Ficin nimi: Jälkeläisen jälkeen
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: SK8 the Infinity
Ikäraja: S
Paritus: Joe/Cherry
Genre: Angstihtava draama, omegaverse
Summary:
Ei ollut kyse siitä, etteikö hän olisi luottanut Kojiroon tarpeeksi uskoutuakseen harmaasta mielialastaan, mutta hänen vaistonsa varoittivat korvat omistavista seinistä. Miten hän olisikin tahtonut purkaa oloaan Kojiron hartiaa vasten, kuiskata kivistävän lohduntarpeensa, mutta jokin sai hänet istumaan aloillaan. Ehkä se oli ylpeyttä, ehkä halua olla olematta hankala ja vaivaksi.A/N: Jännästi joskus käy niin, että tarina ei oikein etene, mutta sitten kun sen jättää hetkeksi lepäämään, kirjoitus luonnistuu yllättävän nohevasti. Tämä ficci sijoittuu omaan Matchablossom-ABO-headcanoniini siten, että tarinassa esiintyvä Kagura on (naimisissa olevien) alfa-Kojiron ja omega-Kaorun esikoinen.
Larjuksen Yamatoa oli kyllä mukava lainata ja välistä tuntuu, että nämä ABO-headcanonit vähän fuusioituvat pienessä päässäni.
Sitä en tiedä, olenko sitä mieltä, että alfoilla ja omegoilla on tässä AU:ssa tiukat hierarkkiset norminsa, mutta tähän ficciin sellainen ajatus toi mukavaa apeutta. Mikäpä sen kivempaa kuin tuottaa ihanille hahmoille epämukavuutta jne. ❤️ Osallistuu
Fandomaakkosiin.
***
"Anteeksi, Nanjo-san?"
Alfanaisen ääni herätti Kaorun pinnallisesta unesta, johon hän ei ollut edes tajunnut nukahtaneensa. Ei hän toisaalta ihmetellytkään asiaa. Synnytyksestä jääneet univelat kummittelivat näköjään vielä neljän päivän päästäkin.
"Alfasi saapui katsomaan sinua ja jälkeläistään. Jaksatko ottaa hänet vastaan?"
Saeki-nimisen sairaanhoitajan kysymys oli tarkoitettu huomaavaiseksi, mutta sävy piti sisällään asennetta, jonka mukaan vain yksi vastaus olisi hyväksyttävä. Kaoru vastasikin myöntävästi ja lausui kiitoksensa, kun hoitaja sanoi hakevansa vauvalasta hänen ja Kojiron muutaman päivän ikäisen tyttären. Tai
jälkeläisen, kuten Saeki oli pikkuista kutsunut, vieläpä siten kuin hänellä ei olisi ollut mitään tekemistä vauvan syntymän kanssa. Kaoru olisi lisäksi toivonut, että Saeki olisi puhunut Kojirosta hänen puolisonaan alfan sijaan.
Vaan minkäs teki. Hän oli pannut Saekin asenteen merkille jo synnytystä edeltävänä iltana ja sadatellut sekä poltoista että epämukavuudesta, jonka sellaisen korskean alfan läsnäolo sai aikaan. Noh, hänen kanttinsa kestäisi kaikenlaisen rivien välistä purskahtelevan vähättelyn omegoita kohtaan, niin Kaoru oli itselleen luvannut, mutta synnytyksen jälkeisten päivien osoituttua harvinaisen kuormittaviksi hänen taistelutahtonsa oli ollut paremmassakin jamassa.
Enempää Kaoru ei ehtinyt velloa ajatuksissaan, kun huoneen ovi avautui ja aurinkoakin kirkkaammin hymyilevä Kojiro pöljässä havaijipaidassaan ja risaisissa farkkushortseissaan astui peremmälle.
"Huomentapäivää, Kaoruseni!" tämä tervehti, ja Kaorun mieltä kalvanut levottomuus laantui hiukan. "Mitenkäs täällä voidaan?"
