Nimi: Suden syli
Kirjoittaja: taikatiuku
Ikäraja: K-11
Paritus: Aleq/ Miiuk
Tyylilaji: Fantasiaslash (olenko keksinyt uuden lajin?
Yhteenveto: mutta lopulta ainoa asia, jolla oli merkitystä, oli nähdä päivän taas nousevan ja paljastavan pelastajani kasvotA/N: Tätä oli tosi kiva kirjoittaa ja tähän sai jopa tehdä taustatutkimusta. Ai niin, 0sallistuu
Musiikkia korville, erilainen songfic -haasteeseen.
Eli haasteen idea on kirjoittaa ficci. Sitten valitaan yksi/useampi kappale, joka toimii tekstin jonkin kohtauksen ”taustamusiikkina”. Kun näet tekstissä kohdan
musiikki1 tai
musiikki2, laitat musiikin soimaan. Simples?
Musiikki1
Röyksopp - De Ushuaia a La Quiaca Musiikki2
Jónsi - Grow Till TallKertokaa, toimiiko tämä idea.
Suden syli
Minun heimoni elää lumen ja jään keskellä, hyvin kaukana muusta maailmasta. En edes tiedä, miten muualla eletään tai mihin maailma päättyy. Täällä talven kaamos kestää monta kuukautta, eikä yötä erota päivästä. On vain pimeää ja kylmää, mutta rauhallista. Tuntuu kuin meille ei voisi tapahtua mitään pahaa täällä. En ole ikinä pelännyt pimeää, vaan saan siitä turvaa. Osaamme elää kunnolla vain täydellisessä valossa tai pimeydessä. Syksy ja kevät ovat vain välivaiheita, jotka eivät kestä kauan ja jolloin tunnemme olomme levottomiksi.
Minun heimossani eletään luonnonlakien mukaan, mutta myös noudatetaan ikivanhoja perinteitä. Siksi vaelsin nyt eteenpäin armottomassa tyhjyydessä. Kaikkialla näkyi vain tundraa ja silmänkantamattomiin jatkuvia kinoksia. Jo lähtiessäni oli tuullut, mutta nyt tuuli tuntui vain yltyvän. Se otti mukaansa lunta ja kiidätti sitä pitkin jäistä maisemaa, pyöritti välillä villisti ja paskasi päin kasvojani kuin säkillisen jääneuloja.
Mietin edessäni olevaa kohtaloani; en tiennyt, miten minulle kävisi. Milloin palaisin kotiin? Jotkut eivät palanneet, mutta monet palasivat mukanaan se, mitä olivat lähteneet etsimään. En ollut kyseenalaistanut perinteitä, vaikken vielä tuntenutkaan itseäni valmiiksi. Miten elämäni muuttuisi? Kysymykset risteilivät päässäni, vaikka tiesin, että tulevaa oli turha miettiä. Vanha sanontakin kuului: eilinen on tuhkaa, huominen puuta, vain tänään tuli palaa kirkkaasti.
Äiti sanoi usein, että mietin liikaa. Olen aina ollut hiljainen ja mietteliäs poika, jonka ajatuksia eivät kaikki ymmärtäneet. Äitini kutsui minua yksinäiseksi sudeksi, sillä kuten erakkosudet, viihdyin usein omissa oloissani. Hän sanoi: ”Miiuk, sinä elät jossain toisessa maailmassa.”
Silmiäni kirvelsi tahtomattakin, kun yritin pidätellä kyyneleitä. Silmäni, kuten myös hiukseni, ovat mustat kuin hiili ja ihoni pakkasen puremaa vaaleaa. Päässäni minulla on aina talven kylmimpinä kuukausina turkishattu ja ylläni paksu hylkeen nahasta tehty takki niin, että vain nenä ja silmät pilkistävät kaiken vaatetuksen alta. Lämpöä antoi öisin koirani Taiga. Se oli yksi ajokoirista, jonka toin pentuna igluumme, kun äidin silmä vältti, eikä hän muutaman yön jälkeen enää hennonut erottaa meitä toisistamme.
Perinteen mukaan joka vuosi kaamoksen loppuessa heimon nuoret, naimaikään yltäneet miehet lähetettiin etsimään kumppania toisesta heimosta. Pojat saivat vaeltaa niin kauan kuin tarve vaati, mutta palatessaan heillä piti olla kumppani. Niin oli tapahtunut jo niin kauan kuin tiesin, eikä ollut olemassa mitään syytä, jonka takia myös minua ei olisi lähetetty vaeltamaan, kun täytin seitsemäntoista. Äiti pakkasi metsästystarvikkeet ja sanoi: ”Pysy vahvana.”
Kaikki tuttu oli nyt takanapäin; äiti, Taiga ja heimo. Edessä oli vain tuntematon.
Tuuli tuntui vain yltyvän ja pian alkoi sataa lunta taivaan täydeltä. Auringon viimeiset säteet alkoivat painua vuorten taakse ja taivas muuttui utuisen siniseksi. Lumi tuiskusi päin vartaloani lähes vaakatasossa. Ymmärsin, että minun oli pysähdyttävä ja rakennettava itselleni suoja. Parasta rakennusmateriaalia oli tuulen kovaksi pakkaama lumi. Leikkasin lumesta veitselläni suuria harkkoja ja rakensin suojan tottuneesti. Iglussa oli heti lämpimämpää kuin ulkona, ja ruumiinlämpöni ansioista lämpötila kohoaisi vielä. Oli täysin äänetöntä, ja tunsin väsymyksen leviävän ympäri vartaloani. En ollut varma kuinka pitkän matkan olin jo vaeltanut. Tiesin, että lännessä oleskeli toinen heimo, mutten tiennyt sen tarkkaa sijaintia. Tarkoitukseni oli mennä sinne ja pyytää jotain töitä hetkeksi. Heimojen väliset suhteet olivat yleensä ystävälliset, sillä ihmiset täällä halusivat elää sovussa. Kunhan vain osallistui töihin ja huolehti myös toisista, ongelmia ei ollut.
