Nimi: Jälkeä jättämättä
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: angst, draama
Paritus: Joonas/Petteri
Varoitukset: itsetuhoisuuden käsittelyä
Haaste: Yhtyeen tuotanto II Samuli Putro – Kengät tuo hiekkaa eteiseen
A/N: Tulipas tästä masentava. No siis, tokihan mä tiesin jo kirjoittaessa, ettei tämä ole mikään fun ride, mutta siitä tuli vielä masentavampi kuin kuvittelin. Tää on Putron biiseistä jännin sikäli, että lyriikat ovat pelkkiä arkisten asioiden luettelua, joten niitä sai sitten tulkita melko vapaasti.
Jälkeä jättämättä
Meillä oli jätkien kanssa bilismatsi kesken, kun Joonas lampsi sisään kyrpä otsassa. Jätkät morjestivat sitä, mutta mä keskityin lyöntiini. Sain kilautettua kaksi palloa pussiin, ja vasta sitten kiinnitin Joonakseen huomiota. En yllättynyt, kun jätkä murahti:
”Juulia on taas häipynyt.”
Vaati paljon tahdonvoimaa, etten reagoinut ivallisesti. En vain ymmärtänyt, miksi Joonas roikkui siinä muijassa. Juulia oli ailahtelevaisin suttura, jonka mä tunsin. Muija teki, mitä lystäsi piittaamatta vähääkään muiden tunteista. Joonaksen typeryys otti mua välillä niin päähän. En jaksanut edes teeskennellä myötätuntoista. Ei mun tarvinnutkaan. Muut jätkät hoitivat sen puolen ja viittoivat baarimikkoa tuomaan Joonakselle huurteisen. Mä keskityin pelaamaan.
Peli päättyi mun voittoon, ja Mika pääsi esittelemään poikkeuksellisen törkeää sanavarastoaan. Jengi osoitti suosiotaan vislaamalla ja mylvimällä. Mikan jutut tekivät aina vaikutuksen. Kukaan ei ollut niin paha suustaan kuin se. Sytytin huvittuneena tupakan, ja kuten sovittu oli, Mika tarjosi seuraavan kierroksen. Mulla oli kuitenkin sellainen tunne, että Joonas tarvitsisi jotain vahvempaa. Viskishotit kädessä ja rööki huulessa mä istahdin Joonaksen viereen. Se mökötti, kunnes näki viinat ja kumosi molemmat kurkkuunsa. Viitoin baarimikkoa tuomaan meille lisää.
”Unohda se”, sanoin tympääntyneenä siihen, että tämä saakelin näytelmä pyöri aina vain eikä repliikit koskaan muuttuneet. Joonas murjotti aikansa. Poltin tupakkani loppuun ja kuuntelin muiden jäpätystä. Olin juonut puolet kaljastani, kun Joonas viimein puhui:
”Sä olit oikeessa. Taas.”
”Mut sä et ikinä kuuntele”, sanoin.
”Kyllä mä tällä kertaa otan opikseni”, Joonas vannoi. Mä en ollut ihan vakuuttunut. Uskoisin vasta sitten, kun näkisin. ”Vihaan sitä, kun mua kusetetaan.”
Se kuulosti niin vihaiselta ja pettyneeltä, että mun vittuuntuneisuus lientyi.
”Mä tiedän”, sanoin pehmeämmin. ”Kyllä niitä parempiakin löytyy.”
Joonas murahti epäuskoisena, mutta ei alkanut väittää vastaan. Tarkastelin jätkän piirteitä, sen upeaa, runsasta tukkaa, vaaleita silmiä ja jykevää leukaa. Joonas olisi ollut tosi hyvännäköinen ilman sen katkeraa perusilmettä. Se hymyili nykyisin yhä harvemmin, mikä huolestutti mua. Olihan Joonaksella toki syynsä olla katkera ja onneton, mutta syitä riitti meillä muillakin. Ei me silti ryvetty murheissamme niin kuin Joonas.
”Pete, lopeta toi tuijotus”, Joonas käski.
”Mitä, kyllähän sua kelpaa katella”, virnistin viattomasti. Joonas pyöritteli silmiään, mutta suupielessä karehti hymynhäivä. Mä sain sanoa sille lähes mitä tahansa eikä Joonas ollut millänsäkään. Muiden suunsoittoa se ei jaksanut yhtä kärsivällisesti kuunnella, sen mä olin huomannut.
