Nimi: Arpiristikko
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Paritus: Severus/Hermione
Genre: Angst
Yhteenveto: Severus ja Hermione tapaavat pitkästä aikaa sodan keskellä, mutta onko vanhoilla sanoilla enää merkitystä?
A/N: Osallistuu haasteeseen 12+ virkettä, jonka avulla sain vihdoin purettua blokkia <3
Spoiler: 12+virkettä haasteen sanat • näytä
1. sammal
2. harmaa
3. heiveröinen
4. pisara
+jokeri
5. marmori
6. vapaus
7. antaa
8. napata
9. vaara
10. yhdessä
11. ettei
12. kevät
13. musta
14. vihollinen
15. pilvi
16. kantaa
17. viilto
18. pilari
19. kai
20. kulmikas
21. ristikko
22. ilo
23. hiljaisuus
24. iho
25. varma
Sammaleen tuoksu oli yhä haistettavissa Hermionen kosteista hiuksista, jotka sojottivat Severuksen tyynyllä sikin sokin. Severus oli sattunut paikalle juuri ajoissa pelastamaan tytön kielletystä metsästä sinä harmaana iltana – jos hän olisi viivytellyt hetken kauemmin, Carrowit olisivat saaneet tämän käsiinsä, eikä Severus olisi voinut vaikuttaa siihen mitä tytölle olisi käynyt. Tyttö oli kieltämättä vanhemman näköinen kuin kouluaikoinaan, vaikkakin heiveröinen ruuanpuutteesta pakosalla vietetyn elämän takia.
Metsän kosteus viipyi yhä Hermionen iholla pisaroina, lähes kyynelverhona. Tyttö liikahti hieman tokkuraisesti ja räpsäytti sitten silmänsä nopeasti auki työntäessään itsensä pystyyn. Huomatessaan Severuksen Hermione jähmettyi kuin marmori, mutta alkoi nopeasti hapuilemaan taikasauvaansa – turhaan. Severuksen oli helppo huomata Hermionen ruskeiden silmien synkkyydestä se, ettei taikasauvan puuttuminen ilahduttanut tyttöä, vaan herätti syytöksiä evätystä vapaudesta.
”Annan sen sinulle takaisin”, Severus huomautti, ”kunhan voin olla varma siitä, että olemme yhä samalla puolella.”
Hermione mulkoili Severusta hetken aikaa synkästi, kunnes syöksähti eteenpäin ja yritti napata Severuksen kädestä tämän oman taikasauvan.
”Hermione, et ole vaarassa”, Severus huomautti ja väisti liikkeen, suostumatta käyttämään taikavoimia puolustaakseen itseään, jottei antaisi tytölle enemmän syytä epäillä itseään.
”Vaarassa”, Hermione tuhahti syyttävästi, mutta ei hyökännyt uudestaan, ”miten voin olla varma siitä, kun emme ole nähneet sitten… sitten sen jälkeen, kun selitit raakaversion tapahtuneesta ja sanoit…” Hermionella oli hankaluuksia saada sanansa ulos, sillä hänen alahuulensa värisi kiukusta ja silmät kimmelsivät, ”paljon sanoja yhdessäolosta, mutta teit hyvin vähän oikeita tekoja näyttääksesi, kenen puolella oikeasti olet.”
”Olen pahoillani siitä”, Severus myönsi ja nytkäytti kättään kohti Hermionea, mutta tyttö ei vastannut hänen liikkeeseensä, joten hän antoi kätensä pudota, ”olen pahoillani, ettei minulla ollut antaa sinulle parempia vastauksia.”
”Minä uskoin sinua ja pysyin hiljaa, kun kaikki muut kutsuivat sinua murhaajaksi, läpi syksyn, talven ja vielä kevään… mutta milloin tämä loppuu?” Hermione nyyhkäisi silmissään loputonta tummaa, lähes mustaa epätoivoa.
”Sitten kun vihollinen on voitettu”, Severus huokaisi pahoittelevasti ja ojensi vielä kättään, johon Hermione sillä kertaa tarttui hetken epäröinnin jälkeen, ”enkä tällä hetkellä voi tehdä muuta kuin esittää liittolaista viholliselleni… tiedät, etten turvallisuutesi takia voi kertoa sinulle enempää – et olisi nytkään saanut tulla, oli aivan liian lähellä, että olisit jäänyt kiinni.”
”Pilvet ovat olleet tummia liian kauan”, Hermione sanoi ja antoi viimein mielihalulleen periksi ja hyppäsi Severuksen kaulaan metsäntuoksuiset hiukset kastellen Severuksen viitan olkapään. ”Tarvitsin vilauksen aurinkoa, jotta jaksaisin kantaa kaiken sen painon harteillani.”
Sanat tuntuivat viiltona Severuksen sydämessä, koska hän ei ansainnut olla jonkun aurinko, ei ainakaan jonkun yhtä hyvän kuin Hermionen, mutta silti hän puristi kätensä tiukasti tytön ympärille ja hengitti sisäänsä metsän kosteutta tämän hiuksista.
”Sinäkin olet tukipilarini, mutta meidän täytyy kestää vielä vähän aikaa. Kai ymmärrät sen?”
Hermione vetäytyi kauemmas otsa kurtussa ja vasta silloin Severus huomasi tuoreen kulmikkaan arven Hermionen otsansivussa. Severus pyyhkäisi veripisaran pois peläten mitä muutakin Hermione joutuisi kestämään sodan takia – arpiristikon, fyysisen tai henkisen, eikä se ehkä koskaan hälvenisi.
Kaiken sen murheen keskellä Hermionen huulille nousi pieni hymynkare tämän painaessa huulensa vasten Severuksen omia ja sinä hetkenä Severus saattoi tuntea maailmantilanteesta huolimatta iloa. Kun suudelma oli ohi, leijui hiljaisuudessa lähdön painavuus, jonka merkkinä toimi taikasauva, jonka Severus painoi Hermionen käteen – Hermione ei voinut jäädä, sillä tämän täytyi toimia varjoissa, kun taas Severus taistelisi taisteluaan syntipukkina ja keulakuvana. Silmissään kaipausta Hermione perääntyi kohti salakäytävän varjoja, liu’uttaen sormiaan Severuksen käsivarren iholla niin pitkään kuin vain mahdollista, ennen kuin varjot söivät jokaisen vaalean ihokaistaleen ja Severus jäi yksin.
He eivät joutuisi olemaan erossa ikuisesti – siitä Severus ei ollut koskaan ollut yhtä varma.