Pian säpsähdin hereille, olin siis nukahtanut, tajusin. Kuulin rapinaa ulkopuolelta. Aivan kuin jokin olisi raapinut iglun seinää pitkillä kynsillään. Sen täytyi olla jokin eläin. En uskaltanut mennä ulos, vaikka se todennäköisesti olikin vain napakettu, joka etsi ruokaa. Katsoin jäistä kattoa kuin se voisi valaa minuun uskoa ja jaksamista. Nukahdin pian uudestaan. Näin koko yön levottomia unia, joissa Taiga seurasi minua ja yritti kaivaa käytävän iglun alitse luokseni. Äiti seisoi revontulien alla ja katsoi minua surullisena.
Aamulla kun heräsin, oli vielä hämärää. Vaikka kaamos oli jo ohi, aurinko ei vielä noussut kuin vasta myöhemmin. Katsoin ympärilleni ja huomasin säpsähtäen, kuinka läheisen kukkulan laella seisova susi tuijotti minua suoraan silmiin. Tunsin itseni hieman levottomaksi, sillä sudet eivät koskaan katsoneet ihmistä silmiin. Tahtoiko se jotain, mietin. Mutta sitten se kääntyi ja juoksi pois, kunnes se oli kadonnut kokonaan kukkulan taakse. Toivoin, ettei se palaisi, sillä vaikka sudet eivät yleensä olleet haitaksi ihmiselle, ne saattoivat olla arvaamattomia.
Odotin, että aurinko nousi ennen kuin lähdin hankkimaan ruokaa. Vatsaani kurni jo, sillä viimeisestä ateriasta oli aikaa. Harppuuna ja kalastustarvikkeet mukanani lähdin merelle.
Kalastaminen vaati aikaa ja kärsivällisyyttä, muttei läheskään niin paljon kuin hylkeenpyynti. Joskus meni tunteja ennen kuin hylje ilmestyi jäässä olevalle hengitysaukolle, ja silloin piti toimia nopeasti ja olla valmiina iskemään harppuunalla. En kuitenkaan halunnut pyytä hyljettä nyt, sillä en olisi voinut syödä yksin kaikkea lihaa ja nahkakin olisi jäänyt käyttämättä. Niinpä tein reiän jäähän ja ryhdyin pilkkimään.
Vieressäni jäällä makasi jo kaksi kalaa, kun kuulin takaani raskaita askelia. Käännyin äänen suuntaan ja lähes horjahdin kumoon säikähdyksestä. Suuri jääkarhu lähestyi minua kaloja silmät kiiluen katsellen. Liikahdin kauemmas, ja samassa jääkarhu käänsi katseensa minuun matalasti murahtaen. Sitten kuulin murinaa myös takaani ja hetken jo pelkäsin olevani jääkarhujen piirittämä, kunnes huomasin kaksi ihmishahmoa osoittamassa jousillaan jääkarhua.
”Mene tiehesi”, vanhempi miehistä sanoi. Voin vaikka vannoa, että kuulin matalaa urinaa toisen, nuoremman miehen kurkusta.
Jääkarhu köyristi selkäänsä ja hetken tilannetta arvioituaan lähti nopeasti takaisin tulosuuntaansa. Se näytti pelästyneeltä, mikä ihmetytti minua. Miehet katsoivat sen perään kuin varmistaen, että se ei palaisi ja vilkaisivat sitten nopeasti toisiaan. Nuorempi miehistä kääntyi minuun päin tiiviisti minua tarkastellen ja näytti siltä kuin haluaisi sanoa jotakin. Oli kuin hänen yllättävän harmaiden silmiensä katse olisi porautunut omistani läpi.
”Aleq, mennään”, vanhempi miehistä kuitenkin käski.
Nyökäten nuorempi mies lähti vanhemman perään. Vasta silloin ymmärsin, että miehet olivat todennäköisesti etsimästäni heimosta.
”Odottakaa!” huudahdin hätäisesti. ”Missä teidän heimonne on?”
Miehet jatkoivat juosten matkaansa vastaamatta minulle sanaakaan.
”Kiitos avusta,” huusin vielä, vaikken uskonut heidän kuulevan.
*
Musiikki1Taivas oli vihdoin kirkas. Aurinko paistoi heikosti jäänsinistä taivasta vasten saaden lumipeitteet kimaltamaan. Siristin silmiäni, sillä valo tuntui oudolta, mukavalta, mutta pitkän ajan jälkeen liian kirkkaalta.
Mietin millainen isäni matka oli ollut, kun hänet lähetettiin vaeltamaan. Oliko hän löytänyt äitini heti? Olisin halunnut kysyä häneltä monta kertaa, mutten voinut. Eräänä kesäisenä päivänä, kun meri oli sula, isäni lähti kalastamaan, eikä tullut takaisin. Hänen kajakkinsa löydettiin myöhemmin mereltä. Äiti sanoi, että meri oli isän hauta. Tunsin isän läheisyyden aina, kun olin merellä, mutta myös pelkäsin sen syvyyttä. Täällä uskottiin, että kuolleet katsoivat meitä taivaasta ja kun taivas oli kirkas, rakkaamme näkivät meidät paremmin. Toivoin, että isäni katsoi perääni nyt.
Laukkuni painoi hartioitani alaspäin, ja olisin halunnut pysähtyä, mutta minun piti jatkaa niin kauan kuin oli valoisaa. Sitä paitsi halusin löytää tapaamani miehet. Olin varma, etteivät he olleet kaukana. Tavassa, jolla nuorempi miehistä oli minua katsonut, oli ollut jotain outoa, mutta halusin nähdä heidät vielä ja pyytää lupaa jäädä heidän luokseen hetkeksi.