”Paska meininki”, Joonas huokaisi kyllästyneenä. Mun mielestä meno oli sama, mitä joka ilta. Jengi pelasi biljardia, pokeria ja jauhoi paskaa siitä, kuka oli pannut ketä, kenet oli hakattu ja kenen luokse mentäisiin jatkoille. Joonas kuitenkin kyllästyi helposti, ellei ilmassa ollut jotain erityistä. Sitä sattui harvemmin.
”Voidaan mennä mun luo”, sanoin rennosti, vaikka mun niskaa alkoi saman tien kihelmöidä, kun tiedostin kaikki kutsuun sisältyvät mahdollisuudet.
”Joo. Ihan sama. Haluun vaan ulos”, Joonas sanoi. Me noustiin ja vedettiin takit niskaan. Muut tuskin huomasivat, kun me lähdettiin. Ulkona Joonas hengitti syvään kylmää ilmaa ja haroi tukkaansa pois silmiltään. ”Vittu, mua niin väsyttää tää kaikki. Eikö sua?”
”Tietty”, vastasin. ”Välillä tuntuu, ettei millään ole mitään väliä. Jokainen päivä menee samalla tavalla. Nousee aamulla ja menee töihin. Töiden jälkeen baariin, sieltä nukkumaan ja aamulla taas töihin. Samat naamat ja samojen lauseiden variaatiot päivästä toiseen.”
”Just tota mä tarkotan!” Joonas puuskahti. ”Me ei olla mitään. Me eletään ja kuollaan jättämättä jälkeä mihinkään. Se on niin lannistavaa. Miten sä kestät sen?”
”En tiedä. Kyllä mä duunissa viihdyn ja koen, että musta on jotain hyötyä”, sanoin. Mä ja mun broidi työskenneltiin samalla autokorjaamolla. Meidän intohimona oli etenkin moottoripyörät ja kaikki niihin liittyvä. Koneita mä tajusin, ja niiden parissa aika lensi kuin siivillä. Hukassa mä olin silti. En tiennyt yhtään, kuka olin ja mitä mahdollisesti halusin tältä elämältä.
”Oot vissiin ainoa”, Joonas sanoi katkerasti. Joonas heitti työkeikkaa vähän missä sattuu, mutta jokaista paikkaa se vihasi edellistä enemmän. ”Välillä mä mietin, että vois oikeesti hypätä sillalta. Ei mua kukaan kaipais kumminkaan.”
”Hei!” älähdin tiukasti. Mulla oli nollatoleranssi tollasille jutuille. ”Älä viitti.”
”Totta se on”, Joonas mutisi.
”Eikä ole. Sulla on ystäviä täällä.”
”Ryyppykavereita”, Joonas korjasi. ”Ei ne huomais, vaikka mun tilalle tuotais piirrosnaamalla varustettu perunasäkki.”
Nauroin mielikuvalle enkä välittänyt Joonaksen mulkoilusta. Ei se sitä tarkoittanut. Itsesäälivät vitsit olivat Joonaksen erikoisalaa.
”Mäkin olen täällä”, muistutin miestä. Joonas nyökytteli, ja se yritti hymyillä, mutta sen hymykin oli surullinen.
”Tiedän.” Mun teki pahaa nähdä Joonas noin alakuloisena. Viime aikoina olin tosissani alkanut pelätä, että sen puheista tulisi vielä totta. Joonaksesta jotenkin huokui halu luovuttaa. Mun suojeluvietti ihan huusi, kun katsoin miestä. Joonas huomasi mun katseen, ja se huiskautti kättään.
”Älä nyt”, Joonas naurahti. ”Oon vaan kännissä, ja Juulian lähteminen pännii mua. Ei täs mitään.”
Tiesin, että se valehteli, mutta kaipasin aiheenvaihtoa. Niinpä mä vain nyökkäsin.
”Käydäänkö vuokraamassa video?” Joonas ehdotti, kun vuokraamo tuli näkyviin. ”Sä saat valita.”
❖
Sohvapöydällä oli kasa tyhjiä kaljatölkkejä, vajaa kossupullo ja jokin kammottava, kaapinperältä löytynyt ananaslikööri, mutta tänään humala ei hukuttanut meidän murheita. Joonas tuijotti telkkaria, mutta naamasta näin, ettei se seurannut elokuvaa. Mulle tuli Joonaksen eksyneestä olemuksesta mieleen hylätty leijonanpentu. Hellyydenpuuska sai musta vallan. Suin sen paksua tukkaa taaksepäin, ja Joonas nojautui mun kosketusta kohti. Sain sen kainalooni. Kuulin syvän huokauksen. Jatkoin silittämistä television ruutu silmäkulmassa välkkyen.
”Pete, mua väsyttää”, Joonas mumisi.
”Tiedän”, sanoin käheästi ja halasin sitä.
