Nimi: Sormuksista ja lupauksista
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: S
Paritus: Edvin/Jokke
Genre: romantiikka, slice of life
Haasteet: Tavoita tunnelma IV
Varoitukset: Yltiösöpöilyä. Hammaslääkäriliitto ei suosittele.
Tiivistelmä:
Kyllähän mä tiedän ihan ilman sormuksia ja lupauksiakin, mitä me ollaan, mutta...A/N: Juuri, kun ajattelin, etteivät Edvin ja Jokke voisi tulla enää yhtään onnellisemmiksi, niin sainkin ajatuksen, että pitäähän heidän nyt sentään saada kokea tällainenkin hetki yhdessä. Jostain syystä minulla oli selkeä visio, kumman heistä pitää kosia, ja nyt kun se on kirjoitettu auki, olen edelleen samaa mieltä.
Tavoita tunnelma -haaste tuli juuri sopivasti tämän idean kannalta. Spoilerin alla kappale, jonka tunnelmaa lähdin tavoittelemaan.
Perfectly Broken (BANNERS)
I'm back at the start, fallin' apart in the old ways
I wish I was flawless, I'm not
Was fading away, but everything fell into place
When you told me your name
Two halves of a heart hardly beating alone
But now that I've found you, I'm not letting go
Fall into me
Everyone's broken and I got this missing piece
Honestly, you fit me like no-one
You're perfectly broken for me
You've been in the dark believing your thoughts
When they tell you you're anything less than you are
But that's just not true
'Cause all of the scars and the bruises
They're what make you human
We didn't need fixing all of this time
'Cause all of your edges fit right into mine
Fall into me
Everyone's broken and I got this missing piece
Honestly, you fit me like no-one
You're perfectly broken for me
Fall into me
Everyone's broken and I got this missing piece
Honestly, you fit me like no-one
You're perfectly broken for me
For me, you fit me like no-one
You're perfectly broken for me
For me, me
You're perfectly broken for
Sormuksista ja lupauksistaTalvi oli ollut pitkä ja raskas, mutta nyt Edvinistä alkoi viimein tuntua keväältä. Suurin osa lumista oli sulanut, hiekat lakaistu jalkakäytäviltä, ja siellä täällä ruskeassa heinikossa pilkotti keltaisia leskenlehtiä. Kaikki alkaisi jälleen kerran alusta.
Edviniä oli aina jaksanut ihmetyttää, miten luonto jaksoikin kerran toisensa jälkeen herätä, vaikka vielä hetki sitten kaikki oli näyttänyt elottomalta ja surkealta. Maaliskuun puolella ei olisi millään voinut kuvitella, että tuosta sohjoisesta, likaisenruskeasta maasta enää koskaan kasvaisi mitään. Mutta huhtikuun aurinkoiset iltapäivät olivat tehneet ihmeitä, ruoho alkoi varovasti vihertää, ja tänään Edvin oli nähnyt kevään ensimmäisen, uhkarohkean nokkosperhosen lämmittelemässä siipiään heidän talonsa etelänpuoleisella seinustalla.
Tänään he olivat Joken kanssa yhdellä niistä pitkistä, yhteisistä juoksulenkeistään, joita Edvin oli oppinut rakastamaan, vaikka alkuun Joken perässä pysytteleminen olikin käynyt hänen kuntonsa päälle, ja vähän myös itsetunnon. Lenkin jälkeen lihakset tuntuivat hyytelöltä, mutta mieli oli kevyt, eikä mikään määrä vastoinkäymisiä jaksanut ärsyttää eikä raivostuttaa Edviniä niin kuin yleensä. Lenkin päälle Jokella oli tapana viedä Edvin lämpimään suihkuun, joskus saunaankin, ja ne hetket olivat parasta, mitä Edvin tiesi. Niiden voimin hän ajatteli jaksavansa melkein mitä tahansa.
Edvin vilkaisi salaa Jokkea. Aurinko osui miehen hiuksiin ja sai ne hohtamaan kullanvaaleina. Iho oli raskaan talven jäljiltä vielä hiukan epäterveen kalpea, mutta Edvin uskoi ja toivoi, että aurinko tarttuisi siihen tänä vuonna niin kuin sillä oli aina ennenkin ollut tapana, ja piirtäisi taas tutut, rakkaat pisamat näkyviin miehen nenälle ja poskipäille.