Liian pian taivas alkoi kuitenkin tummua. Purppuran väriset juovat risteilivät vuorten takana saaden kaiken hohtamaan kauniisti, kunnes valo katosi huippujen taakse. Kun annoin katseeni kiertää vuoren rinnettä, näin jääkarhun käyskentelevän hitaasti sen juurella. Olin varma, että se oli sama eläin, jonka olin nähnyt aamulla. Päätin muuttaa suuntaani ennen kuin eläin näkisi minut, mutten ehtinyt tehdä mitään, kun korkea ulvonta kaikui maastossa. Susia!
Olin peloissani, mutta sitten kaksi tummanharmaata sutta ilmestyi minun ja jääkarhun väliin. Niiden huulet olivat kaartuneet irvistykseen paljastaen terävät kulmahampaat. Eläimet mittailivat toisiaan minun katsoessani tapahtumia avuttomana. Sudet murisivat matalasti. Puolustivatko ne minua? Minun oli vaikea uskoa sitä, mutta sudet yrittivät selvästi pelottaa jääkarhun matkoihinsa. Ne lähestyivät suurempaa eläintä uhkaavasti elehtien ja piirittivät sen kahdesta suunnasta. Hetken näytti siltä kuin jääkarhu hyökkäisi lähempänä olevan suden kimppuun, mutta silloin toinen susista käytti tilaisuuden hyväkseen upottaen hampaansa isomman eläimen kylkeen. Valkoinen turkki värjäytyi punaiseksi ja jääkarhu ulvahti. Sitten eläin lähti pakoon.
Sudet kääntyivät minun suuntaani. En pelännyt enää, enkä uskonut, että ne vahingoittaisivat minua. Toinen susista käveli hitaasti minun eteeni, sen häntä rennosti alhaalla ja niska alaspäin painuneena. Sen harmaat silmät tuijottivat minua, kun se istuutui muutaman metrin päähän. Toinen susista tarkkaili kauempana korvat valppaasti eteenpäin osoittaen.
Tuijotimme toisiamme, susi ja minä. Sitten susi käänsi päätään sivulle ja takaisin minuun. Se nousi seisomaan ja lähti kävelemän poispäin. Hetkeäkään epäilemättä lähdin seuraamaan susia. Ne kävelivät hitaasti kuin varmistaen, että pysyin niiden perässä. Tunsin oloni rauhalliseksi, vaikka minun oli ajoittain vaikea nähdä eteeni pimeässä. Seurasin siis katseellani susien harmaita selkiä.
Mutta jo kaukaa näin, kuinka alhaalla laaksossa, kitukasvuisten puiden välissä paloi nuotio. Se loisti lämpöisenä ja kutsuvana, ja sen kirkkautta oli vaikea vastustaa. Odotin, että sudet olisivat jääneet kauemmas leiristä ja antaneet minun jatkaa yksin, mutta ne etenivät määrätietoisesti kohti valoa. Yllätyksekseni en nähnyt yhtään ihmistä, vaikka tulimme jo leirin lähelle. Sen sijaan kuulin matalaa urinaa, ja äkkiä eteeni ilmestyi kolme uutta sutta. Minua johdattaneet sudet ääntelivät käskevästi ja muut sudet perääntyivät. Pelästyin tätä kiivasta välienselvittelyä ja jäin seisomaan kauemmaksi, mutta minua puolustaneet sudet katsoivat minua odottavan näköisenä, jolloin seurasin niitä taas.
Noin kymmenen silmäparia katsoi minua arvioiden, kun astuin nuotion viereen. Nuotion ympärillä ei ollut ihmisiä, vaan tutkivat katseet kuuluivat laumalle susia, jotka seisoivat piirissä varautuneen näköisinä. Peräännyin säikähtäneenä, mutta tumma susi, jonka tunnistin puolustajakseni, inahti hätäisesti. Kohtasin sen kiinteän katseen ja ymmärsin, ettei se halunnut minun lähtevän jostakin syystä. Susi tuli lähemmäs ja istui jalkojeni juureen. Sitten se meni makaamaan kyljelleen ja kääntyi viimein selälleen. Alistui? Ei, susi yritti osoittaa, ettei se halunnut minulle mitään pahaa, käsitin. Katsoin hitaasti ympärilleni. Voin vaikka vannoa, että muut sudet katsoivat minua ystävällisesti, vaikkakin minulle urisseet sudet näyttivät katsovan alistunutta sutta paheksuen.
Polvilleni laskeutuen tarjosin kättäni sudelle, ja se painoi päänsä kämmentäni vasten. Ele sai hymyn kohoamaan huulilleni. Laskin toisen käteni sen kyljelle. Paksu turkki tuntui pehmoiselta.
Lauma rauhoittui, kun huomasi etten aikoisi niillekään pahaa ja sudet paneutuivat makuulle nuotion ympärille. En tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä. Minun tulisi kylmä, jos en rakentaisi suojaa ja tuulikin saattaisi taas puhjeta lumimyrskyksi. Väsymys kuitenkin painoi silmäluomiani alas, joten vedin hatun ja turkishupun tiukasti pääni päälle ja käperryin makaamaan aivan nuotion viereen.
Hampaani kalisivat yhteen; minulla oli kylmä nuotiosta hohkaavasta lämmöstä huolimatta. Vedin käteni aivan rintaani kiinni. Hengitykseni höyrysi kohti tähtien täplittämää taivasta. Sitten tunsin, kuinka pehmeä keho painautui minua vasten. Tunnistin tumman turkin kuuluvan auttajalleni. Pehmeä turkki ja kehosta säteilevä lämpö tuntuivat hyvältä. Susi käpertyi rintaani vasten, mikä sai oloni tuntumaan heti lämpimämmältä. Pian hampaiden kalina loppui ja vaivuin täydellisen rauhalliseen uneen ensimmäistä kertaa kotoa lähtöni jälkeen.
