Nevis oli lähestulkoon nauraa ajatukselle. Antropolissa kaikki olivat niin herkkiä. Siellä saattoi olla talvi, mutta siellä ei ollut koskaan kylmä. Ei sillä tavalla, mitä pohjoisessa oli. Se oli ikävää ja vastenmielistä, mutta se kylmyys ei tullut luihin ja ytimiin. Siihen ei voinut kuolla.
Sisällä näytti lähestulkoon samalta kuin viime kerrallakin – vaikka Nevis ei koskaan muistanut niistä kerroista paljoa. Kukaan ei koskaan tullut Lepinkäisen luokse siksi, että olisi
halunnut niin. Sinne mentiin vain silloin, kun ei ollut mitään muuta paikkaa, jonne mennä. Tila koostui kulmikkaan eteisen lisäksi yhdestä avotilasta, jossa oli Tian oma sänky ja keittiö. Siellä ei ollut heidän lisäkseen ketään. Huoneen nurkassa oli kuitenkin alakertaan johtava luukku. Sieltä ei kuulunut sillä hetkellä mitään ääniä. Oli oikeastaan poikkeuksellisen hiljaista.
”Missä kaikki potilaasi ovat?” Nevis kysyi.
”Mitkä potilaat?” Tia kysyi. Mutta se ei ollut tietämättömän kysymys. Tämä oli toteamus. Potilaita ei ollut. Nevis ei ollut uskoa korviaan. Aina silloin kun hän oli käynyt Lepinkäisen luona, paikka oli suorastaan pursunnut väkeä. Työ oli pitänyt Lepinkäisen kiireisenä.
”Mitä on tapahtunut?”
Kurttu Tian kulmien välissä syveni, kun hän saatteli seurueen istumaan keittiön pöydän ääreen. Se toi Nevikselle paljon mieleen hänen oman kotinsa – pöydässä ei ollut mitään ylimääräistä, ainoastaan kaksi, puista tuolia. Tia ja Nevis istuivat vastapäätä. Sigridin ja Adan Tia ohjasi istumaan sängylleen.
”Mistä tiedän, että voin luottaa teihin? Että ette vasikoi minusta?”
Nevis hörähti. ”Jollet luottaisi meihin, et olisi koskaan päästänyt meitä sisälle. Nyt on jo liian myöhäistä.”
Tia vaikutti käsittävän sen. Sitä paitsi, he eivät olleet mikään kaikista tavallisin seurue. Puolihaltia (Nevis oli jo silloin paljastanut omat kasvonsa), oikea haltia sekä vanhalta seilorilta vaikuttava arpinaamainen nainen. He tuskin erosivat hänen tavallisesta asiakaskunnastaan juurikaan.
”Asiat ovat… muuttuneet tätini ajoista”, Tia sanoi. ”Hän kuoli viisi vuotta sitten.”
Neviksestä tuntui siltä, kuin hän olisi nielaissut kiven. ”Olen pahoillani.”
”Älä ole. Äiti oli jo vanha. Olen ällistynyt, että hän eli jopa niin pitkään kuin eli, ottaen huomioon, mitä hän teki työkseen. Eikä ikä häntä yksin tappanut.”
”Kuinka niin?”
”Sen jälkeen, kun Legioona otti vallan kaupungissa, rikollisuus väheni huomattavasti. Kaikki pieniinkin rötöksiin syyllistyneet vangittiin. Järjestettiin julkisia rangaistuksia ja teloituksia. Näytettiin, mitä lainrikkojille tehtiin.” Tia vajosi hetkeksi ajatuksiinsa, ja värähdys kulki hänen lävitseen. ”On sanomattakin selvää, ettei asiakkaita enää ollut. Ei rinkitappeluita? Ei luita tai hampaita korjattaviksi. Ei mustan pörssin kauppaa tai puukotuksia? Vähemmän verenvuotoja tilkittäviksi.”
”Osa verestä kadulla vaikutti tuoreelta.”
