Nimi: Unisista varjoista
Kirjoittaja: Sanskrit
Genre: puhdasta draamaa, ei mitään järkeä
Henkilöt: yksi oma hahmo
Ikäraja: S/G
A/N: Äidinkielen kurssille viime talvena kirjoitettu novelli, josta aluksi pidin jonkin verran, mutta sitten myöhemmin en enää ole hirveästi diggaillut. Tekstissä on paljon kuunvaloa, lakanoita ja taustalla väijyviä muistoja, jotka muuttuvat unettomuuden kierteeksi. Palautteesta pidän.
Unisista varjoista
Kuunvaloa, viileitä ikkunaruutuja ja hopeaa valkoisilla lakanoilla, öisen rytmin keinuttamina tanssivia varjoja makuuhuoneen seinillä ja raksutusta taustallaan hiljaisuuden samettinen, epätodellisen pehmeä kahina. Kello lähenee kahta tai kenties puoli kolmea, tummat viisarit hukkuvat vieläkin tummempaan hämärään, vaikka on kuutamo ja nuoret silmät niitä tiirailemassa. Kuka edes on keksinyt tehdä viisareista vihreät, kuka on unohtanut kapeat fosforikaistaleet kellotaulusta, kuka on päättänyt, että öisin aikarauta on tarpeeton?
Tristan ei osaa nukkua. Hän ei ole koskaan ollut hyvä siinä huolimatta siitä tosiseikasta, että hän osaa tuhansia muita asioita, ja jokainen ihminen tarvitsee unta. Sitä, ettei osaa nukkua, ei ole mahdollista korvata muilla taidoilla, vaikka lapsena Tristan usein sitä toivoikin. Nelivuotiaana hän kysyi, saisiko hän piirtää yöt läpeensä ja opittuaan lukemaan hän ei yön laskeuduttua muuta tehnytkään kuin luki ja pilasi silmiään, niin kuin isoäiti usein sanoi. Silloin isä ryntäsi lastenhuoneeseen, jossa oli kesäisen taivaan väriset tapetit ja kaksi vanhaa lipastoa, ja vei pois yövalon, eikä poika enää voinut muuta kuin nukkua sen minkä taisi. Muutettuaan pois hänellä ei ollut ollut varaa ostaa itselleen yövaloa, joka päivisin olisi aivan tavallinen lamppu ja öisin tienviitta totuuteen ja pysyvyyteen, rajapaalu unisen hämärän ja jonkin luotettavan välillä.
Lakanat muuttuvat hiertäviksi köysiksi sitoen jalat paikoilleen ja yhteen solmuilla, jotka aukeavat vasta aamuauringon säteiden tunkeutuessa sisään ikkunasta. Ne lentävät ummehtuneen ilman halki, kultaiset säikeet, jotka etsiytyvät vuoteelle silittämään kalpeaa poskea kuin äiti lastaan. Muisto hyväilee muistoa, kuva kumartuu kaltaisensa puoleen albumin sivuilla. Vain paperilla yhteys on olemassa. Kuunvalon luoma välkehtivä, kirkkaan hopeinen järvi lattialla joitakin kertoja vuodessa ei riitä Tristanille korvaamaan niitä tunteja, jolloin hän valvoo yksin ja tietää olevansa liian iso ja itsenäinen valittamaan hiljaiseen ääneen niin kauan, että joku tulisi ja pyhästi lupaisi jäädä hänen sänkynsä viereen odottamaan hänen nukahtamistaan. Se ei paikkaa niitä hetkiä, joina hän – pöyhittyään tyynyä noin kahdennenkymmenennen kerran – vannoo itselleen, että seuraavana yönä hän nukahtaisi ja kerrankin nukkuisi niin kuin normaalit ihmiset pelkäämättä tai ajattelematta mitään. Hän ei haluaisi ajatella, mitä seuraavasta päivästä tulee, kun on liian väsynyt edes puhumaan selkeästi. Mutta jälkimmäistä Tristan on aina pelännyt turhaan, sillä hän ei väsy, ei koskaan.
Tristanin päätä alkaa särkeä. ”Mikä siinä on”, hän sanoo itselleen, ”että minun ei koskaan anneta valita?” Sitä hän kysyy vuosi vuoden jälkeen, aloitti kysymisen jo lapsena ja jatkaa sitä vieläkin, vaikka on jo yli parikymmentä kesää nähnyt, parikymmentä kertaa kosolti valoisia öitä. Luultavasti hän tulee esittämään saman kysymyksen joka ikinen yö kuolemaansa saakka, ellei hän opi kunnolla nukkumaan ennen sitä tai nuku tykkänään pois paljon ennen aikojaan. Hän ei tiedä, onko siinä mitään järkeä. Todennäköisesti ei, mutta hän ei välitä. Ei sellainen ihminen, joka ei osaa nukkua, todella välitä siitä, mitä hän sanoo itselleen vai sanooko mitään, sillä yöt ovat parasta aikaa puhumiseen. Pimeässä sanat eivät näe tai aristele toisiaan. Itse asiassa on pieni ihme, ettei Tristan puhu enempää, sillä kun hän aamulla yrittää ottaa äänen käyttöönsä, se ei ala sujua ennen kuin vasta teekupillisen jälkeen.
Äkkiä Tristanin herätyskello raksahtaa hieman kovempaa kuin tavallisesti. Se kuulostaa melkein siltä, kuin se hengähtäisi väsyneesti ja esittäisi toiveensa päästä nukkumaan edes vähäksi aikaa. Aivan kuin sen viisareita (käsivarsia?) pakottaisi ja kiemuraisia numeroita (silmiä?) särkisi niin paljon, että se olisi valmis kieltämään olevansa herätyskello, joka uutena maksoi 75 kruunua, mutta kirpputorilla vain 30. Siitä Tristan tietää, että se näyttää tasan kolmea, sillä se ei ole ollut entisellään enää sen jälkeen, kun se putosi muuttolaatikon päältä ja halkesi kahtia iloisesti räsähtäen. Joskus hän haluaa valvoa vain kuullakseen tuon äänen, joka on miltei liian inhimillinen tullakseen pelkästä herätyskellosta, muttei kuitenkaan niin ihmismäinen, että sitä tarvitsisi säikähtää. Säikähtää ja ponnahtaa ylös vuoteesta vieteriukon tavoin hiuksia sukien. Ääni kertoo varmasti, että kello on kolme ja auringonnousuun on vielä aikaa.
Tällä kertaa Tristan ei jätä kelloparkaa oman onnensa nojaan, vaan ojentaa kätensä ja hetken haparoinnin jälkeen painaa yhden napin alas vapauttaen uskollisen ystävänsä kärsimyksistään loppuyön ajaksi. Raksutus katoaa, ja yhtäkkiä kaiken pehmeytensä kadottanut hiljaisuus hyökkää terävänä hänen korviensa kimppuun. Jos se huutaisi vielä kovempaa, nuorukainen saisi aamulla huomata olevansa kuuro.
