Title: Pikku Neiti Marleena
Author: Sinera
Rating: S
Pairing: Ei paritusta
Genre: Draama
Summary: Lapsen mielikuvituksen ja todellisuuden välissä oleva verho voi olla hauras ja haalea. Sitä puhallettaessa verho voi jäädä ikuisuudeksi solmuun.
A/N: Tämä ficci oli vanhassa finfanfunissa, mutta laitan sen tännekkin. Kommentointi ja mielipiteet ovat palkkani
Pikku neiti Marleena, pienessä somassa mekossaan istui kannon nokassa ulkona sateessa. Miksi hän sinne oli mennyt? Tempperamenttisella pikku neiti Marleenalla oli huono päivä, silloin oli kurjaa muillakin. Sade pieskoi neidin kasvoja, pikku käsiä ja piiperoisia jalkoja. Sisälle ei neiti mennyt, vaikka pikkukekseillä maanitteli sisäkkö.
Pikku neiti Marleenan mytry suu ja sirissä olevat silmät pelästyttivät sisäkön karkuun. Pihalla Koivuttaret kuiskuttelivat häpeissään neidin takana.
”Olkaa vaiti!”, Marleena parkaisi kivikovana taakseen, koivut vaikenivat neidin sykkivien silmien alla.
”Miksi noin huono päivä neidillä on?”, rouva Koivu kurotti oksiaan neitiä kohti.
”Miksi äidin pitää riidellä isän kanssa!”, Marleena huokaisi.
”Itketkö sinä?”, rouva Koivu päivitteli.
”Se on sade..”, Marleena tiuskaisi ja painoi silmiään nyrkeillään. Sade pärski liejuista maata tytön vaalealle leningille.
”Tuo ei auta ollenkaan” ,rouva Koivu totesi.
”Auttaa se.” Marleena neiti puuskahti.
”Oletko nyt ihan varma pikku neiti Marleena?”
Marleena puuskahti useaan otteeseen, ” Olen minä!”
”Voimmeko olla neidillä hyödyksi?” rouva Koivu tarjoutui avokätisesti apuun.
”Tekö?” Marleena nauroi kimittäen.
”Ette, te olette koivuja.”
”Aivan oikein neitisemme.”
Marleena katsoi synkälle taivaalle märkien hiusten liimautuessa otsalle.
”Voiko Jumala auttaa?” neiti kysyi yllättäen.
”En usko.” rouva Koivu pahoitteli.
”Miksi sitten isä kysyy Jumalalta apua äidille?” pikku Marleena mietti.
”Aikuisten juttuja neiti hyvä.”
”Et sinäkään ole aikuinen, sinä olet koivu.”
”Saat tahtosi läpi.” rouva Koivu heilui tahdikkaasti sateen sykkeessä.
”Sinä vilustut pikku neiti Marleena.”
”Miten niin, en tunne mitään.” Marleena läiskytti lätäkköä edessään paljailla pikku jaloillaan.
”Minä pidän sateesta, ihan todella pidän. Se on hurmaavaa.” neiti Marleena hymyili.
”Minä myös” rouva Koivu totesi.
”Sinä olet koivu, siksi sinä pidät, kyläkoulussa opettajatar kertoi että puut elävät vedellä.” Marleena muisteli ja väänsi kauttaaltaan märkää mekkoaan kuivaksi tuloksetta.
”Olet etevä suustasi neitiseni.” rouva Koivu naurahti.
”Olenko, en minä ole huomannut!”
”Tahtoisitko mennä jo sisälle?” rouva Koivu kysyi hetkisen katsellessaan vilunväreitä, jotka kipittelivät pikku neiti Marleenan käsivarsilla.
”En, aijoin juuri lähteä niitylle” pikku neiti Marleena ilmoitti ja nousi kannonnokalta ylös, kuin pieni ankapoikanen joka ensimmäisen askeleensa ottaa vellovan veden syövereihin.
”Olenko minä pikku neiti Marleena vai pelkkä Marleena?” Marleena kysyi yllättäen. Ajatus painoi tytön päätä iltaisin aina ennen kuumavesipullon laittamista jalkopäähän vällyjen alle.
”Meille sinä olet ja tulet aina olemaan pikku neiti Marleena.” rouva Koivu hymyili.
”Harmi että sinä et voi juosta kanssani niitylle, voisit olla äitini.” neiti Marleena hymähti hiljaa.
”Kiitos kun muistutit ikävän totuuden, minä tulisin mieluusti juoksemaan kanssasi niitylle. Olen aina halunnut kasvaa siellä.” rouva Koivu kurkotti oksansa kohti taivasta ja tähyili märälle niitylle haikaillen sen kutsuvaa laulua.
”Minä olen pahoillani teidän puolesta rouva Koivu, minä todella olen.” neiti Marleena pahoitteli synkkänä.
” Ei se mitään.” rouva Koivu sanoi.
”Oletko sinä minun äitini?” Marleena nosti tuikkivat silmänsä ylös koivun latvukseen.
”En ihan mutta melkein” Rouva koivu sanoi ikävänä.