*
Heräsin paksun taljan alta. Avasin silmäni ja huomasin, että aurinko oli jo noussut horisontin takaa. Makasin edelleen maassa nuotion vieressä. Se paloi nyt suurella liekillä, kun se yöllä oli vain ollut hiilloksella. Hetken oloni tuntui sekavalta ja epätodelliselta. Muistin sudet ja matkan pimeässä tarpoen. Missä sudet olivat nyt? Sitten kuulin ääniä, jotka lähestyivät minua. Pian nuotion viereen ilmestyi kaksi naista ja nuori mies.
Kuulin jonkun heistä puhuvan. ”Hän taitaa olla hereillä.”
Toinen naisista kumartui viereeni. ”Huomenta, pikkuinen,” hän sanoi lempeästi. ”Oletko nälkäinen?”
Nousin istumaan silminnähden hämmentyneenä, mitä nainen ei joko huomannut tai ei halunnut huomata. Hän katsoi minua edelleen vastausta kysymykseensä odottaen. Pudistin päätäni, mutta hetken mietittyäni nyökkäsin. Nainen hymyili ystävällisesti.
”Sudet?” kysyin.
Naiset vilkaisivat toisiaan ja mies laski katseensa maahan. Olin varma, etten ollut nähnyt unta; olin nukkunut susien kanssa tässä leirissä. Mitä nämä ihmiset olivat tehneet niille?
”Missä sudet ovat?” kysyin uudelleen.
”Tuomme sinulle ruokaa”, tähän mennessä hiljaa ollut nainen sanoi. ”Aleq saa selittää.”
Naiset poistuivat miestä merkitsevästi katsoen. Mies, oikeastaan nuori poika, siirtyi hitaasti viereeni istumaan. Luulen, ettei hän ollut minua paljon vanhempi.
”Millainen on olosi?” hän kysyi.
En osannut vastata siihen mitään.
Poika liikahti hermostuneen oloisena. ”Olen Aleq. Mikä sinun nimesi on?”
”Miiuk”, vastasin.
”Miiuk”, Aleq toisti. ”Pidän siitä.”
Aleq nosti katseensa ja kohtasin kiinteät, kirkkaan harmaat silmät. Hengitykseni lähes salpautui ja sydämeni jätti lyönnin välistä. Tuntui kuin katse olisi porautunut silmistäni läpi.
”Tunnen sinut”, sanoin.
Aleq nyökkäsi.
”Ajoit jääkarhun pois luotani jousellasi.”
Hän nyökkäsi taas. ”Miksi olit yksin tundralla? Se on vaarallista.”
”Minut lähetettiin vaeltamaan. Etsimään kumppania”, selitin.
Aleqin kulmat kohosivat. ”Kumppania?”
Nyökkäsin.
”Mutta etkö ole liian nuori?” Aleq kysyi epäilevällä äänellä.
”Olen seitsemäntoista”, sanoin uhmakkaasti.
”Hyvä on”, hän hymyili. ”Sinun ei silti pitäisi olla yksin. Voit jäädä tänne, jos haluat”, Aleq sanoi hiljaa. Toiveikkaasti?
”Kiitos,” hymyilin. ”Mutta – Ne sudet? Teittekö te jotakin niille?”
Aleq näytti yllättäen vaivaantuneelta. ”Miten sen selittäisin”, hän mutisi.
Katsoin häntä kysyvästi.
”Yöllä, kun nukahdit, sinun vieressäsi oli susi. Aamulla me olimme täällä. Minä olen tässä nyt”, Aleq sanoi hitaasti yrittäen muodostaa oikeita lauseita. ”Ymmärrätkö?”
Katsoin häntä silmiin. Kiinteä katse, joka kapeni hänen siristäessään silmiään. Muistin sen pyytävän harmaan katseen edelliseltä yöltä. Suden katse, joka pyysi minua jäämään. Nyökkäsin hitaasti; minä ymmärsin.
”Se olit sinä.”
”Se olin minä”, Aleq toisti.
Nousin seisomaan ympärilleni vauhkona katsellen. Ihmiset puuhastelivat leirissä ja olivat rakentaneet jopa iglun. Ymmärsin, että Aleq oli ollut vieressäni edellisenä yönä, mutten mitään muuta. Miten se oli mahdollista? Aleq tulkitsi eleeni väärin.
”Ei sinun tarvitse pelätä”, hän sanoi tullen varovasti lähemmäs.
”En minä pelkääkään,” kuiskasin. ”Mutta miten se on mahdollista?”
”Me olemme erilaisia. Emme kokonaan ihmisiä emmekä eläimiä. Jotkut meistä pitävät sitä kirouksena ja osa siunauksena.” Aleq kertoi. ”Auringon laskiessa muutumme susiksi ja sen noustessa taas ihmisiksi.”
Luulin, että näin voisi tapahtua vain vanhoissa tarinoissa, joita heimon vanhemmat olivat minulle kertoneet, mutta tiesin, että tämä oli totta. Aleq oli ollut pelastajani.
”Tule syömään kanssamme,” Aleq pyysi. Hymyilin hermostuneena.
Hän johdatti minut kauemmas, missä muut heimon jäsenet olivat syömässä hylkeenlihaa. He istuivat piirissä ja kääntyivät katsomaan meitä. Mieleeni tuli edellinen yö ja ensimmäinen kohtaaminen heidän kanssaan. Tällä kertaa suurin osa kasvoista heijasteli ystävällisyyttä, mutta osa katsoi minua huolestuneina.
