Nimi: Kuoleman hymy
Ikäraja: K11
Paritus: Eipä ole, muita ainakaan mainittu, kun Lily/Severus
Tyylilaji: Angst
Yhteenveto: Sain vikaa Potteria katsoessani valtavan inspiraation: Entä jos Harry olisikin ollut Sevin ja Lilyn poika ja Sev olisi kuollut?
Haasteet: One True Something 20 sillä vaihdolla, että Sev on Harryn isä.
Oma sana: Inspiraatio tuli tossa Potter-elokuvassa ja heti, kun kotiin tulin oli pakko saada kirjoittaa tää. Nyt oon tosi tyytyväinen tähän.
Guadaloupe nosti ikärajan asianmukaiselle tasolle ja siirsi.
Kuoleman hymy
Harry Kalkaros istui polvillaan isänsä edessä. Hänen isänsä Severus Kalkaros oli kuolemaisillaan, eikä Harry pystynyt tekemään yhtään mitään. Hän vain tuijotti isäänsä osaamatta sanoa sanaakaan. Muistot palasivat, mutta Harry työnsi ne väkisin takaisin piiloon. Hänen vihreistä silmistään valui kyyneliä, kun hän katsoi isänsä haavoja osaamatta lohduttaa, osaamatta sanoa sanaakaan.
”Katso... minua”, hänen isänsä sanoi viimeisillä voimillaan. Ja Harry käänsi vihreät kyyneleiset silmänsä isäänsä päin ja tuijotti suoraan tämän mustiin silmiin.
”Sinulla... on... Lilyn... silmät”, isä totesi tuskallisesti. Harry nyökkäsi; hän oli kuullut sen aiemminkin. Hän puristi isäänsä kaikilla voimillaan tämän kädestä ja antoi kyynelien valua isän verisen paidan päälle. ”Minä... rakastan... sinua”, hän jatkoi, sai sanottua lauseen tuskallisesti, nippa nappa.
”Älä kuole”, Harry pyysi. ”Ole kiltti, älä kuole”, hän jatkoi. Isä vain tuijotti poikaansa sanomatta sanaakaan. Yhtäkkiä tämän rintakehä ei enää noussut, se oli pysähtynyt. Severuksen silmät katsoivat Harrya ja huulilla kaarteili hymy. Kuoleman hymy. Severus Kalkaros oli nyt siellä, missä Lilykin oli. Ja Harry oli orpo.
”EI!” hän huusi tuskastuneena. Jostain tyhjästä hänen olkapäälleen ilmestyi Hermionen käsi, joka puristi lujaa. Harry makasi isänsä ruumiin päällä, eikä hän aikonut koskaan päästää siitä irti. Hermione yritti saada Harrya pois, sanoilla, teoilla... Kaikella. Lopulta Ron astui Hermionen paikalle ja sanoi oikeat sanat.
”Voldemort tappoi isäsi. Et kai aio antaa hänen vain kaapata valtaa?” Ron kysyi. Harry tuijotti isänsä mustia vielä auki olevia silmiä eikä osannut vastata. Lopulta hän kuitenkin nousi ylös, katsoi viimeisen kerran isänsä ruumista ja käänsi selkänsä. Hänen vihreistä silmistään valui yhä kyyneliä, mutta nyt hän vihdoin pyyhki ne pois. Sanaakaan sanomatta hän käveli pois Rääkyvästä röttelöstä ja Ron ja Hermione kävelivät kuiskaillen hänen takanaan. Harry kuuli jokaisen sanan, minkä he lausuivat, muttei kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Vaikka jokainen sana viilsi uuden haavan hänen sydämeensä, haavan, johon tulisi arpi, pysyvä arpi.
He kävelivät hitaasti, sanaakaan vaihtamatta. Harry muisteli viimeisiä tunteja. Hänen isänsä oli melkein ollut valmis luovuttamaan poikansa Voldemortille. Harry oli suuttunut, kun oli kuullut, mitä hänen isänsä oli tehnyt hänen rakastamalleen koululle. Hän oli mennyt tapaamaan isäänsä.
”Älä mene”, oli Albuksen kaarin jäseneet sanoneet. ”Hän suuttuu ja saattaa tappaa sinut.”
”Hän on minun isäni”, oli Harry vain vastannut. ”Ja hän ei voi tappaa minua, hän ei saa. Voldemort tappaa hänet, jos hän tappaa minut.” sen sanottuaan hän oli lähtenyt.
Harry oli yrittänyt saada isänsä vakuuttuneeksi siitä, että koulu oli parempi entisellään, mutta tämä oli vain nauranut pojalleen. Harryn isä ei ollut koskaan oikein osoittanut tunteita poikaansa kohtaan, ainoastaan kerran, kun Harry oli tullut krapulassa kotiin Draco Malfoyn syntymäpäiviltä. Silloin Severus oli valmistanut Harrylle lientä, josta hän toipuisi nopeammin, pasittanut hänet sänkyyn ja jutellut hänelle. Muuten Harry oli ollut isälleen, kuin ilmaa. He olivat ottaneet usein yhteen, riidelleet niin kovaan ääneen, että naapuri oli juossut vastakaisesta talosta katsomaan, mikä oli vialla. Mutta silti... Kaikista riidoista, tunteettomuudesta, murhaavista katseista, kaikista huolimatta Harry oli rakastanut isäänsä enemmän kuin ketään muuta. Hän oli aina tiennyt, että saisi mennä isänsä luokse kertomaan asiansa, hänellä oli aina ennen ollut joku, jolle puhua, joku, johon luottaa. Ja nyt... Nyt hänen elämänsä tärkein henkilö oli poissa. Hänellä ei ollut enää ketään, ei isää, ei äitiä, ei edes pikkuveljeä. Harryn pikkuvelikin oli kuollut, itse asiassa hänen äitinsä oli kuollut samalla. He olivat joutuneet pahaan onnettomuuteen, jossa Harryn vastasyntynyt pikkuveli ja Harryn äiti Lily olivat molemmat kuolleet. Siitä hetkestä alkaen Harrysta tuntui, että Severus oli vihannut häntä. Mutta asia ei ilmeisestikään ollut ollut niin. Nyt Harry ymmärsi, että Severus oli aina rakastanut poikaansa, mutta pelännyt, että tämäkin kuolisi. Pelännyt kiintyvänsä poikaan liikaa. Sen takia isä ei ollut koskaan esittänyt tunteitaan julkisesti. Vaikka se olisi tehnyt Harrylle hyvää.
Harry huokaisi syvään, otti taikasauvansa taskustaan ja käveli kohti Kiellettyä metsää. Hän aavisti, että Voldemort olisi siellä. Ron ja Hermione jäivät tarkoituksella kauemmas, pois. Harry käveli yksin, taikasauvan valo oli hänen valonsa.
”Kas, itse Harry Kalkaros. Saavuit siis”, Voldemortin käärmemäinen sihinä kuului Harryn korvissa. Voldemort ei ilmeisesti ollut yllättynyt Harryn saapumisesta, ehkä tämä tunsi Harryn jo niin hyvin, että tiesi, ettei tämä kyennyt katsomaan enempää, kun hänen rakkaitaan tapettiin?
”Poika-joka-elää”, Voldemort sihisi. Harry vain tuijotti tämän punaisiin silmiin sanomatta sanaakaan.
”Avada Kedavra!” Voldemortin ääni kaikui hiljaisessa metsässä.
Harryn silmät tuijottivat tyhjää, hän ei hengittänyt, hän ei kuullut enää mitään. Hän vain makasi märällä samaleella.
----------------
Kommenttia?
