S
varoitus: maininta itsetuhoisuudesta
innoittamana hyvää syntymäpäivää,
Ronen!
Olen päivän etuajassa, koska lähden kohta pariksi viikoksi reissuun ilman tietokonetta, enkä halua yrittää julkaista mitään näin pitkää puhelimen varassa. Toivottavasti ei haittaa. Ja toivottavasti tähän tekstiin on osunut jotain mieluista! Johtotähteni tätä kirjoittaessani olivat tietysti hurt/comfort ja slash synttärisankarin toiveiden mukaisesti, mutta jostain syystä tämä halusi olla myös scifiä, öh. En ole koskaan ennen kirjoittanut scifiä, joten pahoittelut jo etukäteen kaikista hämäryyksistä ja naurettavuuksista! Tämän kirjoittaminen oli kyllä mielettömän hauskaa. Tarina vähän venähti. Ajattelin jo, ettei se lopu koskaan!
Teksti osallistuu haasteisiin
Kirjoittamisen kuudestilaukeava (laukaus spoileritagin alla),
Neliottelu (Team Oneshot, 5 860 sanaa) ja
Teelusikan tunneskaala II vapaavalintaisella tunteella
itsesääli. Haasteiden lisäksi paljon apua ja inspiraatiota tarjosi ihana kumppanini, joka kemistinä ja tutkijana oli heti valmis keksimään muun muassa sopivan materiaalin avaruusaseman sisäseiniin.
ikäraja: S
genre: hurt/comfort
tunne: häpeä
tilanne: järjestelmässä on häiriö
inspiraatiosanoja: hervoton, fiasko, kulahtanut, estää
otsikkotyyli: yli kolmesanainen otsikko
Urhon sydän jyskytti niin, että hän saattoi tuntea sykkeen kaulasuonissaan ja kuulla sen korvissaan, vaikkei hän tehnyt muuta kuin istui ja tarkkaili monitoreja. Urho oli kulunvalvontakoulutuksensa aikana oppinut päättelemään, että jos hänen sydämensä jysähteli useammin kuin ovenpielen hätäkutsupainikkeen oranssi valmiustilamerkkivalo välähteli, hänen olisi syytä rauhoittua. Fyysisesti hän ei voinut olla rasittunut, koskä hän todellakin vain istui kulunvalvojan tuolilla pienessä kulunvalvojan kopperossa, mutta henkisesti hän tunsi olevansa jatkuvassa valmiustilassa niin kuin ovenpielessä hehkuva hätäkutsupainike. Valmiustila oli hyvä asia tiettyyn rajaan asti, senkin hän oli oppinut – mutta kun kädet hikosivat ja vatsaa väänsi ja virtsarakkokin toimi yliaktiivisesti, ei kyse kai voinut olla enää hyödyllisestä valmiustilasta.
Urho yritti lohduttautua sillä, että kulunvalvontavuoro oli hänen ihka ensimmäisensä täysin yksin ilman kokenutta valvojaa, mutta koska hän tunsi itsensä sydänjuuriaan myöten, hän tiesi, että hän tuskin rauhoittuisi vielä pitkään aikaan. Hän ajatteli lakkaamatta, mikä kaikki yön aikana ehtisi ja ylipäätään voisi mennä pieleen. Kauhuskenaariot ruokkivat toisiaan hänen yksinäisessä mielessään, samalla tavalla kuin möröt hiipivät esiin pikkulapsen huoneessa äidin sammutettua valot ja suljettua oven perässään. Urhon mielikuvitusta ei hillinnyt edes faktatieto siitä, että Kionin avaruusaseman Σ-siiven yövalvojan työnkuva oli oikeasti hyvin yksinkertainen: hänen piti tarkkailla kolmen siivessä sijaitsevan kasvihuoneen sisäänkäyntejä monitoreista ja varmistaa tunnistusjärjestelmän avulla kaikkien liikkujien henkilöllisyydet ja liikkumisluvat. Yöaikaan Σ-siivessä saivat liikkua vain Kion-planeetan yöaktiivisia lihansyöjäkasveja hoitavat ja tutkivat vakituiset ksenobiologit, joten liikennettä ei ollut paljon. Lisäksi yöhenkilökunnan piti hakea etukäteen kulkuluvat kasvihuoneisiin tietyille öille ja yötunneille, joten Urho pystyi tarkistamaan ne suoraan valvontatietokoneen kulkulupajärjestelmästä. Sitten hänen tarvitsi vain avata puheyhteys kasvihuoneen sisäänkäynnille, pyytää työntekijältä varmistuskoodi ja -sormenjälki ja päästää tämä sisään.
