Nimi: Maailman paras naissalamurhaajaduo
Kirjoittaja: Crysted
Fandom: Killing Eve
Ikäraja: K-11
Paritus: Villanelle/Eve
Genre: Kieroutunut romantiikka
Yhteenveto: Villanellen ajatuksia Rooman jälkeen
A/N: Spoilaa kakkoskauden loppua ja oikeastaan koko sarjaa. En tiedä kuinka paljon tämän sarjan katsoneita täällä on, mutta tää teksti ei oikeastaan tarvitse fandomtuntemusta, koska tarvittavat tiedot tulee esiin tekstissä. Osallistuu haasteisiin
Kesälomaetydejä ja
Teelusikan tunneskaala II. Tälle on ilmestynyt itsenäinen jatko-osa
Kissa-kissa -jahti, S
Asunto oli hieno. Tapetti oli kultakuvioista, huonekalut
art nouveau, seinällä jättimäinen pyöreä peili ja suurista ikkunoista näki mukavasti suoraan sumun peittämään satamaan. Sumun läpi paistavat valot näyttivät jotenkin kylmän utuisilta, vaikka ilta oli lämmin. Viereisen kadun
brasserien valot loistivat lempeästi ovia ympäröiviä köynnöksiä vasten. Heidän pitäisi käydä siellä sitten, kun Eve heräisi.
Villanelle seurasi katseellaan tietä eteenpäin suuntaan, josta he olivat tulleet. Mahtaisikohan Eve pitää karuselleista? Villanelle oli nähnyt yhden tivolin ei kovinkaan kaukana täältä, jossa he voisivat myös vierailla. Ei tietenkään päiväsaikaan, jolloin se kuhisi ärsyttäviä iniseviä lapsia, mutta he voisivat mennä joskus myöhään illalla, jolloin tivoli oli jo kiinni. Ei kai yhden karusellin päälle laittaminen olisi niin vaikeaa. He voisivat istua vierekkäin sellaisilla typerillä valkoisilla ratsuilla ja vaihtaa merkitseviä katseita. Ehkä jopa suudelmia. Kliseinen tivolimusiikki ja pyörivä karuselli pimeää välimerellistä yötaivasta vasten olisi täydellinen paikka ensisuudelmalle.
Villanelle nosti jalkansa ikkunasyvennykselle ja painoi leukansa polveaan vasten. Hän piti tästä huoneesta ja Genovasta, joka oli juuri tarpeeksi iso jotta sinne saattoi kadota halutessaan, mutta tarpeeksi pieni, jotta kaupunki oli yhä viehättävävän…
chaleureux. Mutta jos Eve ei pitäisi siitä he voisivat lähteä jonnekin muualle. Ehkä Alaskaan. Hänellä oli yhä Nikon varastosta napattu lumisadepallo mukana. Toisaalta, ehkä Eve ei kaipaisi muistutusta entisestä elämästään: tylsästä epäonnistuneesta avioliitostaan ja tylsästä MI6-agentintyöstään. Niko oli varmaan jo hereillä. Villanelleä hieman harmitti, ettei hän ollut paikalla näkemässä miehen ilmettä, kun tämä näkisi tyttöystävänsä retkottavan varaston sohvalla muovipussi teipattuna tiukasti pään ympärille.
Villanelle tuijotti kauas sataman yli sumun peittämää horisonttia kohti. Heidän ei kannattaisi jäädä tänne, koska Genova oli liian lähellä Roomaa. Ehkä he voisivat ajaa rajan yli Nizzaan ja siihen kyllästyttyään kenties jonain päivänä takaisin Pariisiin. Hän voisi opettaa Evelle ranskaa ja ehkä venäjää ja saksaa ja Eve voisi tulla hänen mukaansa työmatkoille. Tai ehkä heistä voisi tulla duo, he tekisivät työn yhdessä, kumppaneina. Villanelle ei ollut koskaan ollut tiimipelaaja, mutta paripelaaja hän ehkä voisi ollakin. Even kanssa.
Tietysti Eve kaipasi vielä hieman koulutusta. Lempeitä työntöjä oikeaan suuntaan sekä fyysisesti että henkisesti, sillä palkkamurhaajan työ oli kieltämättä vaativaa. Ensimmäiseksi tapokseen Eve oli kaivannut paljon suostuttelua, vaikka olikin lopulta hoitanut homman kotiin. Eve oli tehnyt sen pelastaakseen Villanellen, joka oli toki suloista, mutta heillä oli vielä pitkä matka edessään ennen kuin Evestä saataisiin estoton salamurhaaja.
Villanelle vilkaisi violettien silkkilakanoiden peittämää petiä, jossa yhä tajuton Eve lepäsi toipumassa ampumahaavastaan. Kyllä Eve antaisi anteeksi, olihan hän itsekin puukottanut Villanelleä ja Villanelle oli antanut anteeksi. Villanelle äkkäsi yllättäen pureskelevansä peukalonkynttään. Hän veti kätensä ärsyyntyneenä alas ja käänsi taas katseensa ikkunaan. Typerää. Häntä ei jännittänyt ikinä. Miksi häntä nyt jännitti? Hän pakottaisi Even rakastamaan itseään tai tappaisi tämän. Tietysti hän toivoi ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta hän oli valmistautunut toiseenkin. Eve tietäisi, että ainoa mahdollisuus oli suostua Villanellen omaksi. Vaikka Eve oli Roomassa kieltäytynyt, hän muuttaisi mielensä vielä. He olivat kokeneet yhdessä niin paljon ja sisimmältään he olivat samanlaisia. Hän oli jo alkanut suunnittelemaan päässään peliä, jolla hän voittaisi Even itselleen.
Villanellen katse karkasi taas sänkyyn. Hän nousi ylös hiljaa ja asteli hitaasti kohti petiä. Hänen vatsanpohjaansa väänsi inhottavasti. Tavallaan hän ei halunnut, että Eve heräisi, koska hän tiesi, että Eve hätääntyisi ja alkaisi taas kiistelemään. Hän vain halusi, että Eve rakastaisi häntä sellaisena kuin hän oli.
Villanelle istui pedin laidalle. Hän veti rintaliiveissään tallessa olevan taskuveitsen ja laittoi sen tyynynsä alle ennen kuin kävi makaamaan Even viereen, varoen liikuttamasta patjaa liikaa. Hän katseli kuinka Even rintakehä nousi ja laski tasaisesti ja kuinka pörröiset tummat hiukset olivat hujan hajan pitkin silkkityynyä. Tällaista se voisi olla joka ilta. He kaksi tässä sängyssä, yhdessä.
Konstantiuksen mielestä Eve teki Villanellestä heikon, mutta mies oli väärässä. Villanelle näyttäisi Evelle, että he kuuluivat yhteen ja sitten hän näyttäisi Konstantiukselle, kuinka vahvoja he olivat yhdessä.
Hän näyttäisi maailmalle, että heistä tulisi maailman parhain naissalamurhaajaduo.
