Terveisiä vaihdokkaista! Onpas tämä hieno teksti niin käyttämäsi kielen ja sanaston kuin aiheen myötä. Ihastuin heti jo ensimmäiseen
nuori mutta vanha lausahdukseen, koska se tosiaan kuvaa Remusta hyvin. Hän kantaa harteillaan paljon kipua, joka on ikäännyttänyt häntä. Tuli heti mieleen Azkabanin vanki -kirjasta se, miten häntä kuvattiin ekaa kertaa junassa
Pysyväksi muuttunut huoliryppy kuvastaa häntä myös hyvin. Pidin siitä, että Sirius yritti silittää huoliryppyä pois, vaikka se on vähän niin kuin muut näkyvät ja näkymättömät ihmissusielämän kautta tulleet arvet: niitä ei noin vain poisteta. Siriuksen pohdinta Remuksesta oli siis oikein osuvaa, Remus on kaiken tuskan myötä alkanut aina odottamaan pahinta
Tuon ekan pätkän jälkeen oli ihanaa, miten seuraavassa pätkässä näkyi Remuksesta toinen puoli, se miten kaikki tuska on saanut myös hänet arvostamaan pieniä hyviä hetkiä, ja siksi hän kenties haluaakin ottaa hyvistä muistoista tai tavallisista hetkistä kuvia, vaikka ne ei Siriuksesta vaikuta erikoisilta. Oon ajatellut Remusta aikasemmin enemmänki sellasena kirjaviisaana, enkä oo pohtinut että hän voisi olla luova tyyppi, mutta tästä valokuvauksesta aloin miettimään että miksei luovuus sopis Remukselle
Jos alan pohtimaan sitä, että Remuksen hajamielisyys ja pohtivuus tekee Siruksen olon levottomaksi, mieleen tulee, että Sirius on ehkä sellainen, joka haluaa tietää kaiken. Hieman äkkipikainen, intohimoinen ja levoton vaeltelijaluonne ei kenties tykkää siitä, että rakasta matkakumppania ei voi lukea kuin avointa kirjaa.
Jännää että jo tuosta kakkoskappaleesta tuli mulle mieleen nuo adjektiivit
äkkipikainen, intohimoinen ja levoton, koska nehän tuossa kolmannessa palasessa sanallistuivat täydellisesti
Hyvän tekstin viite siis se, että lukija pystyy alkaa ennakoimaan tekstiä/hahmoja. Tämä oli ehkä lempparikappaleeni, koska olit kuvannut Siriuksen persoonaa todella kauniisti. Voi Sirius, kun Remusta ei voi noin vain pakottaa auki, samanlaiseksi vauhdikkaaksi ja sanavalmiiksi kuin Sirius.
Ah, tuo
hetkiä Remuksen sanomana kyllä kiteyttää hyvin sen minkälainen fiilis tästä tekstistä on tullut aikaisemmin. Kuvastuu se Remuksen maailmanlopun mentaliteetti. Valitettavasti on vaikea suunnitella tulevaisuutta, jos ei nää itsellään sellaista
Silloin ainoa, mille voi elää on ne hetket. Tämä toi myös kivasti esiin tuon otsikon, joka muuten todella hyvin sopii tähän tekstiin.
tähdet pirskahtelevat ja pakkanen korventaa keuhkoja tää oli muuten älyttömän kauniisti sanottu, ah.
Ihanaa, että viimesessä palasessa Sirius yrittää ymmärtää. Onhan hän kuitenkin sillä tavalla samanlainen vaeltelijaluonne, että tuntuu todennäköiseltä, että hän pystyisi ymmärtämään Remuksen yksinäinen susi -mentaliteettia, joka ei ehkä pysty aivan täysin päästämään toista sisään. Ymmärrän tuon varmuuden kaipuun kyllä. Mun canonissa Sirius on sellainen intohimoinen, joka löydettyään haluaa pitää kiinni, ehkä siis vähän romantikkokin, vaikka sitä tuskin myöntäisi sitä itse
Toisaalta hän on sellainen hurmuri, ettei ehkä ole tottunut siihen, että toinen osapuoli on se, joka ei pysty tai halua sitoutumaan, eikä ehkä siksi myöskään osaa vaatia, vaikka haluaisi. Vähän surullista ettei Sirius saa kaipaamaansa varmuutta, ja tästä jää hieman sellainen viba että asia voi alkaa vaivaamaan Siriusta jossain vaiheessa, vaikka loppu olikin ns. onnellinen. Mahdollisuus jatko-osalle siis
Hassua että tunnen irl vähän samanlaisen pariskunnan, joita olen miettinyt tätä tekstiä lukiessani
He päätyivät kuitenkin sitten pitkän säätämisen jälkeen virallisesti yhteen, että ehkä Siriuksellakin on toivoa
Tässä tuli nyt enimmäkseen hahmoanalyysiä, kun olit kirjoittanut niin mielenkiintoiset hahmot
Oli siis oikein hieno teksti, joka kannatteli kauniin kielen avulla syvällisiä teemoja syvällisten hahmojen kautta. Kiitos!