Kirjoitin tätä raapaletta alun perin
Raapalejuoksuun sanasta
kilo, jonka tarjosi
Violetu, mutta en ehtinyt julkaista tätä siihen. Päätin kuitenkin kirjoittaa tämän loppuun ja julkaista omillaan.
Tällä ei oikein ole mitään muuta tarkoitusta kuin vetreyttää jumiutuneita kirjoituslihaksia leppoisan ihastumishömpän parissa. Toivottavasti tästä kuitenkin on jonkinlaista iloa jollekulle! ♥
Jannen vartalo on vakaa ja varma hänen painaessaan Tomin vasten seinää. Janne maistuu oluen maanläheiseltä kitkeryydeltä, ja hänen lempeän mausteinen partavetensä humahtaa Tomin aisteihin kuin humala. ”Meille vai teille?” Janne kuiskaa Tomin korvaan yrittämättä juuri pidätellä huohotustaan, ja jokainen neliömillimetri Tomin ihosta tuntuu värisevän.
Huuman ja humalan hekumassa Tomi hymyilee Jannen leukapieleen. Siellä aamulla ajettu sänki puskee jo pintaan. Sisällä Smökissä sitsien jatkot ovat yhä vinhassa vauhdissa, ja etupihalta kantautuu riehakasta älämölöä. Illan ensihetkistä asti Tomi on toivonut, että heidän silmäpelinsä johtaisi vielä kysymykseen, jonka Janne juuri esitti. Jos Janne ei olisi esittänyt sitä, Tomi olisi. Hän haluaa Jannea niin helvetisti, että se sattuu. Vaikka puvun housut ovat armollisen joustavat, Tomin miehuudella on tukalat paikat Jannen lantion painuessa yhä syvemmälle.
”Mun luo tietysti”, Tomi huokaisee ja vie kätensä Jannen pakaroille, sujauttaa kädet takataskuihin ja hieroo. Janne ähkäisee, ja hänen päänsä painuu Tomin hartiaa vasten. ”Lähempänä, ei tartte rymytä julukisissa eikä kavuta sitä Kilon helevetinmoista mäkeä.”
Janne naurahtaa tukahtuneesti. ”Ai jaa, säkö oletat et mä haluun kavuta sen aamuyöllä laskuhumalassa?”
Tomin hymy syvenee. Hän tuntee kutkuttavan kuumotuksen poskillaan. Hän tuuppaa nenällään Jannen teekkarilakin tupsun loitommas, suutelee Jannen niskaa ja kuiskaa: ”Sen ku jäät yöksi… Kapuat sitte huomenna ku huvittaa. Sitä paitsi mulla on isompi sänky.”
Jannen pyytäminen yöksi saa Tomin sykkeen kiihtymään. Mielessään hän pyysi miestä jo viime kerralla, kun he pakenivat pussailemaan kesken kesäkivajatkojen, mutta silloin sanat eivät vielä suostuneet lausutuiksi. Nyt ne suostuivat, ja vieläpä helposti, luonnollisesti. Kumpikaan heistä ei vielä ole jäänyt yöksi, mutta tässä syyskuisessa tähtikirkkaassa yössä kaikki tuntuu yhtäkkiä avoimelta ja mahdolliselta. Ehkä se johtuu siitä, miten Janne jälkiruoan aikana kurotti Tomin käden pöydän alla omaansa ja hymyili syliinsä. Ehkä se johtuu tähdistä, jotka melkein tuikkivat kannustusta.
Hetkeen ei tapahdu mitään. Sitten Janne lepuuttaa kätensä Tomin rintakehälle. Hänen ääneensä hiipii hymyä, kun hän sanoo: ”Sait ylipuhuttua. Mut ensin kuselle, mulla kelluu jo hampaatkin…”
Tomi tyrskähtää, mutta vapauttaa Jannen pakarat otteestaan ja päästää tämän syrjemmäs purkamaan paineita. Hämärässäkin hän havaitsee hehkun Jannen poskilla. Se lämmittää sydänalassa.
”Kusekin sukkelaan sitte.”
”Voi olla vähän vaikeeta tällä rakon täyttöasteella.”
”Ja tuolla seisokin asteella…”
”No, siihenkin on toivottavasti odotettavissa helpotusta…”
”Kuulunee huonepalaveluun.”