"Ihan hyvin", Kaoru vastasi ja käänsi päätään sivuun, jotta Kojiro voisi suukottaa häntä poskelle. Hän ei mennyt takuuseen, että hänen suunsa olisi tuoksahtanut suudeltavalta päiväunien jäljiltä.
"Oletko saanut levättyä?" Kojiro esitti saman kysymyksen kuin joka kerta tullessaan katsomaan häntä ja heidän esikoistaan. Toki uneen liittyvä kyseleminen oli tälle tyypillistä sairaalan seinien ulkopuolellakin.
"Jotenkuten... Pienet nokoset tulivat kyllä tarpeeseen."
"Varmasti", Kojiro hymähti silitellen hänen poskeaan niin lempeästi, että Kaorun silmäkulmat kostuivat. Hemmetti, hän taisi olla
todella väsyksissä.
"No niin, katsopas, pikkuinen... Täällä on tuttuja", kuului Saekin ääni, kun tämä astui peremmälle heidän vauvansa sylissään. Kuullessaan hoitajan saapuvan Kojiro hihkaisi innoissaan ja lähestulkoon harppasi tämän luokse.
"Voi siinä hän on, isin pieni pallero!" Kojiro leperteli tyttärelleen ja otti tämän käsivarsilleen. "Kagura kulta..."
"Oi, siinäpä kaunis nimi. Teitte hyvän valinnan", Saeki kehui niin kohteliaasti, että Kaoru ihan yllättyi. Toisen alfan seurassa hoitajan sävy olikin vallan eri maata kuin hänen kanssaan.
"Meidän ei tarvinnut miettiä nimeä kovinkaan pitkään", Kojiro kertoi. "Moni minun ehdotuksistani jäi kakkoseksi, mutta oikea nimi löytyi yllättävän sukkelasti."
"Ahaa. Puolisonneko nimen päätti?" Saeki kysyi, ja Kaoru kiinnitti huomiota kahteen asiaan: sen sijaan, että hoitaja olisi puhutellut häntä suoraan, tämä puhui kuin hän ei olisi ollut paikalla, ja Kojirolle puhuessaan nainen sentään käytti hänestä sanaa puoliso omegan sijaan.
"Hänellä oli asian suhteen paljon parempi vainu", Kojiro virkkoi ja katsoi Kaorua olkansa yli. "Eikö ollutkin?"
"Sovitaan niin", Kaoru vastasi hiljaa. Puheenaiheen oli tarkoitus olla kepeä ja hänen oli tarkoitus suhtautuakin siihen siten, mutta silti hän huomasi laskevansa katseensa käsivarsiinsa. Oli helpompi vilkuilla sairaalavaatteen langanpätkiä kuin todistaa Saekin hymyn hienoista notkahdusta, kun Kojiro oli paljastanut hänen olleen heidän esikoisensa nimen takana. Kojiro ei nimien päättämisistä niinkään välittänyt, mutta näköjään Saeki oli niitä alfoja, joille oli opetettu, että jälkikasvun nimiasioissa, kuten lähes kaikissa tärkeissä päätöksissä, omegoja oli tarpeen lähinnä konsultoida.
"Jätän teidät kolmisin", Saeki sanoi sitten, ja se oli ihaninta, mitä Kaoru oli kuluneiden päivien aikana kuullut tämän suusta. Kojiro nyökkäsi ja tassutteli Kagura käsivarsillaan hänen luokseen.
"Kas noin..." Kojiro mutisi istuuduttuaan tuolille ja ojensi vauvan hänelle. Kaoru otti pikkuisen syliinsä, ja Kojiro sujautti käsivartensa hänen selkänsä taakse voidakseen nojautua lähemmäs häntä ja Kaguraa.
"Oliko... oliko töissä kiirettä?" Kaoru aloitti kömpelösti, eikä ollut lainkaan varma, miksi kysyi sellaista juuri sillä hetkellä. Kojirokin näytti yllättyneeltä, muttei lakannut silittelemästä hänen laiskasti sidottua palmikkoaan.
"Jaa, olihan siellä jonkin verran, kuten tavallista. En tosin jaksaisi puhua työkuvioista juuri nyt", Kojiro tokaisi ja laski toisen kätensä hellimään Kaguran pehmeitä hiustupsuja. "Kerro mieluummin, miten sinulla ja teillä menee."