”Sä oot hyvä jätkä”, Joonas sanoi.
”Vitut oon”, sanoin tukahtuneesti. ”Tahtoisin auttaa, mutta kun mä en tiedä miten…”
”Sä oot siinä”, Joonas sanoi kuin sillä olisi merkitystä, kuin se riittäisi, vaikka mä tiesin, että olisi pitänyt tehdä ja olla enemmän. ”Sä oot ainut, joka ei oo hylännyt mua. Vielä.”
Joonas nauroi humalaisena mun rintaa vasten, mutta nauru päättyi katkonaiseen nyyhkäykseen. Kuulin, miten se yritti koota itseään, mutta humala oli saanut sen estot löystymään.
”Anteeks”, Joonas sopersi. ”Kun joudut kuuntelee tätä itsesäälivää paskaa. Sun pitäis heittää mut pihalle.”
”Eikä pitäis. En oo menossa mihinkään. Etkä säkään”, sanoin lujasti.
”Lupaatko?” Joonas kuiskasi.
”Lupaan”, sanoin. ”Mennäänkö nukkumaan?”
Joonas nyökytteli. Se pyyhki poskensa. Sammutin telkkarin.
”Haluatko sä nukkua sohvalla vai –” jätin kysymyksen tahallani kesken, koska ei mulla ollut munaa kysyä suoraan. Joonaksen tumma, hiljainen katse sai mun sydämen hakkaamaan. Me mentiin makkariin. Riisuin farkkuni, mutta Joonas seisoi siinä ja näytti siltä kuin jokin olisi vaivannut sitä.
”Mikä hätänä?” kysyin.
”Eikö tää oo jotenkin omituista?” Joonas kysyi. Musta tuntui kuin se olisi lyönyt mua. Niinpä tietysti. Tällä tavalla se sit oikeasti ajatteli musta. Aika röyhkeää Joonakselta laukoa tollasia. Niinku se ei olisi itse ikinä kokeillut jätkiä. Mähän sen tiesin.
”Pelastaudu sit, kun vielä voit”, sihahdin vihoissani, paiskasin valokatkaisijaa ja kömmin peittojen alle.
”Petteri, en mä sitä tarkoittanut”, Joonas sanoi. Se tuli mun viereen, ja hellyydenkipeyksissäni mä ryömin miehen kainaloon. Häpesin sitä. Häpesin itseäni. ”Tää vaan – ei muiden jätkien kanssa voi olla näin. Oon vaan hämilläni. Miksi me ollaan erilaisia?”
”En tiedä”, sanoin. ”Mä oon aina ollu erilainen. Mua ei kiinnosta naiset. Siis ollenkaan. Mussa on jotakin vialla, tiedän sen.”
”Eikä ole”, Joonas sanoi. Se halasi mua tiukasti ja pussasi kaulaan. ”Ei siinä oo mitään pahaa.”
”Tuntuu, että on”, kuiskasin. ”Suakin mä vaan hyväksikäytän. Oon vitun huono ystävä.”
Yritin vetäytyä pois, mutta Joonas ei irrottanut otettaan.
”Lopeta toi. Mikään tosta ei oo totta”, Joonas sanoi. ”Mä en tahtois olla missään muualla.”
”Miksi?” ihmettelin.
”Mun on hyvä olla sun kanssa”, Joonas vastasi. ”Sä tajuut mua. Välillä mä mietin –”
Joonas vaikeni kuin se ei olisi uskaltanut päättää lausettaan.
”Mitä?” kysyin ja pidätin henkeäni.
”Ei mitään. Tyhmä juttu. Unohda”, Joonas sanoi nopeasti. Se kuulosti nolostuneelta, mikä sai mut vain uteliaammaksi.
”Joonas!” huudahdin ja tökkäsin sitä kylkiluiden väliin. Joonas älähti, mutta nauroi perään. Sen hymy ylsi silmiin saakka, ja musta tuntui niin hyvältä nähdä jätkän hymyilevän niin. Olin kaivannut sitä.
”Okei. Mä kerron”, Joonas sanoi ja hyväili hermostuksissaan mun leukaa. Keveä kosketus kutitti. ”Välillä mä mietin, että ehkä – meidän pitäisi olla yhdessä? En kyllä tiedä, voiko kaksi jätkää sillä tavalla edes olla… Joo, tiedän. Ihan tyhmä idea.”
Joonas yritti nauraa, jotta sen äskeiset sanat menettäisivät tehonsa, mutta kasvoille jäi jännittynyt, odottava ilme.