”Hänen nimensä on Miiuk”, Aleq sanoi.
Ihmiset nyökkäilivät. Nainen, joka oli puhunut minulle ensimmäisenä sinä aamuna, sanoi: ”Olen Innuina, Aleqin äiti.”
Istuimme alas, ja Innuina tarjosi minulle lihaa. Tiesin, että pitäisin hänestä ja muusta heimosta jo silloin.
*
Oli kulunut jo kuunkierto siitä, kun saavuin Aleqin ja hänen heimonsa pariin. Kalastin ja metsästin miesten kanssa ja autoin, missä kykenin. Heimon jäsenet olivat vähitellen tottuneet minuun ja uskoin, että he alkoivat luottaa siihen, etten kertoisi heidän salaisuuttaan eteenpäin. Aleqin ja muutaman muun miehen välillä oli ollut kiivaita väittelyitä, sillä he syyttivät Aleqia minun tuomisestani heidän pariinsa. Ymmärsin kyllä miksi he pitivät minua uhkana, mutta yritin parhaani mukaan sopeutua.
Olin jopa oppinut kommunikoimaan susien tavoin. Olin oppinut lukemaan heidän elekieltään ja tiesin, mitä Aleq tarkoitti jokaisella eleellään, korvien asennollaan, äännähdyksellään ja ilmeellään. Kun hän oli sudenmuodossaan, en aina edes vaivautunut puhumaan, vaikka hän ymmärsikin minua, vaan elehdin kuten hän.
Päivät olivat vähitellen pidenneet ja lauma oli yhä enemmän ihmismuodossaan. Aleq oli kertonut minulle, että kaamoksen aikaan he olivat susia kuukausia yhteen menoon, ja kun kaamos viimein oli ohi, heille oli helpotus olla taas ihmismuodossa. Samoin kävi kesän jälkeen, kun yöttömät yöt loppuivat ja syksy alkoi. Silloin oli helpottavaa olla taas sutena.
Aleq lämmitti minua edelleen öisin ja joskus hän toi mieleeni Taigan, joka tapasi nukkua kyljessäni. Paitsi, että hän oli Aleq, eikä koira. Aleq, joka ymmärsi minua ja josta oli tullut minulle hyvin tärkeä.
”Olin huolissani sinusta”, Aleq sanoi. ”Kun näin sinut yksin tundralla, halusin tuoda sinut tänne meidän pariimme. Heimon miehet sanoivat, etten saa tuoda sinua tänne tai näyttäytyä sinulle.”
”Mutta teit silti niin.”
”Niin, enkä kadu sitä.”
*
Heräsin Aleqin liikahteluun. Avasin silmäni ja näin, että hän makasi vieressäni päätään käpäliinsä nojaten.
”Mikset nuku?” mutisin. Oli pimeää, joten oli siis vielä hyvin aikaista.
Hän ynähti hiljaa ja tulkitsin sen tarkoittavan jotakuinkin ’älä siitä välitä’. Hieroin silmiäni; olin vieläkin puoliunessa. Sitten laitoin käteni hänen päänsä päälle ja silitin hänen pehmeää poskeaan. Aleq huokaisi. Katsoin harmaisiin silmiin ja ne katsoivat minua takaisin vakavina. Kurtistin kulmiani; ensimmäistä kertaa en ollut varma, mitä hän tarkoitti.
”Mikä on?”
Hän vain katsoi minua.
”Puhutaan aamulla”, sanoin. Aleq painoi päänsä kaulaani vasten.
Kun heräsin seuraavan kerran, oli jo valoisaa. Aleq lepäsi edelleen minussa kiinni, mutta tällä kertaa ihmismuodossaan ja sikeässä unessa. En halunnut herättää häntä, joten nousin ylös ja menin auttamaan aamuaskareissa.
*
En ollut koskaan ollut niin onnellinen kuin sinä kesänä. Vaelsin heimon mukana, päivisin metsästimme ja kalastimme ja iltaisin pystytimme teltat, joissa nukuimme. Lumi oli sulanut ja oli valoisaa yötä päivää. Kaikkein kirkkain valo uudessa elämässäni oli kuitenkin Aleq. Hän oli aina rinnallani kuin suojelijani, enkä kaivannut mitään muuta. Aika ajoin mietin omaa heimoani ja sitä, kuinka he odottivat minua takaisin. En kuitenkaan voinut mennä takaisin ennen kuin olin löytänyt etsimäni, joten en kiirehtinyt. Useimmiten työnsin ajatuksen mielestäni.
Me jaoimme teltan Aleqin kanssa. Enää en tarvinnut häntä tuomaan lämpöä pakkasella, mutta hänen läsnäolonsa tuntui oikealta ja olin tottunut siihen. Joskus valvoimme pitkälle yöhön ja puhuimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Kukaan heimon jäsenistä ei näyttänyt panevan pahakseen lämpimiä välejämme. Eivät enää, eivätkä muut miehet enää pitäneet minua uhkana heimolle ja sen salaisuudelle. Olin siitä iloinen.
Eräänä iltana istuin hieman kauempana muista horisonttia katsellen. Olin vaipunut ajatuksiini, enkä kuullut, kuinka Innuina istui viereeni.
”Hei, pikkuinen.”
Hätkähdin. ”Innuina”, hengähdin.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus pelästyttää”, hän sanoi lempeästi. ”Painaako mieltäsi jokin?”
”Mietin vain omaa heimoani.”
”Aleq kertoi, minkä takia sinä lähdit.”
”Niin”, totesin.
Innuina näytti epäröivän ensin hetken, mutta puhui sitten taas, ”Aleq tahtoisi sinun jäävän hänen luokseen.”
”Mutta -”
”Hän tahtoisi jakaa elämänsä sinun kanssasi. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?”
”Eihän se ole mahdollista”, hengähdin.