"Ihan hyvin kaiken kaikkiaan", Kaoru totesi, ja vaikka vastaus kuulostikin jotenkin etäiseltä, se näytti kelpaavan Kojirolle.
"Onko syöminen sujunut?"
Kaoru nyökäytti päätään myöntävästi, vaikkei voinutkaan väittää puhuvansa täysin totta. Imettäminen oli yhä enemmän tai vähemmän haasteellista, mutta ainakin vauva oli saanut pienen vatsansa täyteen. Kaorun onneksi imettämisessä opastanut hoitaja Wada oli ollut kärsivällinen ja kohdellut häntä alusta asti ystävällisesti,
vertaisenaan, mistä hän oli sanoinkuvaamattoman hyvillään. Kaoru oli välistä mahdottoman kateellinen betoille, heidän elämäänsä kun eivät hallinneet turhat vaistot ja niiden mukanaan tuomat auktoriteettioikeudet – tai niiden puute.
"Mikä on, Kaoru? Näen, että jokin on hullusti", Kojiro sanoi sitten, ja Kaorun oli puraistava suunsa sisäpuolta säilyttääkseen tyyneytensä. Ei ollut kyse siitä, etteikö hän olisi luottanut Kojiroon tarpeeksi uskoutuakseen harmaasta mielialastaan, mutta hänen vaistonsa varoittivat korvat omistavista seinistä. Miten hän olisikin tahtonut purkaa oloaan Kojiron hartiaa vasten, kuiskata kivistävän lohduntarpeensa, mutta jokin sai hänet istumaan aloillaan. Ehkä se oli ylpeyttä, ehkä halua olla olematta hankala ja vaivaksi. Olihan hänestä jo ollutkin vaivaa hoitajille, ja sama jatkuisi kuulemma vielä ainakin pari päivää.
Ehkä hänen vastahakoisuutensa avoimuuteen oli silkkaa turtuneisuutta. Kojiro ei olisi kuitenkaan käsittänyt, joten miksi hän olisi vaivautunut kertomaan. Kaikki oli roolien määrittelemää. Alfana Kojirolla ei ollut kokemusta saati ymmärrystä siitä, miten ankeana ympäröivä yhteiskunta toisinaan näyttäytyi. Kaoru taisteli sotaansa siinä kohtaa yksin.
"Olen vain väsynyt, siinä kaikki", Kaoru sanoi ja pakotti kasvoilleen pienen hymyn. "Ylihuolehtivainen gorilla."
"Se minä juuri olen", Kojiro tokaisi, eikä lakannut silittelemästä häntä ja vauvaa. "Haluan varmistaa, että teillä on kaikki hyvin."
Osa Kaorusta olisi tahtonut nauraa päin Kojiron näköä. Kommentti oli sinänsä jalon kaunis, mutta Kojiro ei voinut muuttaa sitä, miten maailma oli rakennettu, ei vaikka miten olisi haalinut taakkoja treenatuille hartioilleen.
Kaoru laski katseensa lämpimään, unisesti liikahtelevaan kääröön käsivarsillaan. Kagura oli lähtöisin hänen ja Kojiron aidosta, kunnioittavasta rakkaudesta, joka ei piitannut yhteiskunnan erittämästä henkisestä saastasta. Se oli onnellinen kupla, jonka täytyi varoa sitä ympäröiviä piikkejä. Kaorun mielessä oli jo käynyt kymmeniä laskutoimituksia siitä, millaisten arvojen kanssa heidän tyttärensä joutuisi törmäyskurssille elämänsä varrella. Yhteiskunnallisen taustan puitteissa moitteen sanaa oli hankala löytää, ja siitä Kaoru oli hyvillään. Hän ja Kojiro tulivat tahoillaan mainiosti toimeen ja saattoivat siten tarjota jälkikasvulleen hyvät lähtökohdat elämään. Tyttölapsen synnyttäminen ei ollut sekään ollut Japanissa katastrofi enää pitkään aikaan, vaikka kyseessä olisikin ollut esikoinen. Sitä paitsi jos tyttären synnyttäminen olisi ollut jollekulle ongelma, mitäpä se olisi Kaorua liikuttanut? Hänelle ja Kojirolle tilanne oli mitä mainioin ja se riitti.