”Ei toi musta tyhmältä kuulosta”, sanoin hitaasti ja annoin hymyn levitä kasvoilleni. ”Ehkä meidän sitten pitäisi.”
Joonas näytti ensin häkeltyneeltä, mutta sitten se hymyili. Viimein jätkä teki sen, mitä olin odottanut ja toivonut koko illan: se suuteli mua. Vastasin halukkaasti, vaikka osa musta odotti Joonaksen vielä perääntyvän. Niin ei käynyt. Joonas painautui tiukemmin mua vasten, ja sen suuteleminen sai aikaan kuumia väreitä mun vatsassa. Ehkä siitä olisi voinut tulla enemmänkin, mutta humala ja väsymys pitivät himot aisoissa. Ei mua haitannut. Näin oli hyvä, paremminkin. Tahdoin vain olla Joonaksen lähellä. Lukuisien suudelmien ja laiskojen kosketusten jälkeen me vain maattiin toisiimme kietoutuneina. Se tuntui oikealta. Kuin olisin viimein löytänyt oman paikkani. En ollut ennen kokenut mitään sen kaltaista.
❖
Heräsin siihen, kun Joonas nousi ja toikkaroi vessaan. Mun jomottava pää toimi hitaasti ja eilinen tuntui sumuiselta. Kauhea jano. Joonas palasi ja rojahti takaisin mun viereen. Sängyn tärinä teki mut vähän turhan tietoiseksi pahoinvoinnistani.
”Naitiinko me eilen?” se kysyi.
”En usko”, vastasin. Mulla ei ollut sellainen olo. Kyllä mä olisin huomannut.
”Okei”, Joonas sanoi. Se kuulosti helpottuneelta. Koetin olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti. En jaksanut heti herättyäni närkästyä. ”Sä näytät huonolta.”
”Siltä musta tuntuukin”, valitin. Joonas naureskeli. Jos olisin jaksanut, olisin kironnut sen helvettiin.
”Muistatko illasta mitään?” kysyin äkkiä, kun tajusin, ettei sumu mun päässä ollut vieläkään hälvennyt.
”Baarista jotain. Sen jälkeen vain palasia”, Joonas vastasi.
”Mulla katkes filmi ihan totaalisesti”, sanoin.
”Tuskin on mikään menetys”, Joonas sanoi. ”Meidän ryyppyillat menee aina samalla kaavalla.”
”Joo”, sanoin, mutta jostain syystä en ollut helpottunut. Jokin kaihersi mua, mutta en saanut siitä otetta.
”Hei”, Joonas sanoi äkkiä, ”kiitti, kun jaksoit mua eilen. Tiiän, että oon välillä hankalaa ja masentavaa seuraa, mut sun tuesta oli oikeesti apua.”
”Kiva kuulla”, mutisin ja pitelin päätäni. ”Saisko vettä ja jotain tähän oloon?”
”Joo, venaa”, Joonas sanoi ja lähti etsimään. Mua etoi niin, että oli pakko sulkea silmät ja maata ihan paikoillaan. En enää yrittänyt muistella eilistä. Joonas oli todennäköisesti oikeassa. Meidän ryyppyiltoina ei koskaan tapahtunut mitään merkittävää, kuten ei muulloinkaan. Joonas palasi vesilasin ja särkylääkkeen kanssa. Nousin varovasti istumaan, vaikka se tuntuikin pahalta. Otin lääkkeen ja join hitain kulauksin. Ojensin lasin takaisin ja vaivuin heti sängylle.
”Vittu”, kirosin paskaa oloani. ”Miksei sulla oo darraa?”
”Oon kookkaampi kuin sä”, Joonas sanoi. ”On mulla vähän, mutta ei pahasti.”
”Haista paska”, tuhahdin. Joonas vain hymähteli. Jokin oli vinossa siinä, miten me oltiin, mutta en osannut nimetä sitä. Raotin silmiäni. Joonas näytti epätodelliselta seisoessaan siinä auringonvalossa hiukset kultaisina hohtaen. Kasvoilla näkyi väsymys, mutta ei jälkeäkään Joonakselle tyypillisestä katkeruudesta. Luoja, miten kaunis se oli.
”Mä voisin tehdä aamupalaa”, Joonas sanoi reippaasti. Ajatus ruoasta teki niin pahaa, että mä suljin taas silmäni. ”Teen sullekin, niin voit syödä sen sitku pystyt.”
”Kiitti”, mumisin ja käperryin parempaan asentoon, mutta mun olo pysyi huonona. En edes muistanut, milloin viimeksi olisin kärsinyt näin kammottavasta krapulasta, mutta mä kestin sen, kuten kaiken muunkin.