”Pinttynyttä verta on vaikea pestä pois”, Tia totesi. ”Sitä paitsi, eivät asiakkaat täysin loppuneet. Heitä käy ehkä kerran viikossa. Kerran kahdessa viikossa, jos tilanne on huonompi. Mutta sen jälkeen, kun alakaupunki ratsattiin joitain vuosia sitten… harva enää edes tietää, että tämä paikka on olemassa.”
Nevis puristi huulensa yhteen. ”Olen pahoillani siitäkin.”
”Lakkaa olemasta pahoillasi”, Tia tuhahti. ”Ei se sinun vikasi ole.”
Sigrid, joka oli siihen saakka ollut hiljaa nurkassa, nosti silloin päätään. ”Ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Jokainen lainvalvoja… tai parantaja, silloin kun he tekevät työtään ajattelee, että
loppuisipa tämä joskus. Tämä väkivalta ja viha. Jotta heidän työlleen ei olisi enää tarvetta. Mutta sitten kun se loppuu ja asiat ovat taas hyvin, he käsittävät, etteivät he tehneet työtä vain siksi, koska halusivat auttaa. Vaan siksi, koska he olivat hyviä siinä.”
Tia räpytteli silmiään. ”Hyvin sanottu. Melkein, kuin puhuisit omasta kokemuksesta.”
Sigrid korjasi kurkkuaan. ”Moni tuttavani tekee sitä työtä.” Sigrid ei täsmentänyt tarkemmin, mitä.
Tia ei kuitenkaan kyseenalaistanut häntä. Hän laittoi sormensa ristiin ja käänsi katseensa takaisin Nevikseen. ”Sanoit, että olet kuolemanvaarassa. Mistä tässä on kyse?”
Nevis pohti vastaustaan hetken – kuinka muotoilisi asian siten, ettei Tia heittäisi heitä ulos saman tien. Sen jälkeen, mitä Tia oli kertonut Legioonasta, Nevis ei voisi suoraan sanoa olevan heidän tappolistallaan. Kukaan ei haluaisi olla hänen kanssaan tekemisissä sen jälkeen.
Sen sijaan hän päätti lähestyä asiaa toisesta kulmasta. Eikä hän oikeastaan valehdellut, ei todella. Vain muunteli totuutta.
”Kaupungissa on… eräs esine. Vaarallinen sellainen. Ja meidän on estettävä sen päätyminen vaarallisiin käsiin.”
”Miten tämä oikein liittyy sinuun? Ja terveydentilaasi?”
”Se liittyy sinuunkin. Jollemme löydä tuota esinettä, meistä jokainen on kuolemanvaarassa. Se on uhkaksi koko Antropolille. Siksi meidän on löydettävä se, ennen kuin kukaan muu ehtii tehdä niin.”
Tia nielaisi. ”En ymmärrä. Jos kaupungissa on kerta jotain niin vaarallista, miksei kukaan muu tiedä siitä? Eikö tämän pitäisi olla Legioonan tehtävä?”
”Legioona ei ymmärrä, miten vaarallisesta esineestä on kyse. He tuskin edes käsittävät siinä olevan mitään erikoista, ja se lojuu jossain käyttämättömänä. Se varmaankaan ei ole edes heidän hallussaan. Sinun ei tarvitse pelätä, että suututtaisimme heidät.”
”Kuulostaa siltä, että ette tiedä tästä esineestä oikeastaan mitään”, Tia sanoi. ”Mikä se edes on?”
”Ase”, Ada vastasi Neviksen puolesta. ”Muinaisten haltioiden takoma sellainen. Siihen on sidottu voimakasta taikuutta, joka aktivoituu vain tietyissä tilanteissa. Pohjoisen druidit lähettivät meidät. Olen heidän edustajansa.”
”Miten voin olla varma siitä, että puhut totta?”
”Minä voin näyttää sinulle.”