”Miksei olisi? Niin tapahtuu aika ajoin.” Nainen hymyili ymmärtäväisesti.
Katsoin eteenpäin. Minusta tuntui kuin silmäni olisivat avautuneet, kuin olisin vaeltanut pimeydessä, mutta nyt näin kirkkaasti.
”Jos aiot etsiä jotakin muuta, sinun on kerrottava hänelle. Ymmärrätkö?”
Nyökkäsin. ”Ymmärrän.”
Innuina jätti minut yksin ajatusteni kanssa. Istuin siinä kivellä pitkän aikaa, kunnes viimein nousin ja kävelin minun ja Aleqin teltalle.
Hän istui teltassa valaanluista puukkoaan teroittaen. Hän katsoi minua ja oli puhkeamaisillaan hymyyn, mutta se jäi puolitiehen hänen nähdessään vakavan ilmeeni. Menin hänen eteensä polvilleni, otin puukon hänen kädestään ja laskin sen maahan. Hän katsoi minua hämmentyneenä. Laitoin käteni hänen poskilleen ja katsoin häntä takaisin. Todella katsoin. Aleq oli kaunis. Mustat, pitkät hiukset, jotka olivat usein sidottuna niskaan. Nyt ne kehystivät hänen kasvojaan. Huulet, jotka kääntyivät vinoon hymyyn hänen ollessaan huvittunut. Ja ne harmaat silmät, jotka kertoivat minulle paljon. Olin vain ollut niille sokea. Aleq näytti ymmärtävän, mitä hänestä tutkin.
”Valitse minut”, hän kuiskasi.
”Kyllä”, vastasin.
”Miiuk-pieni”, hän huokaisi. ”Et tiedä, kuinka kauan olen toivonut.”
Epävarmana siirryin lähemmäksi häntä ja painoin vartaloni häntä vasten. Käsivarret kiertyivät selkäni ympärille. Etäisesti kuulin, kuinka tuuli vavisutti telttakangasta, jostain ulkopuolelta kuului askelia. Aleq mutisi jotain korvaani nostaen paitaani. Minulla oli yhtä aikaa kylmä ja kuuma; telttaan pääsi viileä tuulenvire, mutta Aleqin kädet olivat lämpimät. Antauduin hänelle.
Aleq makasi raskaana päälläni korvaani huohottaen. Minä yritin olla mahdollisimman hiljaa, sillä muut teltat eivät olleet kaukana, enkä halunnut muiden kuulevan vaikerrustani. Puristin toisella kädellä makuualustaa samalla, kun toisen käteni sormet olivat kiertyneet varmasti kivuliaan tiukasti Aleqin hiuksiin. Hän ei kuitenkaan valittanut. Hän liikkui päälläni ja minä hänen mukanaan edestakaisin. Se sattui hiukan, vaikka Aleq yritti selvästi olla niin hellävarainen kuin mahdollista. Aleq kuiski korvaani sellaisia asioita, etten tiedä, miten olin selvinnyt ilman niiden kuulemista tähän saakka. Tunsin oloni kuumeiseksi. Sitten tunsin, kuinka hänen vartalonsa jännittyi ja hänen kaulaani vasten painetusta kurkustaan karkasi matalaa susimaista urinaa. Silloin tunsin olevani häntä lähempänä kuin koskaan ennen.
”Tiedätkö, mitä tämä tarkoittaa?”
”Tiedän”, vastasin.
*
Ymmärsin kesän olevan lopuillaan, kun vuonon pinnalla oli ohut jääkerros. Kajakki lipui veden pinnalla rikkoen jään. Aleq ohjasi sitä taitavasti samalla kun minä laskin verkkoja. Kun verkot olivat vedessä, Aleq pysäytti kajakin. Menin istumaan hänen eteensä.
”Murehdin jo talvea”, hän sanoi. Yllätyin hänen sanojaan ja sitä alakuloisuutta, joka niistä kuvastui.
”Mitä murehdittavaa meillä on?”
”Sinulla tulee olemaan yksinäistä.”
”Onhan minulla sinut.”
Aleq hymyili surullisesti. ”Sinun ei pitäisi elää koko talvea susilaumassa. Ei minusta ole sinulle seuraa.”
”En minä välitä”, kiihdyin hiukan. ”Toivoisin vain, että voisin olla kuin sinä.”
”Älä noin sano”, Aleq hymähti melkein kylmästi.
”Sanonpas!” kivahdin ja heilautin vahingossa kajakkia samalla.
Harmaat silmät olivat vakavat, mutta niissä oli myös hieman huvittuneisuutta. ”Eikö sinua haittaa, etten voi puhua kanssasi?”
”Ymmärrän minä sinua muutenkin”, tuhahdin.
”Kieltämättä.”
”Älä siis murehdi”, pyysin.
”En vain tahdo, että kadut.”
”En minä kadu, Aleq”, vastasin. ”Olen miettinyt. Tahtoisin viedä sinut heimoni luo ennen talvea. He odottavat minua takaisin, ja haluan, että he näkevät sinut.”
Aleq yllättyi. ”Oletko varma?”
”Valitsinhan jo sinut.”
Aleq rikkoi jäätä airollaan, hymyili ja nyökkäsi.
*
Syksyn lopussa me pakkasimme välttämättömimmät tarvikkeet ja lähdimme kohti heimoani. Kävelimme kolme päivää ja kolme yötä nukuimme keskellä tundraa. Aleq oli yhä enemmän sudenmuodossaan, mistä minä pidin omalla tavallaan. Häntä huolestutti yhä lähenevä talvi, ja minä tein parhaani vakuuttaakseni hänet siitä, etten muuttaisi mieltäni hänen suhteensa, vaikka hän olisi sutena kaamoksen ajan. Olin ollut tosissani toivoessani voivani olla hänenkaltaisensa. Jokin susien tavassa elää kiehtoi minua, sillä heillä oli tietynlainen yhteys luonnon kanssa ja rauha olemuksessaan.