Jokella oli koiran talutushihna kädessään. Hymyillen Edvin katseli, miten kultainennoutaja Nelli hölkkäsi miehen rinnalla keskittyneen näköisesti. Sen kouluttaminen oli ollut Jokelle sydämen asia, ja nyt koira ei enää koheltanut sinne tänne niin kuin vielä vuosi sitten keväällä, kun se oli muuttanut heille. Koiralle Jokke oli se tiukka mutta lempeä laumanjohtaja, jota oli syytä kuunnella, kun tämä oli tosissaan. Edvin itse oli Nellille se lämmin syli, johon hakeuduttiin hellittäväksi piiloon pahalta maailmalta, ja usein myös ihan muuten vaan.
Edvin ei enää ymmärtänyt, miten oli voinut pärjätä niin monet vuodet ilman koiraa, eikä hän varsinkaan käsittänyt, miten ihmeessä oli koskaan tullut toimeen ilman Jokkea. Nyt hänestä tuntui, että ilman miestään hän tuskin osaisi edes hengittää. Oli ehkä vaarallista tarvita toista ihmistä niin paljon. Edvin oli aikuinen mies ja tiesi sen, muttei voinut itselleen mitään.
*
Heidän juostessaan Edvinin oli vaikea olla vilkuilematta Jokkea vähän väliä. Mies oli samaan aikaan niin tuttu ja rakas, ja kuitenkin myös vieras ja upea. Edvinin vatsanpohjassa kihelmöi edelleen pieni jännitys, kun hän katsoi Jokkea. Joskus kauan sitten hän oli luvannut itselleen, että jos vain saisi tuon miehen itselleen, hän ei enää koskaan pyytäisi elämältä mitään muuta, ei valittaisi turhista, eikä olisi pikkuasioiden takia tyytymätön.
Nyt Edvin tiesi jo, että eihän se ihan noin mennyt. Hän uskalsi jo luottaa Joken rakkauteen ja siihen, ettei mies katoaisi mihinkään, mutta hän tiesi myös, ettei edes Jokke voinut suojata häntä kaikilta elämän kolhuilta. Arki oli löytänyt heidätkin, ja toisinaan se oli kohdellut heitä aika kovalla kädellä.
Kun Topias oli helmikuussa tuonut koulusta noroviruksen, joka oli kaatanut vuoron perään jokaisen heistä sairasvuoteeseen ja pilannut hartaasti odotetun laskettelureissun, Edviniä oli ottanut aivoon raskaimman jälkeen. Kun posti sydäntalven pakkasten aikaan oli tuonut heille tähtitieteellisen suuren sähkölaskun, johon he eivät olleet osanneet lainkaan varautua, Edvin oli hetken aikaa pelännyt kuolevansa ahdistukseen. Ja kun Nelli oli syönyt lapsilta olohuoneen pöydälle unohtuneet ksylitolipastillit, ja se oli pitänyt toimittaa tulipalokiireellä eläinlääkäriin, Edvin ei enää tiennyt, itkeäkö vai nauraa.
Mutta pahin hetki kaikista oli ollut maaliskuun alussa, kun Jokke oli loukkaantunut virantoimituksessa. Edvinin pahin pelko oli ollut, että jotain sellaista jonain päivänä sattuisi. Hän ei vieläkään ajatellut sitä mielellään, vaikka lopulta kaikki olikin päättynyt hyvin, ja mies oli toipunut jo melkein ennalleen. Mutta kukaan ei voinut antaa takeita siitä, ettei mitään vastaavaa enää koskaan tapahtuisi, eikä Edvin voinut kuin yrittää parhaansa mukaan elää sen kanssa ja ajatella, että ainakin juuri nyt hänellä oli Jokke, ja kaikki oli hyvin.
Joken rakkaus ei suojannut häntä kaikilta elämän varjopuolilta, mutta ainakin huonot päivät oli miljoonasti helpompi kestää yhdessä Joken kanssa. Jokke tiesi aina täsmälleen, mitä tehdä Edvinin kanssa, kun hän oli luhistua huoliensa alle. Hän osasi sanoa juuri ne sanat, jotka Edvinin tarvitsi kuulla, ja hänen kosketuksensa sai Edvinin mielen sisäisen kaaoksen hetkessä rauhoittumaan.