Äkkiä sininen kivi Adan sormenpäässä alkoi loistaa kirkasta, vaaleaa valoa, joka loihti tuvan seinät täyteen kuvia. Muistoja. Rauniot Korppikeron kartanon alla. Verilöylyn sateisen laivan kannella. Golemin ja tulenlieskan, Vurian sortuvat salit. Mutta myös muutakin. Antropolin palavat tornit, taivaalta satavan palavan puun. Hiiltyneet, savuavat rauniot, joiden keskeltä pilkisti riveittäin valkeita luita. Punaisena hehkuvan taivaan, jonka valo ei ollut peräisin auringosta vaan roihuavien kaupunkien tulesta.
”Tämä on tulevaisuus”, Ada sanoi, ”ellemme löydä sitä, mitä etsimme. Antropol tuhoutuu. Ja kaikki siellä elävä sen mukana.”
Tia hieroi silmiään, melkein kuin liekkien kajo ja savun katku olisivat saaneet ne vetistelemään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Ääni oli korkea ja kireä.
”Mutta… miksi minä… miten…”
”Tulimme sinun luoksesi, koska ajattelimme Lepinkäisen voivan auttaa”, Nevis jatkoi. ”Hän tiesi asioita. Vartioiden vuorokierrot. Kadut, joilla käytiin pimeää kauppaa. Tietysti, asiat ovat nyt Legioonan saavuttua eri tavalla, mutta sinun täytyy tietää
jotain. Jos etsisimme jotain niin tärkeää, mistä me voisimme sen löytää?”
Tia ravisti päätään. Hän näytti siltä, että kaipaisi kipeästi juotavaa. ”En halua auttaa teitä. En halua olla tämän kanssa missään tekemisissä.”
”Tia.” Nevis ojensi kätensä pöydän poikki tarttuakseen Tian käteen, mutta Tia veti kätensä pois kuin olisi koskenut kuumaan hellaan. ”Tarvitsemme apuasi. Emme tiedä, kenen muun puoleen kääntyä. Ole kiltti.”
Tia nousi seisomaan niin äkkiä, että tuolinjalat raapivat kirskuen lattiaa. ”Ei. Haluan, että lähdette nyt. Menkää, älkääkä tulko ikinä takaisin.”
”Mutta…”
”Ei.” Tia seisoi kädet puuskassa huoneen nurkassa, katse ovea kohti kääntyneenä. Hänen silmissään oli levoton, etäinen katse, kuin hän kävisi yhä niiden takana läpi Adan näyssä olleita kuvia. ”Menkää.”
Sigrid myöntyi ensimmäisenä. Hän nousi seisomaan ja laski kätensä Neviksen olkapäälle. ”Tule. Hän ei voi auttaa meitä.”
”Ei. Emme voi luovuttaa.”
”Etsimme apua muualta. Olemme tehneet täällä jo tarpeeksi.”
Lopulta Nevis myöntyi myös, painaen päänsä ja seuraten Sigridiä ovea kohti. Ada tuli viimeisenä. Juuri ennen, kuin hän seurasi Nevistä ja Sigridiä ulos, hän kääntyi takaisin Tian suuntaan, ja huiskautti kättään tätä kohti. Adan sormenpäistä satoi pehmeää puuterilunta, joka kimalsi ilmassa tuhansina pieninä peileinä. Hänen huuliltaan purkautui huurretta valkeana pilvenä.
”Unohda”, hän sanoi.
Kun nelikko lopulta poistui takaisin kadulle, ei heistä ollut muita jälkiä kuin ohittavan lumimyrskyn kiinni paiskaama ovi.
*
”Minä voisin auttaa, tiedäthän.”
”Sigrid, ei. Ei tule kuuloonkaan.”
”Nevis, odota. Pysähdy hetkeksi.
Kuuntele minua!”
”Miksi minun pitäisi? Tiedän jo, mitä aiot sanoa.”
”Jestas että sinä harpot kovaa – anna minun—”
”Älä koske minuun!”
”Anteeksi. Minä yritän vain sanoa… näithän sinä, miten Tia reagoi siihen, mitä hänelle kerroimme? Ehkä tämä todella on meitä suurempi tehtävä. Ehkä meidän täytyisi kertoa Legioonalle.”
