Nimi: Pakkassuudelma
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Ikäraja: S
Tyylilaji: fluff
Paritus: Hannu/Kaamos
Haasteet: Fluffy10 #4 (sanalla kajo), Vuosi raapalehtien VII
A/N: Hannusta ja Kaamoksesta olen kirjoittanut täällä (S) ja täällä (K-11). Tämän voi kuitenkin lukea hyvin ilmankin, että noihin toisiin tutustuu!
PAKKASSUUDELMA350 sanaaKuun kajo piti Hannulle sinä talviyönä seuraa. Tähtitaivas oli kirkas ja tuuli pureva hänen kiivetessä tunturille. Hän kulki eteenpäin hitaasti, mutta varmasti, paksussa hangessa, vaikka väsymys kolotti jo hänen jaloissaan ja hiki kasteli hänen alusvaatteensa. Hän hengitti raskaasti saavuttaessaan tunturin laen. Oli kirkas yö ja hän näki kuun valossa pitkälle taivaanrantaan. Hän kellahti hangelle tasaamaan hengitystään. Talviyö oli jo kaunis, vaikka tulikettu ei ollut vielä käynyt huiskuttamassa hännällään revontulia taivaalle. Hannu pohti, ettei menisi montaakaan yötä, ennen kuin kuu olisi taas täysi.
”Iltaa”, tuttu ääni kutsui häntä takaapäin.
”Sinäkö, Kaamos?” Hannu sanoi yllättyneenä, vaikka yllättynyt hän ei ollut. Ei hän nyt aikonut myöntääkään, että kiipesi niin korkealle vain toista tavatakseen.
Kaamos pyllähti Hannun viereen. Hän oli syntymäpuvussaan, kuten aina, ja sen näkeminen hermostutti Hannua – kuten aina. Kaamos oli kuten hän, verta ja lihaa. Siksi hänen oli vaikea ymmärtää, ettei itse pakkanen tuntenut kylmää.
”Ilma on tänä yönä leuto”, Hannu sanoi. ”Onko jotakin kenties sattunut?”
Kaamos muljautti silmiään. ”Sinä olet yhtä paha kuin viheliäiset pojankoltiaiset. ’Onko jotakin sattunut’. Aivan kuin et itse tietäisi…”
”Sano minua mieheksi, niin ehkä tiedänkin.”
”Poika sinä olet”, Kaamos puuskahti ja heitti lunta hänen päälleen. Hannu hymyili toisella suupielellään.
”Sinun pitäisi käydä kylässä useammin. Yöt pysyisivät leutoina.”
”Ehkä.” Kaamoskin hymyili, mutta vakavoitui nopeasti. ”Tai sitten eivät…”
Hannu tiesi, mitä poika ajatteli. Hän muisti yhä talven, jona he olivat ensimmäisen kerran tavanneet. Se oli ollut heille molemmille raskas: Kaamos ei ollut voinut hallita talvea sisällään sen enempää kuin Hannu kasvavaa kiintymystään pakkaspoikaa kohtaan.
”Hei”, Hannu kuiskasi ja otti lempeästi Kaamoksen leuasta kiinni. ”Tule tänne. Anna minä lämmitän sinua.”
Kaamos palasi ajatuksistaan ja nojasi hänen likellensä toista kertaa pyytämättä. Hannu suuteli tätä ensin poskelle, sitten huulille. Kaamos vastasi suudelmaan lempeydellä, jollaista Hannu ei ennen hänen tapaamistaan ollut osannut kaivata toiselta pojalta. Suudelma oli pehmeä, sellainen, jollaisten perään Hannu aina haikaili palatessaan yksin tuvalleen – pehmeä ja lämmin pakkasyöstä huolimatta.
Hannu suuteli Kaamosta niin kauan, että tunsi oman lämpönsä tarttuvan tämän kylmiin huuliin. Hän vetäytyi, mutta sittenkin jäi vielä niin lähelle, että saattoi tuntea Kaamoksen hengityksen kohmeisilla poskillaan.
”Olisiko sinun petissäsi tilaa toisellekin tänä yönä?” Kaamos kysyi kuiskaten.
”Aina”, Hannu vastasi.