Nyt Edvinistä tuntui, että vaikkei elämältä saanutkaan takeita mistään, eikä mikään ollut ikuista, hän halusi viedä asiat Joken kanssa ainakin askelen verran pidemmälle.
*
Kysymys oli ollut Edvinin kielen päällä jo pitkään, mutta hän ei ollut saanut sitä sanotuksi. Ehkä jokin osa hänestä ajatteli, että Joken olisi pitänyt olla se, joka kysyy. Tähän asti Jokke oli aina ollut heistä se, joka otti isot, ratkaisevat askelet, ja Edvin oli joka kerta ollut niistä järjettömän onnellinen.
Jokke oli ollut se rohkea, joka oli uskaltanut tunnustaa tunteensa Edvinille, kun he olivat vielä lukiossa ja umpirakastuneita. He olivat olleet ystäviä jo monta vuotta, ja Edviniä oli pelottanut sanoa ääneen jotain sellaista, joka olisi voinut pilata ystävyyden pysyvästi. Varmaan Jokkea oli pelottanut yhtä lailla, mutta silti hän oli lopulta tehnyt sen. Jokke oli myös ollut ensimmäinen, joka uskalsi lausua ääneen ne kuuluisat kolme sanaa. Edvin oli rakastanut Jokkea jo järjettömän pitkään, mutta silti hän oli uskaltanut sanoa sen vasta, kun tiesi Joken tunteet varmuudella.
Pitkien, erossa vietettyjen vuosien jälkeen Jokke oli ollut se, joka oli ottanut ensimmäisen askelen, tullut hänen luokseen ja kertonut, ettei ollut unohtanut häntä. Edvin oli tyytynyt vain haikailemaan menetetyn rakkautensa perään vuosikaudet, ja surkuttelemaan sitä, miksi kaiken olikin pitänyt mennä niin. Tuskin hän olisi koskaan uskaltanut tehdä asialle mitään. Mutta Jokke oli uskaltanut. Ja viime talvena hän oli myös ehdottanut Edvinille yhteen muuttamista. Edvin itsekin oli miettinyt sitä jo pitkään, muttei ollut uskaltanut ehdottaa, koska päätyi aina miettimään, mitä jos Jokke ei haluaisikaan, ja mitä jos mies jotenkin säikähtäisi hänen liiallista intoiluaan.
Mutta nyt Edvinistä tuntui, että tämä oli hänen tilaisuutensa olla rohkea ja uskaltaa toimia ensin. Ehkä Jokke toivoikin tällä kertaa ensimmäistä siirtoa häneltä? Tai sitten ei toivonut. Eihän Edvin voinut sitä varmaksi tietää. Saattaisihan olla, että jos hän rohkaistuisi kysymään, Jokke vain hymyilisi vaivaantuneesti ja sanoisi, että onhan meidän ihan hyvä näinkin, ja että mihin niitä sormuksia, lupauksia ja kaiken maailman muodollisuuksia oikeasti tarvitaan.
Toisaalta… Edvinistä tuntui, että Jokke antoi hänelle kaiken aikaa pieniä, sanattomia viestejään, joita hän yritti parhaansa mukaan lukea. Toisinaan mies hyväili hänen vasenta nimetöntään kuin olisi halunnut sanoa, että siitä puuttui jotain. Tai ehkä mies tunnusteli, millainen sormus hänen sormeensa parhaiten kävisi. Kun hän puhui Edvinistä vieraammille ihmisille, hän viittasi tähän miehenään tai puolisonaan. Sitähän Edvin tietysti oli hänelle jo nyt, eikä sormus tai avioliittovala tekisi siitä mitenkään enemmän aitoa. Mutta oliko silti väärin haluta sitä?
Tänä aamuna keittiössä Jokke oli ollut hirveän hyvällä tuulella, lauleskellut vanhaa, tuttua kappaletta ja katsonut Edviniä ihan tietyllä tavalla:
Etkö laittaisi
Mun sormustain
Kiinni sun
KelloremmiisiNiin Jokke oli lauleskellut pitkin aamupäivää, ja maininnut vielä erikseen, että oli saanut siitä itselleen hyvin itsepintaisen korvamadon.