”Tietysti. Tiesin, että petät minut.”
”Ei—en minä petä sinua. En koskaan ajatellut kertoa Legioonalle, että teet töitä kanssani. Väitän, että Syväsuon kaupunginkaarti lähetti minut. Ja Adan, jos tarvitsen tarinalleni vahviketta. Sinä voit olla näkymätön.”
”Mistä voin varmistua siitä, ettei Grems petä minua?”
”Minulla on tiettyä… valtaa hänen ylitseen. Jos pyydän häntä olemaan sinusta vaiti, hän tekee sen. Koska se on minulle tärkeää. Koska sinä olet minulle tärkeä.”
”Hmph.”
”Sinä voit luottaa minuun. Aina.”
”Sigrid on oikeassa. Me tarvitsemme sinua. Jos olisimme halunneet pettää sinut, meillä olisi ollut tuhansia tilaisuuksia tehdä se jo.”
”Pysy tästä erossa, Ada.”
”En. Tämä on minunkin tehtäväni. Sitä paitsi, ajatus voi olla hyvä. Legioona pitää valtaa tässä kaupungissa. Heidän täytyy tietää jotakin. Sigrid, olisiko sinun mahdollista puhua heidän komentajalleen?”
”Yritän parhaani. Mutta meillä on hyvä olla varasuunnitelma. Ei ole varmaa, tietääkö hän mitään.”
”Hmm. Tarvitsemme yöpaikan. Ja jotain syötävää. Nevis?”
”Aina minä, aina minä.”
*
Vaihteeksi Adasta tuntui siltä, ettei hän ollut se, joka käänsi katseita.
Kaikki ympäröivän majatalon asiakkaat olivat nimittäin haltioita – tai jotakin sinne päin. Osaksi oli puoliksi ihmisiä, enemmän ja vähemmän terävine korvineen ja erikoisen värisine hiuksineen ja ihoineen. Osaksi puoliksi kääpiöitä, lyhyitä mutta laihoja ja tavallista vikkelämpiä, osa jotain näiden kolmen väliltä. Ainoa asia, joka erotti Adan muista, oli hänen erikoinen vaatetuksensa. Mutta ensimmäisten outojen katseiden jälkeen kaikkien tuijotukset kääntyivätkin Sigridiin, joka yritti piilottaa kaupunginkaartilaisen olemuksensa hupullisen viittansa taakse.
Se ei onnistunut kovin hyvin.
”Syö sotkuisemmin”, Nevis neuvoi – tai siis se tuntematon, tummapiirteinen haltia, jonka kasvoja Nevis sillä hetkellä lainasi. ”Ei haittaa, vaikka vähän keittoa putoaa rinnuksillesi. Voit röyhtäistäkin välillä.”
”Minä osaan kyllä syödä”, Sigrid pyöräytti silmiään kauhaistessaan uuden lusikallisen soppakulhostaan. Keitto oli väriltään kellertävänoranssia ja paljon mausteisempaa, kuin mihin Ada oli tottunut, mutta sen maku sai auringon tanssimaan hänen kielellään.
”Voisit myös puhua hiukan hiljempaa”, Nevis jatkoi. ”Vaikka siitä nyt on tässä vaiheessa vähän apua, kun puoli tavernaa jo tietää.”
Ärtyneenä, Sigrid viskasi lusikkansa kokonaan syrjään ja nosti soppakulhon kasvoilleen, josta hän alkoi ryystää sitä kuin olisi kulppinut olutta. Keittoa valui suupieliä ja leukaa pitkin, mutta kaiken aikaa hän jatkoi ryystämistä, katkaisematta lainkaan katsekontaktia Neviksen kanssa. Neviksen silmät suurenivat yllättyneinä.
”Valmis”, Sigrid sanoi keittolautasen tyhjennyttyä. Hän viimeisteli sanansa kumealla röyhtäyksellä.