Vaelsimme rinta rinnan, yhdessä kuten meidän kuului. Olin koko ajan varmempi päätöksestäni, vaikka mietinkin, millainen heimoni reaktio Aleqiin olisi. Viimein löysimme lumesta heimon jättämiä jälkiä ja pulkkien jälkeensä jättämiä uria. Kauempana vuoren juurella näkyi nuotio, josta kohosi savuvana.
”Meidän on ehdittävä ennen pimeää,” sanoin Aleqille.
Jatkoimme matkaa hiljaisina ja uupuneina. Tahdoin vain päästä leiriin, nähdä äidin ja mennä nukkumaan. Pian saavuimme leirin laitamille, ja vastaamme tuli heimoni miehiä. Tunnistin serkkuni ja setäni. Lähdin juoksemaan heitä vastaan Aleq vierelläni.
Katsoin Aleqia voitonriemuisena ja silloin näin auringon viimeisten säteiden heijastuvan hänen harmaista silmistään. Hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen. Ja juuri silloin aurinko laski vuoren taakse kadoten näkyvistä nopeasti ja täydellisen armottomasti. Pidin katseeni tuskaisesti hengähtäen Aleqissa, joka muutti muotoaan kesken juoksun. Pian kuului korkea ulvahdus, jota saatteli anteeksipyytävä katse. Silmäkulmastani näin, kuinka miehet nostivat jousensa.
”Ei!” huusin. ”Ei hän teitä vahingoita.”
Mutta seuraavaksi näin suden makaavan maassa nuoli kyljessään, joka kohoili kiivaan, epätasaisen hengityksen mukana. Maa sen alla värjäytyi nopeasti tummanpunaiseksi. Miehet seisoivat kauempana jouset yhä sutta osoittaen. Minä juoksin kauhuissani Aleqin luokse. Ole kunnossa, mielessäni takoi. Katseemme kohtasivat – Aleqin tuskainen ja minun hätäinen. Sormenpääni muuttuivat punaisiksi, kun painoin ne kevyesti hänen kyljelleen.
”Katsokaa, mitä te olette tehneet”, käännyin miehiin päin. He seisoivat edelleen vakavina ja epäluuloisina kauempana.
”Menkää hakemaan äiti,” sanoin yhdelle miehistä. ”Malik, auta minua kantamaan hänet leiriin”, pyysin serkkuani.
Malik tuli lähemmäs ja me nostimme Aleqin varovasti ylös. Ennen kuin pääsimme leiriin, hänen silmänsä sulkeutuivat ja ruumiinsa muuttui painavammaksi.
Haavoittuneen suden saapuminen leiriin aiheutti hämmennystä heimossa. Puheet ihmissudesta ja pedosta kiersivät nopeasti. Olin kuullut ne, vaikka olin valvonut Aleqin vieressä hievahtamatta. Ihmiset eivät halunneet häntä heimoon, se oli selvää. Aleq ei kuitenkaan voinut lähteä vielä mihinkään. Hän oli heikko ja hereillä vain ajoittain.
Äiti oli irrottanut nuolen hänen kyljestään ja puhdistanut haavan. Veren valuminen oli loppunut. Kuume oli kuitenkin noussut korkeaksi, ja pelkäsin haavan tulehtuvan. Aleq vapisi ja hikoili yhtä aikaa, enkä voinut tehdä mitään hänen auttamisekseen. Tunsin hirvittävää syyllisyyttä. Oli minun syytäni, että Aleq makasi siinä kuolemankielissä. Jos en olisi mennyt hänen heimoonsa, jos en olisi tuonut häntä tänne, jos… Äiti oli laittanut rohtoa haavaan, mutta en voinut tehdä muuta kuin odottaa, että se vaikuttaisi.
Istuin teltassa makaavan Aleqin vieressä. Kosketin hänen otsaansa varovasti samalla, kun oranssina hohkaava hiillos valaisi teltan pehmeästi. Tuntui kuin olisimme olleet lämpimässä villassa. Nuotion päällä roikkui pata, jossa keitin vettä. Kastelin palan nahkaa kuumassa vedessä ja pyyhin hikeä Aleqin iholta.
”Miiuk”, Aleq mutisi.
”Niin?”
”Älä kuvittelekaan jättäväsi minua”, hän sanoi yllättävän vahvalla äänellä.
”Aleq-”
”Arvaan, että syytät itseäsi. Olen kuullut, mitä puhut.”
”Se oli minun syytäni.”
”Ei se ollut. Minä tein omat valintani”, mies sanoi haparoiden kättäni. Tartuin häneen omaansa ja puristin sitä.
”Lupaathan, että jos selviän tästä, niin me olemme aina yhdessä?” Aleq anoi. Huomasin, että puhuminen sattui häneen.
Olin hetken hiljaa. ”Lupaan”, vastasin sitten.
Aleq hymyili helpottuneena ja pian hän vaipui taas levottomaan uneen. Jäin taas valvomaan hänen viereensä. Minä pidin aina lupaukseni, päätin, keinolla millä hyvänsä.
Kolme päivää myöhemmin Aleq oli hereillä suurimman osan ajasta. Näytti siltä, että hän tosiaan selviäisi, eikä haava ollut tulehtunut pahemmin. Asiat heimon parissa olivat kuitenkin menneet huonompaan suuntaan. Heimon vanhimmat olivat lietsoneet vihamielisyyttä Aleqia kohtaan. He yksinkertaisesti pelkäsivät häntä, vaikka olin yrittänyt parhaani selittää heille, mistä oli kysymys. Eihän Aleq voisi vahingoittaa ketään; hän ja hänen heimonsa vaalivat aina rauhaa. Mutta tiesin, että jos hän ei pian lähtisi, heimon miehet tekisivät hänelle jotakin. Ainoa, joka ei pelännyt sutta, oli Taiga. Koira valvoi joskus kanssani Aleqin unta vahtien ja kun ajoin sen teltasta, se vikisi surkeasti.