Siinä ei ollut mitään epätavallista, että Jokke aina toisinaan lauleskeli hyvällä tuulella ollessaan, eikä siinäkään, että hänen silmänsä säteilivät lämpiminä hänen katsoessaan Edviniä.
Mutta nyt Edvinistä tuntui, kuin Jokke olisi ihan erityisesti toivonut hänen tajuavan laulun sanoista jotain. Tai sitten kaikki oli pelkkää yliajattelua. Mutta vielä myöhemminkin Jokke oli vihellellyt itsekseen samaa sävelmää, ja laulun sanat olivat jääneet polttelemaan Edvinin mieleen, vaikkei Jokke ollutkaan palannut asiaan enää jälkeenpäin. Mies oli alkanut puuhata lenkille lähtöä, eikä näyttänyt miettivän enää kovin vakavia. Edvin oli katsellut hänen vaatteidenvaihtoaan tyytyväisesti hymyillen, mutta silti hän ei ollut saanut ajatuksiltaan rauhaa, ja vielä keväisellä lenkkipolullakin laulun sanat pyörivät hänen mielessään.
*
”Mitäs katselet?” Jokke kysyi ja havahdutti Edvinin ajatuksistaan. Edvin ei ollut edes huomannut unohtuneensa tuijottamaan, ja nyt Jokke hymyili hänelle.
”Sua”, Edvin vastasi rehellisesti. ”Sä näytät niin hyvältä.”
He olivat juosseet jo pari kilometriä hiljaisuudessa. Vauhti oli aika kova. Edviniä hengästytti vähäsen, mutta Jokkea vielä enemmän. Edvin huomasi Joken hiusten alkaneen liimautua hikiselle otsalle.
Tavallisesti Jokke oli heistä se parempikuntoinen, vaikkei Edvin itsekään ihan toivottomassa kunnossa ollut. Nyt Jokella oli kuitenkin takanaan pidempi kuntoutumisjakso työtapaturmansa jälkeen. Mies itse tuntui pitävän sitä vain pikkujuttuna, jollaisia poliisin työssä toisinaan tuli vastaan. Mutta Edvinin se oli säikäyttänyt pahan kerran, ja siksi hän olisi halunnut Joken ottavan edelleen rauhallisesti liikunnan suhteen. Lisäksi Joken reiden vanha rasitusvamma kipuili herkästi, jos sitä kuormitettiin liikaa.
Edvin inhosi, jos Jokkea sattui, ja hän olisi tehnyt mitä tahansa säästääkseen miehen kaikelta kivulta. Mutta hän yritti pitää stressaamisensa omana tietonaan, sillä muuten Jokke olisi vain nauranut ja sanonut, ettei hänestä tarvinnut olla yhtään huolissaan.
”Onko vauhti edelleen ihan sopiva?” Edvin kysyi.
”Juu, oikein hyvä.” Joken sanat tulivat hänen suustaan hiukan liian hengästyneinä Edvinin makuun. Hän kurtisti huolestuneena kulmiaan.
”Ootko varma?” hän kysyi. ”Äläkä nyt hermostu. En mä sitä kiusallani sano. Sä nyt vaan oot sellainen… Osaat kyllä huolehtia muista paremmin kuin hyvin, mutta samalla sä unohdat huolehtia itestäs.”
”Sitä varten mulla onkin sut”, Jokke nauroi ja pyyhki hikisiä hiuksia otsaltaan. ”Eipä muuten ihan joka jätkällä olekaan omaa ensihoitajaa pitämässä niistä huolta. Mutta mullapa on, ja siksi mä olenkin helvetin onnekas.”
”Onko sun aivan pakko aina pilailla kaikilla asioilla?” Edvin kysyi ja tönäisi miestään käsivarteen äärimmäisen hellästi, varoen olkapäätä, joka vielä vähän aikaa sitten oli ollut hirveän kipeä töissä saadun vamman takia.
”Ja mistä sä rakas päättelit, että mä pilailin?” Joken hymy oli kirkkaampi kuin keväinen aurinko. ”Mä tarkoitin sitä. Mulla on ihan älyttömän hyvä olla sun kanssa. Mä en ole ikinä ollut näin onnellinen, enkä ole koskaan elämässäni voinut paremmin kuin nyt. Ihan kuin olisin edelleen parikymppinen jätkä, vaikka henkilöllisyystodistus yrittääkin väittää muuta.”