Ada harvoin näki Neviksen osoittavan kunnioitusta, ja tämä oli yksi sellainen hetki. Hetken Ada jopa odotti tämän puhkeavan aplodeihin.
Sigrid kääri hihansa ja puuskutti kasvot punaisena, ikään kuin syödessä olisi tullut hiki. Sitten hän pyyhki keittoa kasvoiltaan ja huuhteli annoksensa alas pitkällä kulauksella vettä.
”Minulla on syytä olla vähän poissa tolaltani”, Sigrid sanoi. ”En voi uskoa sen tyypin röyhkeyttä.”
”Tiedän, Sigrid. Me kaikki olimme siellä.”
Siitä huolimatta Sigrid koki aiheelliseksi käydä tapahtuneen läpi uudelleen.
”Antropol on suuri kaupunki”, hän piipitti, matkien heidän hetkeä aiemmin puhuttaneen kaupunginkaartilaisen korkeaa ääntä,
”Komentaja on kiireinen. En tiedä, milloin hänen kalenterissaan on tilaa. Jos koskaan.””Tämä asia on kiireellisempi kuin hän”, Ada toisti, aivan kuten hän oli sanonut kaupunginkaartilaisellekin.
”Niin kaikki sanovat”, Sigrid jatkoi.
”Mutta voin lisätä nimenne listaan.” Sitten, vaihtaen takaisin omaan ääneensä, ”listaan? Mihin hemmetin listaan? Kuka sellaista oikein käyttää?”
”Legioona, ilmeisesti”, Nevis huokaisi. Hän ei edes yrittänyt kätkeä helpotusta äänessään. ”Joka tapauksessa, se on nyt tehty. Me yritimme, eikä se onnistunut. Täytyy keksiä jotain muuta.”
”Nevis on oikeassa”, Ada sanoi. ”Tarvitsemme varasuunnitelman. Siksi aikaa, kun odotamme, että pääset komentajan puheille.”
Nevis hypisteli leipäpalaa hajamielisesti käsissään. Sigrid pyyhki keittoa rinnuksiltaan.
”Kyseessä on arvokas esine”, hän pohti. ”Ehkä meidän pitäisi turvautua pankin puoleen? Jos siellä joku tietäisi jotain?”
”Vaikka tietäisi, eivät he saisi paljastaa mitään”, Nevis vastasi. ”Pankkien vaitiolovelvollisuus on tiukka.”
”Entä pyhätöt? Tai museot? Haltioiden muinaisesineen luulisi kiinnostavan siellä jotakuta.”
”Heistä tuskin kukaan tietää, mistä sauvassa on todella kyse”, Ada sanoi. ”Se voi yhtä hyvin lojua jonkun yksityishenkilön kotona. Vitriinissä seinällä tai kellarin pohjalla. Tuhannessa vuodessa sen merkitys on ehtinyt muuttua.”
”Meidän on silti yritettävä. Kuinka monta pyhättöä tässä lähistöllä on?”
Nevis naurahti. ”Satoja. Antropolissa palvotaan lukemattomia jumalia. Katso ympärillesi täällä. On hyvää tuuria, jos tämän tavernan asiakkaista edes kaksi käy samassa pyhätössä.”
”Eikö joukkoa voi seuloa mitenkään? Jos poistamme joukosta ihmis- ja kääpiöuskonnot, eikö sen pitäisi rajata valtaosa pois?”
”Ei oikeastaan”, Ada täydensi. ”Valtaosa ihmis- ja kääpiöuskonnoista pohjautuu haltiauskomuksiin. Harva nykyään edes muistaa, mikä jumalista kuului alun perin kellekin. Tai mitä he alun perin tekivät. En yllättyisi, jos tässä tavernassa joku palvoisi Urkothia.”
Neviksen kasvot kalpenivat. Hänen äänensä tuli oktaavia tavallista korkeammalta. ”Urkothia?”