”Voisinko minä koskaan olla koivu?” Marleena jatkoi kyselyään läpsyttäen jalkojaan ja astui rouva Koivun viereen totisena.
”Kyllä, sitten joskus. Minä lupaan sen.” rouva Koivu vannoi.
”Voisinko minä kasvaa niityllä?”
”Voisist sinä. Noin kaunis tyttö ansaitsee kasvaa niityllä.”
”Ihanko totta!” Marleena löi pieniä käsiään hurmaantuneena yhteen, maitohampaat vilkkuen.
”Ihan totta.”
”Minä päätin jo kauan sitten että sinä olet minun oikea äitini.” Marleena huitaisi hiukset korviensa taa.
” Kyllähän minä sinun äitisi voin olla jos se saa sinut hyvälle tuulelle.” rouva Koivu myöntyi. Marleena näytti pohtivan jotain kulmat kippurassa.
”Mikä painaa mieltäsi neiti Marleena?” rouva Koivu kysyi huolestuneen raukealla äänellä.
”Minulle tuli kylmä...” Marleena kuiskasi.
”Mene sisälle höpsö!” rouva Koivu kehotti.
” En halua jättää sinua äiti!”
”Et sinä jätäkkään, tule sitten huomenna takaisin, sinulla on koko elämä aikaa.”
”Mutta olen jo viisivuotias, viisi vuotta elämästä on paljon, usko pois.” Marleena vakuutti.
”Minä uskon sen, mutta pyydän pikku neiti Marleenaa kipittämään sisälle, ettet vilustu.” rouva Koivu viuhtoi oksiaan ja viittelöi kotioven suuntaan, jonka ikkunassa pikku neiti Marleenan äiti katsoi tyttärensä ikävää.
”Hyvä on minä menen, tulen huomenna takaisin. Olethan silloin täällä äiti?”
”Minne minä katoaisin, olen juurtunut mailleni kiinni.” rouva Koivu nauroi herttaisesti.
”Sinulla on outoja juttuja aina välillä äiti.” Marleena kummasteli suu mutrussa ja kädet tätimäisesti lanteilla.
”Aikuisten juttuja.” rouva Koivu totesi jälleen.
”Sinä et ole aikuinen, olet koivu” Marleena muistuttaa jälleen leikkisän ankarasti.
”Saat tahtosi läpi, menehän nyt pikku tyttöseni, mene!” rouva Koivu hoputti.
Marleena huiskuttI kädellään ja halasi koivun märkää runkoa. Neiti olisi voinut olla varma, että rouva Koivun sydän oli lämmin ja hakkasi rungon sisällä.
***
”Rouva Koivu?” neiti Marleena huhuili.
Kesä kukkaset velloivat niityllä ja ruoho vihersi maassa. Aurinkokin leimusi taivaalla, tuulen viipyessä hiuksissa ja rouva Koivun vanhassa oksistossa.
Neiti Marleena istui kannon nokalla katsellen vuoron rouva Koivua ja maan tasalle purettua vanhaa taloa, jossa hän lapsuuden oli asunut.
”Olen jo kahdenkymmen vuoden ikäinen, se on jo paljon elämästä pois” Marleena osoitti itseään.
Rouva Koivu ei vastaa, sen valkea kaarna ja rapistuvat oksat pysyvät vaiti. Eikö Koivu kuullut enää Marleenaa vai kuuliko sittenkin? Mutta oliko Marleena enää kuultavissa.
”Miksi et vastaa?” neiti Marleena kysyi huolestuneesti.
”Minä lupasin tulla, ja tässä minä olen. Voi, miksi et vastaa äiti?” Marleena kuivasi silmäkulmiaan.
Hän oli yrittänyt puhua ja jutella rouva Koivun kanssa iät ja ajat, mutta maahan kiinni juurtunut rouva ilmoitti olemassa olostaan hiljaisuudella, kamalalla vaitonaisuudella. Sen uurteiset pinnat ja kaunis ylväs kohoava runko katsoi haikesti niitylle. Marleena luovutti apenan ja myöntyi kohtaloonsa. Rouva koivu näytti surulliselta. hän ei haluaisi surua juurelleen.
”Äiti, sinä kerran halusit niitylle, niinhän? Minä sain siemeniä, sinun lapsiasi. Minä vien jälkeläisesi niitylle. Minäkin kasvoin siellä, olethan minusta ylpeä?” neiti Marleena toivoi hartaasti.
Niityllä Marleena polvistui sen kukoistamammalle kummulle ja kaivoi käsillään kuopan ja asetti hellästi äitinsä jälkikasvun maahan. Nuoret koivuttaret aloittivat neidin kosketuksesta uuden loistokkaan elämän. Marleenaa itektti. Tuuli vaimeni kuin ilmoittaen, että oli uuden elämän jatkettava vanhan pois kuihtuessa. Marleena nousi seisalleen ja kädensä suojissa katseli auringon säteiden lomassa äitinsä luo.
”Minä olen sinun pikku neiti Marleena iät ja ajat, eikä kukaan muuta sitä , eihän äiti? Minä rakastan sinua, uskothan?”
”Minäkin rakastan sinua pikku neiti Marleena, minun oma pieni tyttäreni.” 