”Äläs nyt. Sähän nyt oot vasta tollanen keskenkasvuinen poika”, Edvin sanoi eikä voinut olla nauramatta. Hän oli Jokkea kymmenen kuukautta vanhempi, ja tuosta mittavasta ikäerosta he olivat jaksaneet tehdä pilaa puolin ja toisin aina peruskoulusta asti. ”Mieti nyt. Kun mä muutaman vuoden päästä täytän nelkyt, sä olet edelleen tollanen vähän päälle kolmekymppinen. Silloinhan mä olen varsinainen kehdonryöstäjä. Mut älä silti vaihda mua nuorempaan, jos saa pyytää?”
”Ikään kuin mä ikinä vaihtaisin sua yhtään kehenkään”, Jokke sanoi ja vakavoitui, mutta vain hetkeksi. ”Sitä paitsi sä näytät edelleen ihan teinipojalta. Muistatko viime viikonloppunakin, kun käytiin hakemassa Alkosta viinipullo illaksi, ja sulta kysyttiin papereita?”
”Se oli vaan siksi, että sä olit mukana”, Edvin nauroi. ”Luulivat varmaan, että mä aioin välittää alkoholia alaikäiselle.”
He juoksivat taas vähän aikaa hiljaisuudessa. Edviniä nauratti hänen muistellessaan viime perjantain viininhakureissua. Alkon myyjä oli ihan tasan tiennyt hänen olevan aikuinen, eikä Edvin oikein vieläkään ymmärtänyt, miksi tämä silti oli päättänyt vaatia häneltä papereita. Ehkä se oli jonkinlainen kohteliaisuus, jonka tarkoituksena oli saada väsyneet, ruuhkavuosissaan rämpivät aikuiset tuntemaan itsensä pienen hetken ajan nuoriksi.
Edvinin mieli tuntui taas kevyeltä, eikä häntä huvittanut enää vatvoa murheitaan. Niin hänelle aina kävi, kun hän oli Joken kanssa. Vaikka tilanne olisi ollut mikä, pienikin hetki Joken kanssa riitti siihen, että Edviniä jo hymyilytti ja rinnassa tuntui lämpimältä.
Mutta silti se kysymys ei jättänyt häntä rauhaan.
*
”Otetaanko vähän rauhallisemmin?” Edvin kysyi, kun he olivat taas juosseet hiljaisuudessa kilometrin tai pari. ”Musta tuntuu, ettei tänään kulje ihan niin hyvin kuin yleensä. Mä en ehkä jaksa juosta lenkkiä loppuun asti tällä tahdilla.”
Edvin valehteli. Oikeasti vauhti tuntui hänestä ihan hyvältä. Mutta Jokke vaikutti edelleen hengästyneemmältä kuin yleensä, eikä Edvin pitänyt siitä. Mies oli liian taipuvainen vetämään täysillä ja ylisuorittamaan, niin urheilussa kuin muutenkin. Edvin tiesi, ettei Joken tahti hidastuisi huomauttelemalla eikä motkottamalla, mutta sen sijaan Edvinin hyvinvointi oli miehelle sydämen asia, ja siksi Edvin päätti käyttää sen kortin nyt.
”Ai? No, mikäs siinä”, Jokke sanoi sopuisasti ja hidasti heti vauhtiaan. ”Ei oo kyllä sun tapaista myöntää, että sua väsyttää. Onhan kaikki okei? Et kai sä ole tulossa kipeäksi?”
”Joo, kaikki hyvin. Hengästyttää vaan, ja niinhän sitä sanotaan, että juostessa pitäis ottaa sen verran rauhassa, että pystyis koko ajan puhumaan.”
”Onko sulla siis mielessä jotain erityistä, mistä sä haluaisit puhua?”