”Niin. Monet rukoilevat Urkothille silloin, kun haluavat muutosta elämäänsä – Isrothille silloin, kun he kaipaavat pysyvyyttä. Kiroukset ovat yleisempiä. Ei ole mitenkään tavatonta toivoa Urkothilta epäonnea viholliselleen. Harva kuitenkaan käsittää, miten vakavasta asiasta on kyse. Sillä joskus heidän toivomistaan asioista tulee totta.”
Nevis nielaisi. Enemmän kuin kukaan, juuri hän tiesi, mitä tuollaisesta toivomuksesta saattoi seurata.
”Voimme aloittaa suurimmista pyhätöistä”, Ada jatkoi, ”mutta vaikka kävisimme läpi kymmenen pyhättöä päivässä, emme välttämättä ehtisi ajoissa. Tarvitsemme muutakin. Lisää vihjeitä. Nevis, missä johtajanne on?”
Nevis kurtisti kulmiaan. ”Mikä johtaja?”
”Antropolin haltioiden johtaja.”
Nevis naurahti. ”Ei sellaista ole. Eivät haltiat tottele täällä ketään paitsi itseään.”
Ada ei voinut käsittää kuulemaansa. ”Mitä? Kuka sitten säilyttää muinaisia kirjoituksianne?”
”En tiedä, mistä ihmeestä sinä oikein puhut. Mutta jos vanhoja kirjoja kaipaat, voimme käydä kirjastossa.”
*
Antropolin suuri kirjasto oli samalla suurin rakennus, jossa Ada oli koskaan käynyt.
Jo oviaukolla seisoessaan hänestä tuntui siltä, kuin rakennus olisi voinut mahduttaa alleen koko Syväsuon. Kermanväriset seinät jatkuivat silmänkantamattomiin, ja niitä linjasivat koko matkalta kauas korkeaan kattoon ulottuvat kivipylväät, joita pitkin kiipesi kultaisia maaliköynnöksiä. Myös katto oli maalattu täyteen kultaisia tähtiä, kuita ja tähdenlentoja, jotka kimalsivat jokaisella eteenpäin otetulla askeleella. Vaikka Adan askeleet olivat kevyet, lattia kaikui hänen jalkojensa alla. Se sai hänet pidättelemään hengitystä. Kuin hän olisi ollut pyhätössä eikä kirjastossa.
Hän ei voinut käsittää, miten sieltä oli mahdollista löytää yhtikäs mitään. Seinät olivat yhtä, loppumatonta kirjahyllyä, joissa täytyi olla tuhansia, ellei miljoonia teoksia.
Kaiken tuon keskellä seisoi vaikuttava, pyöreä tiski, jonka takana odotti rivi kirjoihinsa syventyneitä virkailijoita.
”Miten voin auttaa?” lähin virkailijoista kysyi heidän lähestyessään. Tämä ei vieläkään kohottanut katsettaan kirjastaan. Nevis ja Sigrid olivat jääneet taka-alalle, ja Nevis kantoi sillä hetkellä nuoren, mitäänsanomattoman ihmisnaisen kasvoja – niin tavallisia, että ne unohti miltei heti, kun niihin oli katsonut.
”Muinaiset haltiakirjoituksenne”, Ada kysyi. ”Mistä voisin löytää ne?”
Virkailija hymähti. ”Täsmentäisittekö, hiukan?”
”Mitä oikein tarkoitat? Haluan tietää, missä säilytätte kirjoituksianne.”
”Kaikkiako?” virkailija kysyi, katsoen Adaa kulmiensa alta.
”Niin. Haluan kaiken, mitä aiheesta voi tietää.”
Virkailija näytti siltä, ettei uskonut silmiään. Sitten hän huokaisi ja kääntyi ympäri.
”Odottakaa hetki.”
Virkailija katosi jonnekin. Ada odotti. Muutaman minuutin kuluttua virkailija palasi mukanaan vino pino kovakantisia teoksia, jotka näyttivät aivan liian tuoreilta ollakseen muinaisia haltiakirjoituksia. Mutta kenties nämä olivat uudempia, Antropolilaisia painoksia. Virkailija kasasi kaikki kahdeksan teosta pinoon ja ojensi ne Adalle tiskin poikki.