”Miten hän voi?” äiti kysyi, kun tulin ulos teltasta.
”Paremmin.”
Istuimme teltan ulkopuolelle, ja äiti veti minut syleilyynsä. Sen tuntui yhtä turvalliselta kuin joskus pienenä.
”En olisi toivonut, että näin käy. Tiedäthän sen?”
”Mitä tarkoitat, äiti?”
”En olisi toivonut sinulle tätä kohtaloa, lapsi-pieni.”
”Ei minulla ole mitään hätää”, vastasin loukkaantuneena.
”Tiedän sen. Tarkoitan, etten olisi tahtonut menettää sinua.”
”Kuinka niin?”
”Kai sinä ymmärrät, ettei sutesi voi jäädä tänne?”
”Totta kai.”
Äiti oli hetken hiljaa, katse vuorille suunnattuna. Aurinko oli pian laskemassa, ja me istuimme unensinisessä, kylmässä valossa. Pian alkaisi taas kaamos.
”Muistatko, kun kutsuin sinua yksinäiseksi sudeksi?”
”Muistan.”
”Et ole enää yksinäinen.”
Hymyilin, Tiesin, että se oli äidin tapa ilmaista hyväksymisensä. ”En niin.”
”Teidän pitää lähteä.
Nyökkäsin hitaasti. Tiesin sen.
”Lähtekää pimeän tullen niin ettei kukaan huomaa”, äiti sanoi.
Nyyhkäisy karkasi kurkustani, ja äiti rutisti minua tiukemmin. ”Minun tulee sinua ikävä.”
”Niin minunkin sinua, lapseni.”
*
Musiikki2Oli hyvin pimeää ja olin kauhean väsynyt, mutten voinut antaa periksi. Olimme onnistuneet lähtemään kenenkään huomaamatta yönselkään. Taiga oli seurannut meitä pitkän matkaa, mutta sitten se oli kääntynyt takaisin. Ennen katoamistaan näkyvistä se oli haukkunut hyvästinsä. Olisin halunnut ottaa sen mukaani, mutta tiesin, ettei sen paikka ollut enää kanssani. Vedin Aleqia reessä eteenpäin, mutten ollut lainkaan varma suunnasta. En nähnyt mitään maamerkkejä, joten olin saattanut harhautua aivan väärään suuntaan kuin missä oletin susilauman olevan. En uskonut, että he olivat liikkuneet, sillä he odottivat meitä takaisin.
Jatkoin etenemistä, vaikka jalkojeni liikuttaminen tuntui koko ajan raskaammalta ja raskaammalta. Viimein pysähdyin voipuneena ja lysähdin reessä makaavan suden viereen. Voimani olivat täysin lopussa. Aleq oli hereillä ja katsoi minua huolestunein silmin. Hän nousi hitaasti seisomaan, vaikka ynähdin hänelle kieltävästi. Susi otti muutaman kokeilevan askeleen, mutta vingahti lähes heti kivusta. Hänen kylkensä oli vielä hyvin arka. Sitten susi pysähtyi alistuneen näköisesti käpertyen viereeni makaamaan. Oli täysin hiljaista, ja kuulin vain meidän samaan tahtiin kulkevat hengityksemme, jotka kohosivat höyryten kohti taivasta. En saa antaa periksi, päässäni takoi.
Mutta tunsin, kuinka uni oli ottamassa vallan tietoisuudestani, vaikka tiesin, etten olisi saanut jäädä siihen maahan makaamaan. Oli liian kylmä. Aleq tökki kuonollaan poskeani. Suuret kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. En tahtonut antaa periksi, mutten jaksanut enää.
”Anteeksi”, kuiskasin sudelle, joka käpertyi paremmin viereeni lämmittääkseen minua edes hiukan. Vedin hänet tiukasti itseäni vasten.
Juuri, kun olin nukahtamassa, jostain kaukaa kuului kovaäänistä ulvontaa. Aleq nousi ylös ja vastasi kutsuun. Minäkin nousin istumaan siristäen silmiäni äänen suutaan. Pimeyden keskeltä syöksyi kolme harmaata sutta, jotka pysähtyivät Aleqin eteen. Tunsin niin suurta helpotusta, etten voinut estää nyyhkytystä. Sudet olivat löytäneet meidät, apu oli tullut, eikä minun enää tarvitsisi jaksaa olla urhea. Pääsisin viimein paikkaan, jossa kaikki olisi hyvin. Niiden keskelle, jotka hyväksyivät minut ja suteni.
Kun sudet olivat varmistaneet, että olimme kutakuinkin kunnossa, ne ilmaisivat haluavansa vetää meitä molempia reessä. Sidoin valjaat susien ympärille kuin ne olisivat olleet ajokoiria, eivätkä ne vastustelleet. Epätoivon kyyneleet olivat vaihtuneet onnen kyyneleiksi, kun lähdimme liikkeelle. Suteni, pelastajani, ajattelin väsyneenä. Heimoni sanoi, että todelliset ystävänsä tunnisti silloin, kun jää murtui. Se oli totta.
Kiidimme pitkin öistä tundraa, minä Aleqista kiinni pitäen. Pohdin kokemuksiani ja pelkoja, jotka minun piti voittaa päästäkseni tähän. Ne tuntuivat isoilta, mutta lopulta ainoa asia, jolla oli merkitystä, oli nähdä päivän taas nousevan ja paljastavan pelastajani kasvot.
****