Jokke loi häneen tutkivan katseen. Edvin jäi siihen kiinni niin pitkäksi aikaa, ettei huomannut väistää lenkkipolussa olevaa kuoppaa, ja oli vähällä lentää rähmälleen. Silloin Jokke tarttui häntä käsipuolesta ja auttoi hänet takaisin jaloilleen. He jäivät seisomaan polun reunaan ja tasaamaan hengitystään. Jokke piteli edelleen kiinni hänen käsivarrestaan ja katsoi häntä kiinteästi. Hän otti askelen lähemmäs ja laski kämmenensä hellästi Edvinin alaselälle. Miehen katse oli niin lämmin, että Edvinin vatsanpohjassa läikähti.
Yhtäkkiä hän tunsi palan kurkussaan. Silmäluomien takana kirveli, ja puhuminen tuntui mahdottomalta. Kun hän katsoi Jokkea, hänen sydämensä oli niin järjettömän täynnä rakkautta, ettei hän oikein tiennyt, mitä tehdä sillä kaikella. Hän tiesi, että mitä tahansa yrittäisikin sanoa, hän tuskin osaisi kunnolla kuvata tätä tunnetta.
”Edvin?”
Jokke nosti toisen kätensä hänen poskelleen, katsoi silmiin ja antoi peukalonsa hyväillä hänen juoksemisen jäljiltä kuumina hehkuvia kasvojaan. Edvin joutui räpyttelemään silmiään. Hän ei halunnut itkeä keskellä lenkkipolkua, mutta minkä hän sille mahtoi, että oli juuri nyt niin herkillä.
”Mikä on?” Jokke kysyi vakavoituneena. ”Edvin hei? Puhu mulle.”
”Jokke, mä…”
Jokke kumartui hiukan lähemmäs häntä, ja hänen katseensa oli aidon huolestunut. Edvin ei halunnut, että hän olisi huolissaan, ja pakotti siksi itsensä puhumaan.
”…mä rakastan sua.”
Jokke nauroi helpottuneena ja veti hänet hellään suudelmaan. Heidän rintakehänsä kohoilivat kiivaasti toisiaan vasten. Edvin vapisi vilusta, sillä hänellä oli säähän nähden liian kevyesti päällään, ja hikiset vaatteet olivat kylmät. Mutta Joken lähellä hänen tuli heti lämmin, ja hän antoi itsensä sulaa tämän suudelmaan.
”Voi Edvin. Niin mäkin sua.” Jokke painoi sanojensa välissä pieniä suudelmia hänen huulilleen ja kuumottaville kasvoilleen. ”Mä luulin, että se oli tässä jo kohtuullisen selvää, mutta… en mä toisaalta kyllä koskaan väsy kuulemaan sitä. Enkä myöskään kertomaan sitä sulle.”
Jokke veti hänet lähelleen ihan kunnolla, ja hyväili hänen selkäänsä molemmin käsin samalla kun suuteli.
”Älä, mä oon ihan hikinen ja ällöttävä”, Edvin sanoi, muttei oikeasti malttanut yrittää vastustella.
”Sä nyt et vois olla ällöttävä, vaikka yrittäisit”, Jokke nauroi eikä päästänyt irti.
Nelli haukahteli heille ja alkoi hyppiä Jokkea vasten. Se halusi jo jatkaa matkaa, tai ainakin saada osansa huomiosta, eikä se voinut käsittää, mikä ihmisiin nyt oli mennyt. Jokke komensi koiran hiljaiseksi ja takaisin alas, mutta ei saanut ääntään kuulostamaan ihan niin tiukalta kuin oli yrittänyt.
*
”Kun mä sanon, että rakastan sua”, Edvin sanoi pitkän ajan jälkeen, kun he olivat jo lähteneet jatkamaan matkaa. ”Niin mä tarkoitan sillä… aika paljon.”
He olivat jo vaihtaneet suosiolla kävelyksi. Edviniä palelsi edelleen vähän, sillä auringonpaisteesta huolimatta tuuli pureutui ihoon kosteannihkeän takin läpi. Mutta jotenkin tilanne oli myös aivan väärä juoksemiselle.
”Niin. Mä tiedän. Ja niin mäkin.”
Jokke ei näyttänyt laskevan leikkiä. Hänen toinen kätensä piteli Nellin talutushihnaa, mutta toinen haki Edvinin käden omaansa. Hän puristi sitä tiukasti eikä enää päästänyt irti.