”Tässäkö ne kaikki ovat?” Ada kysyi.
Virkailija naurahti kuivasti. ”Tässä ovat hakemistot jokaisesta muinaisesta haltiakirjoituksestamme, aakkosjärjestyksessä. Hyvää etsintää.”
Ada otti teokset pöllämystyneenä syliinsä ja kääntyi Sigridiä ja Nevistä kohti. Ilmeet heidän kasvoillaan kertoivat Adalle tarpeeksi.
He eivät ikinä tulisi löytämään etsimäänsä ajoissa.
*
”No niin, siinä se nyt on”, karavaanin johtaja totesi pysäyttäessään kärryt tien laitaan. ”Kultamo. Oletko varma, ettet tarvitse mitään muuta?”
Freya katseli ympärilleen. Kultamossa kaikki oli harmaata. Taivas oli harmaa, pilvistä raskas ja tumma. Maakin oli harmaa, hylättyjen avolouhosten ja kolkkojen kallioiden kyllästämä joutomaa. Jopa ihmiset näyttivät harmailta, kuin haamuilta, jotka vaelsivat paikasta toiseen vailla elämäniloa.
Jotenkin Freya ei ollut osannut odottaa sellaista, ei paikan nimen perusteella. Pelkästään siellä oleminen sai hänet tuntemaan olonsa itsekin harmaaksi.
”En”, Freya totesi. ”Täällä on kaikki, mitä tarvitsen.”
”Selvä on”, karavaanari totesi. ”Mutta jos tarvitset seuraa, löydät meidät majatalosta. Sinun ikäisesi ei olisi hyvä matkustaa yksin.”
Freya katsoi karavaanarin osoittamaan suuntaan. Kaupungin harmaa keskusta ei ollut muuta kuin yksinäinen, kaivon ympärille rakennettu aukio, ja sen kylkeen kyhättyjen hökkeleiden kokoelma. Se ei ollut houkutteleva paikka, ei tosiaankaan. Mutta sieltä hän saisi ruokaa ja sateensuojaa. Lämpimän sängyn ja jotakin seuraa. Jotakin muuta seuraa, kuin tämä hyödytön kepakko, jota hän kantoi jatkuvasti mukanaan.
Freya jäi paikalleen hetkeksi. Hän katseli sivusta, kuinka se hänen kanssaan kärryt jakanut kääpiöpoika auttoi isäänsä lastaamaan tavaroita kärrystä ja etsimään hevosilleen vettä. Kuinka hän sanoi jotain hauskaa ja sai kärryissä istuneen äitinsä nauramaan.
Freya käänsi katseensa poispäin. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt jotain, jota hänen ei olisi tullut nähdä. Tämä elämä ei kuulunut hänelle. Pelkkä sellaisesta haaveilu tuntui jollain tapaa
väärältä.Eihän hänellä ollut väliä. Hän oli pelkkä väline. Pelkkä työkalu. Sitten, kun hänelle ei olisi enää käyttöä, hän vain lakkaisi olemasta. Niin yksinkertaista se oli.
Freya ei oikeastaan tiennyt, mistä ajatukset tulivat. Nämä eivät olleet hänen ajatuksiaan, eivät hänen tunteitaan. Vai olivatko? Hän ei oikein osannut erottaa, mikä oli alun perin kuulunut hänelle.
Hän ei voinut katsoa taakseen, joten hän tyytyi katsomaan eteen. Kohti harmaita, kuolleita kukkuloita, joissa ei ensinäkemällä vaikuttanut olevan yhtikäs mitään.
Jokin osa Freyasta kuitenkin tiesi, ettei ollut niin. Hän odotti, että kääpiöseurue oli ajanut kärrynsä pidemmälle kaupunkiin, ja sitten keskittyi. Keskittyi katsomaan kukkuloita, mutta myös niiden taakse. Toiseen tilaan. Toiseen aikaan.