Kaoru olisi voinut jäädä loppupäiväksi tapittamaan, miten hellästi Kojiro katseli häntä ja heidän vauvaansa. Kaikilla hetkillä, etenkin ihanimmilla, oli kuitenkin tapana särkyä, ja siitä oli konkreettisena osoituksena hoitaja Saekin kohtelias huomautus siitä, miten vierailuaika alkoi hiljalleen olla lopussa siltä päivältä. Kojiro ymmärsi yskän ja sanoi lähtevänsä tuota pikaa, mutta jäi vielä hetkeksi jutustelemaan hänen ja Kaguran kanssa.
"Koetahan saada levättyä", Kojiro hymähti suudeltuaan häntä ohimolle ja käänsi sitten katseensa kääröön hänen käsivarsillaan. "Ja sinä palleroinen, ole yhtä kiltti isällesi ja hoitajille kuin tähänkin asti, hmm?"
Kagura vastasi pienellä haukotuksella ja kietoi pienenpieniä sormiaan Kojiron sormen ympärille. Kaorun sydän oli pakahtua rakkaudesta.
Kojiron lähdön jälkeen Kaorun mieliala tasaantui vähitellen. Se tasaantui ehkä liikaakin, sillä kun Saeki hetken kuluttua tuli takaisin viedäkseen Kaguran vauvalaan, hän ei tuntenut oikeastaan mitään, ei kiitollisuutta, ei ikävää. Hän painoi päänsä tyynyyn ja sulki silmänsä hetkeksi, joko levätäkseen tai haeskellakseen karkuun lähteitä tunteitaan. Molempi parempi.
Päivän kääntyessä illaksi Kaoru epäili tehneensä virheen päänsisäisissä laskutoimituksissaan. Hänen olettamuksensa mukaisesti illallistarjotinta ei ollut tuonut yövuoroon saapuva Wada, eikä myöskään satunnaisemmin vuoroja tekevä Nishimura. Heidän sijaansa ruoan oli tarjoillut Saeki, mikä sai Kaorun pohtimaan, oliko tämä ollut talossa jo aamulla vai tullut vasta päivävuoroon. Hänen ajankäsityksensä taisi olla enemmän tai vähemmän mutkalla. Oli miten oli, tuskin Saeki enää kauaa sairaalalla viihtyisi, ja se puolestaan auttoi häntä viihtymään paremmin. Sitä ennen hänen oli syytä loihtia itselleen sopivan säyseä mutta terävä olemus.
"Eikö ottanut maistuakseen?" Saeki kysyi katsahtaessaan jäljelle jäänyttä ruokaa tullessaan hakemaan tarjotinta pois.
"Se oli oikein herkullista, mutten ikävä kyllä saanut enempää alas. Kiitoksia kuitenkin", Kaoru sanoi ja jätti mainitsematta, että pieni osa riisistä oli päässyt turhan kovaksi ja pakastevihanneksissa kummitteli muovinen sivumaku. Sellaisia kommentteja ei lauottu, ellei halunnut niskaansa vaateliaan potilaan leimaa.
"Vai niin", Saeki hymähti ilottomasti. "No, toivottavasti sait syötyä tarpeeksi. Kaltaisesi omega tarvitsee voimiaan tehtäviinsä."
"Kaltaiseni omega?" Kaoru toisti tyynesti. Se oli ensimmäinen kerta, kun Saeki oli maininnut ääneen hänen yhteiskunnallisen statuksensa, olkoonkin että tämä varmasti ajatteli sitä joka hetki ollessaan hänen kanssaan tekemisissä. "Tarkoitatko synnyttämistä?"
Kaoru tiesi kuulostavansa epäkohteliaalta unohdettuaan muodolliset lauserakenteet, mutta Saekia moinen ei hetkauttanut.