”Sä olit mun ensirakkaus”, Edvin jatkoi. ”Se iski ihan helvetin lujaa ja äkkiä. Ysin syksyllä. No, kyllähän sä muistat. Ensin mä luulin olevani kuolemassa, mutta tajusin sitten vähitellen, mistä oli kyse. Mä menin siitä ensin ihan paniikkiin, ja kuvittelin, että se menis ohi, jos yrittäsin vaan unohtaa sen, tai olla jonkun toisen kanssa. Mut eihän se menny, ei sitten millään.”
”Ei niin”, Jokke sanoi ja pudisteli päätään hiukan surumielisesti hymyillen. ”Mulla oli ihan sama juttu. Mäkin yritin saada itseni kiinnostumaan muista, mutta kukaan ei vaan koskaan ollu niin kuin sä. Eikä koskaan tuu olemaankaan. Jos mä jotain olen oppinut tietämään varmuudella, niin sen. Edvin, mä en ole koskaan rakastanut ketään niin kuin sua.”
Edvin oli Joken sanoista niin onnellinen, että hän halusi nauraa. Mutta kun hän yritti, siitä ei tullut mitään, sillä nyt häntä itketti tosissaan
”En mäkään”, hän sanoi. ”Ja kun sitten näin sut yhtäkkiä seitsemäntoista vuoden jälkeen töissä, mä tajusin heti, että ei helvetti, mä rakastan sua edelleen. Tai siis… tiesinhän mä ennen sitäkin, etten ollu päässy susta yli, koska ajattelin koko ajan vaan sua. Ja kaikkea sitä, mitä meillä joskus oli. Mut siitä oli niin kauan, että oli helppo ajatella, että ehkä se oli pelkkää nostalgiaa. Jotain, jonka ajattelemiseen oli helppo paeta todellisuutta. Mut kun näin sut taas, silloin mä tiesin heti, että mulle se on joko sä tai ei mitään. Etten mä osaa rakastaa ketään niin kuin sua, enkä oo koskaan osannukaan.”
”Ei sun tarviikaan osata”, Jokke sanoi ja Edvin kuuli hänen äänessään pienen särähdyksen. Jokke ei itkenyt pienestä eikä helposti, mutta nyt se kuulosti olevan lähellä. ”Mun sydänparka on ollu ihan myyty sulle ysiluokasta lähtien, eikä se oo siitä toipunut, joten… Edvin, mä oon sun, eikä sun tarvii ikinä pelätä, että katoaisin johonkin. Mä oon tässä nyt ja aina, jos vaan niin haluat.”
”Kyllä mä haluan”, Edvin sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin. ”Just sitä mä haluan. Ja just sitä mä oon tässä yrittänyt sanoa koko ajan.”
*
Jokke veti hänet tiukasti syliinsä, ja Edvin painoi poskensa vasten tämän olkapäätä. Miehen ote hänestä oli vahva ja turvallinen, ja se sai hänen vilunväristyksensä asettumaan. Oli, kuin aurinko olisi yhtäkkiä paistanut hiukan lämpimämmin. Jokke painoi huulensa hänen kylmännihkeälle ohimolleen eikä tuntunut pitävän sitä yhtään vastenmielisenä. Edviniäkään ei huvittanut nyt moittia häntä siitä.
”Jos mä pyytäisin”, Edvin aloitti varovasti ja painautui vielä vähän lähemmäs. ”Niin menisitkö sä mun kanssa naimisiin?”
Nyt hän oli sanonut sen, eikä häntä pelottanut enää. Kehon vapina lakkasi kokonaan. Joken ote hänestä oli edelleen tiukka. Hän ei oikeasti olisi menossa pois.
”Menisin. Ihan ehdottomasti menisin.
Jos sä siis pyytäisit.” Joken äänessä oli pienenpieni, lämmin hymy ja kyyneleitä. Tämä ei ollut leikkiä.
”No sit mä pyydän”, Edvin sanoi viitsimättä pyyhkiä kyyneleitään. Hän ei uskaltanut katsoa Jokkea vielä. Kohta hän uskaltaisi, mutta ei ihan vielä. ”Jokke Takala, mee mun kanssa naimisiin. Tuu mun aviomieheksi ja oo mun kanssa aina. Ihan aina. Niin kauan, kunnes me ollaan molemmat tosi vanhoja pappoja, eikä enää muisteta edes meidän omia nimiä –”
”Tai siis, tarkoitat varmaan, että kunnes
sä olet tosi vanha pappa, ja
mä olen edelleen tällanen kohtalaisen vetreä nuorimies?” Jokke sanoi, mutta äänessä oli enemmän kyyneliä kuin naurua.