Freya käänsi katseensa kaupunkia kohti, eikä se ollut enää harmaa.
Taivas täyttyi samoista, monivärisistä rihmoista, jotka olivat leiskuneet Syväsuon yllä. Eikä niitä ollut ainoastaan taivaalla. Kukkulat Freyan takana (hän ei oikein tiennyt, kuinka näki sinne, vaikka oli selkä niihin päin – mutta niin kuitenkin oli), täyttyivät monivärisistä valoparvista, jotka parveilivat paikasta toiseen kuin tuhannet tulikärpäset. Monet noista parvista ottivat ihmisen, toiset kääpiön tai haltian hahmon.
(Freya ei vieläkään käsittänyt, miten erotti hahmot toisistaan, ne olivat pelkkiä valoparvia. Mutta erotti kuitenkin).
Jostain syystä hän kiinnitti huomiota juuri haltioihin. Niitä oli paljon enemmän kuin muita. Mutta toisin kuin Adan druidileirin koppavat ja ylpeät haltiat, nämä olivat arkoja ja kyttyräselkäisiä, kuin ne häpeäisivät edes olla olemassa. Haltioista moni kantoi raskasta taakkaa – korillista tai kottikärryllistä kiviä tai kultaa, joita he kasasivat ihmisten kuljettamiin kärryihin. Joskus, kun haltiat liikkuivat hitaasti, ihmiset löivät heitä kämmenellä tai raipalla, ja haltiat putosivat polvilleen tai vajosivat maahan kyljelleen. Heistä kaikki eivät nousseet pystyyn.
Jokin osa Freyasta täyttyi silmittömästä raivosta näyn myötä. Kivet hänen ympärillään alkoivat rohista, maa jalkojen alla täristä – ja hetken hän harkitsi tuhoavansa koko Kultamon, repivänsä maan rikki käsillään, kunnes kaikki sen rakennukset vajoaisivat maan alle. (Hän tiesi, että voisi tehdä sen. Se olisi yhtä helppoa kuin hengittäminen.)
Mutta sitten, ei. Kohonnut raivo hänen mielestään väistyi, suoniin syttynyt tuli hiipui sen mukana. Valojuovat haihtuivat myös, kunnes jäljelle jäi pelkkiä silmien takana erottuvia jälkikuvia.
Tässä kaupungissa ei ollut enää mitään tuhoamisen arvoista. Ihmiset olivat tuhonneet sen itse, ja jäljellä oli enää pelkkä raunio. Eikä siinä ollut enää mitään pelastettavaakaan. Kaikki pelastamisen arvoiset haltiat olivat kuolleet jo kauan sitten.
Jotain tämän kaupungin alla kuitenkin oli. Uinui, kuten hänkin oli tehnyt pitkän aikaa. Ja nyt se kutsui häntä taas. Sykki suoraan hänen jalkojensa alla kuin kivisydän.
Freya alkoi ottaa askeleita kukkuloita kohti. Tai ei hän alkanut. Hänen kehonsa teki sen. Hänen jalkansa johdattivat hänet harmaille, kaivoksen raunioille, joka oli kaivettu tyhjäksi kullasta ja hopeasta ja kaikesta, mikä oli arvokasta.
(Ei aivan kaikesta).
Kaivoksen sisäänkäynti oli naulattu umpeen. Aikojen saatossa haalistuneessa kyltissä oli ehkä joskus lukenut VAARA. Nyt siitä oli jäljellä vain kuluneita kirjainten kantoja. Kyltin takana aukeava sisäänkäynti oli romahtanut joskus. Tummien kivien kasa jatkui ainakin sadan metrin päähän.
(Lastenleikkiä).
Freyan kädet riuhtaisivat puisen kyltin syrjään kuin ihoa peittäneen kuivuneen ruven. Hänen kätensä tapasivat viileän kiven. Sitten lämpimän. Sitten sulan. Kivi hehkui hänen käsissään, taipui hänen otteeseensa.
Hän kuunteli maan sykettä jalkojensa alla, ja alkoi kaivaa.