"Moneenkin asiaan, mutta siihenkin. Kuten myös hedelmöittymiseen ja kantamiseen", hoitaja totesi raivostuttavan asiallisesti. "Sinulla on kaikki eväät tehdä valioyksilöalfasi tyytyväiseksi, ja suotakoon se vastedeskin."
"Minun
valioyksilöalfani on minuun oikein tyytyväinen", Kaoru sanoi kylmästi. Toteamus itsessään lävähti esiin yllättävän helposti, eikä hänen tarvinnut vakuutella asiaa edes itselleen, mutta Saekin sisäinen alfa vaikutti lähinnä kohauttavan olkiaan.
"Hmm, se on hyvä kuulla. Onnistuit kuitenkin antamaan hänelle terveen ja kauniin jälkeläisen."
"Tyttären", Kaoru korjasi, ja Saekin suupieli nytkähti. Keskustelulla oli kaikki ainekset kärjistyä kunnon sanaharkaksi, mutta hiljaisuuden päätteeksi Saeki päästi pienen huokauksen ja käänsi sananvaihdon suuntaa. Jos tämä ei sitä olisi tehnyt, viimeistään Kaoru itse olisi. Riitelemistä ei kannattanut harkita sellaisissa olosuhteissa.
"Huomenaamulla on tarpeen tarkistaa, miten hyvin olet parantunut", Saeki sanoi kääntyessään tarjottimen kanssa kohti ovea. "En olisi kuitenkaan liiaksi huolissani komplikaatioista, jos kerran kipusi ovat jo paremman puolella. Onko näin?"
"Kyllä, pahimmat kivut ovat poissa", Kaoru sanoi.
"Se on hyvä. Olet lisäksi vielä nuori ja hyväkuntoinen, mikä on sekin onnekasta", Saeki totesi sävyyn, jollaista Kaoru ei ollut pyytänyt. Se oli samaan aikaan kannustava ja alentuva, eikä Kaoru tiennyt, miten sellainen oli mahdollista tuottaa. Se oli kai jokin alfojen erikoisuus heidän puhuessaan hedelmällisille omegoille.
Piru perisi, jos Kojiro joskus käyttäisi samaa äänensävyä hänen kanssaan.
Kojiroa ajatellessaan Kaoru huomasi suunsa käyvän lähes itsekseen.
"Olemme puhuneet kolmesta lapsesta alfani – Kojiro-sanin – kanssa."
Saeki nyökkäsi jälleen. "Miksikäs ei, jos etukäteinen suunnittelu miellyttää häntä."
"Kuuluu miellyttävän. Se päätös tehtiin lisäksi yhdessä."
Hänelläkin oli sananvaltaa edes jossain, jumalauta."Hmm. No, teidän asiannehan se on."
"Toden totta", Kaoru virkkoi salakavalan koppavasti, ja Saeki loi häneen silmäyksen, joka olisi ollut betalle merkityksetön, mutta joka sai hänen sisäisen omegansa luimistelemaan hartiat lysyssä.
Jäädessään yksin Kaoru veti syvään henkeä ja yritti olla kertaamatta äsken käymäänsä keskustelua päänsä sisällä uudelleen ja uudelleen. Jos hän olisi ollut yhtään sanavalmiimpi, hän olisi keksinyt joukon nasevampia tokaisuja ja hienovaraisempia tapoja haistattaa pitkät sekä Saekille että kaikelle mitä kyseinen alfanainen edusti, mutta jälkiviisaus oli aina käsinkosketeltavan suloista. Se oli ennen kaikkea hyödytöntä, sillä kurssia oli mahdotonta kääntää kohti mennyttä. Merkitystä oli vain nykyhetkellä, johon Kaoru kietoi itsensä ja mietti, miten hän ja Kojiro tuoreina vanhempina jatkaisivat eteenpäin. Miten hän omegana jatkaisi eteenpäin. Ehkä kaikkeen oli olemassa hyvinkin yksinkertainen ratkaisu.
Hän sopeutuisi, Kaoru lupasi itselleen. Niin hän oli aina tehnyt ja tekisi vastedeskin.