”Haistahan nyt”, Edvin kuittasi.
Hän kohotti päänsä, katsoi Jokkea ja tarttui molemmilla, viileillä käsillään tämän märkiin kasvoihin. Hän oli nähnyt Joken itkevän tuolla lailla vain muutaman kerran, ja silloin oli aina ollut tosi kyseessä. Hän lakkasi nauramasta, ja koki heti tarvetta rauhoitella Jokkea jotenkin.
”Ei meillä siis ole mikään kiire, ja sä saat kyllä miettiä ihan rauhassa”, hän aloitti.
”Shh. Ei mun tarvii mitään miettiä.” Jokke painoi sormensa hänen huulilleen ja pudisti päätään, mutta Edvin ei suostunut hiljenemään.
”Kyllähän mä tiedän ihan ilman sormuksia ja lupauksiakin, mitä me ollaan, enkä tarvii siitä mitään todisteita, mutta jotenkin…
jotenkin mä silti haluaisin sen sormuksen…” Edvin puhui nopeasti ja tajusi nyyhkyttävänsä samalla täysin estoitta, mutta hän ei välittänyt, vaikka ohikulkijat kääntyivät katsomaan ja Nelli töni hänen kättään huolestuneena kostealla kuonollaan. ”Siksi vaan, koska rakastan sua, ja… ehkä
ihan vähän myös siksi, että kaikki muutkin tietäis, että sä oot mun.”
”Mä oon aina sun”, Jokke sanoi ja nojasi otsansa hänen otsaansa.
”No? Suostutko sä?”
”Edvin. Mä suostuin jo ennen kuin edes kysyitkään. Mutta näin selvyyden vuoksi: Kyllä, mä ihan ehdottomasti haluan mennä naimisiin sun kanssa ja olla sun aviomies. Mä vähän jo pelkäsin, ettet sä ikinä kysyis.”
Edvin nojautui vielä lähemmäs Jokkea, ja nyt heitä kumpaakin nauratti, vaikka itkettikin. Hän ei kysynyt, miksei Jokke ollut kysynyt ensin. Ei sillä ollut nyt väliä, sillä kaikkihan oli mennyt täsmälleen oikein. Ehkä jopa se norovirus ja ylisuuri sähkölasku oli tarvittu, että tähän oli päästy. Ainakin Edvin tiesi nyt, ettei mikään sellainen riittänyt säikäyttämään Jokkea pois hänen luotaan.
Nelli haukahteli heille kärsimättömän ja vähän mustasukkaisen oloisena, mutta he eivät antaneet sen häiritä, kuten eivät myöskään ohikulkijoiden uteliaiden katseiden.
”Mä en sit tarvii mitään isoja juhlia”, Edvin kuiskasi ja kuivasi Joken kasvoilta muutaman kyynelen takkinsa hihaan. ”Mä haluan vaan sut, eikä siihen tarvita mitään ylimääräistä säätämistä. Eikä niiden sormustenkaan tarvii mitkään kalliit olla, kun kerran rahat on muutenkin koko ajan loppu, ja –”
”Rakas, pää kiinni nyt”, Jokke keskeytti nauraen. ”Ja suutele mua.”
A/N2: Jos joku tarkkaavainen jäi miettimään, että tarinassa mainittiin Jokelle sattunut vakava työtapaturma, ja että missähän tarinassa siitä on aiemmin kerrottu, niin vastaus on, että ei missään. Minulla on ajatus siitä, mitä hänelle tapahtui, ja saatan päätyä joskus kirjoittamaankin siitä. Mutta saa nähdä, kirjoitanko, koska mielikuvissani se olisi poliisin virkatehtävällä sattunut, vakava väkivaltatilanne, eikä siinä mielessä mitään mukavaa luettavaa tai kirjoitettavaa. Mutta koska tämä teksti tuli kirjoitettua ensin, niin ainakin on tiedossa, että hänen on tarkoitus selvitä siitä hengissä.