Σ-siiven yövalvojan työ oli helppo nakki, Urho tiesi. Kaikki halusivat mahdollisimman paljon yövuoroja Σ-siipeen, koska valvottavana oli vain kolme hiljaista sisäänkäyntiä ja kulkuluvat olivat lähes poikkeuksetta kunnossa ja etukäteen verifioituja. Melkeinpä eri planeetalta olivat puolestaan esimerkiksi Λ-siiven iltapäivävuorot. Aamu-unisia astrofyysikoita lappasi sisään ja ulos radioaktiivisten aineiden laboratorioista loputtomana virtana, ja heistä jotkut olivat niin työllensä omistautuneita, että unohtelivat tarpeellisia tavaroita sinne tänne ja työllistivät kulunvalvontahenkilökuntaa ravaamalla porteista edestakaisin. Kiireisimpien laboratorioiden sisäänkäynneillä oli omat valvojansa kellon ympäri fyysisesti paikalla, mutta suurin osa kulkuluvista hoidettiin edelleen keskusvalvojien kautta. Siitä valitettiin ja valitettiin esimiehille, mutta turhaan. Oli kai kustannustehokasta lykätä kimppu lankoja yhden työntekijän käsiin silläkin uhalla, että ne sotkeentuivat inhimillisen virheen vuoksi. Kerran Ton, eräs kokenut seniorivalvoja, oli saanut koko kulunvalvontajärjestelmän jumiin yrittäessään ajaa liian montaa varmistusta yhtä aikaa, mutta sekään ei ollut hetkauttanut työnjohtoa. Vielä puoli vuotta sitten heillä oli ollut täysin elektroninen tekoälyyn pohjautunut järjestelmä, joka ei ollut juuri vaatinut ihmisvalvontaa, mutta ryhmä tutkimusvastaisia kapinallisia oli hakkeroinut sen käyttökelvottomaksi, ja uusi järjestelmä oli yhä testivaiheessa. Urhon pitäisi kai olla siitä kiitollinen, sillä jos tekoälyvalvonta olisi yhä toiminnassa, hän luuttuaisi varmasti vieläkin avaruusaseman lattioita.
Λ-siiven iltapäiviä ajatellessaan Urho oli kiitollinen myös siitä, että hän oli saanut aloittaa kevyesti öisestä Σ-siivestä. Hän stressasi ihan tarpeeksi jo sitä. Kouluttajat olivat jatkuvasti teroittaneet, että kulunvalvojan – siinä missä kenen tahansa avaruusaseman työntekijän – piti olla varma itsestään ja tekemisistään, eikä Urho kokenut olevansa. Hän tiesi kyllä tarkalleen, mitä tehdä, mutta hän pelkäsi jäätyvänsä, jos hän kohtaisi jotain odottamatonta. Kasvihuoneissa tai niille johtavilla sisäänkäynneillä ei ollut juuri koskaan tapahtunut mitään erityisen poikkeuksellista, mutta mistä sitä tiesi, vaikka joku kulkuluvaton päättäisi pyrkiä sisään yösydännä. Mistä sitä tiesi, vaikka jokin porteista jumittuisi niin pahasti, ettei järjestelmän uudelleen käynnistäminen auttaisi. Mistä sitä tiesi, vaikka lihansyöjäkasvit saisivat yhtäkkiä jalat alleen ja ryhtyisivät joukkorynnäkköön…
Yhtäkkiä puheentunnistin piippasi ja kaiuttimesta kuului kyllästynyt ääni: ”Huhuu, onko siellä ketään? Pitääkö minun vielä pitkäänkin seisoskella tässä tyhjänpanttina?”
Urho havahtui ajatuksistaan ja melkein tippui tuoliltaan rullatessaan sitä lähemmäs kojelautaa ja kurkottaessaan avaamaan puheyhteyden toiseen suuntaan. ”Pieni hetki”, hän henkäisi ja etsi sitten puhujan monitoreistaan. Tämä oli ilmeisesti pyrkimässä kolmanteen kasvihuoneeseen, ja pitkästyneen huonoryhtisestä seisoma-asennosta päätellen tämä oli ilmeisen turhautunut kulunvalvojan hitauteen.
Urho pyörähti tietokoneen ääreen ja klikkasi esiin kolmannen kasvihuoneen kulkulupalistan. Kello yhdentoista ja kahdentoista välille kulkulupaa oli hakenut kolme ksenobiologia, joista kaksi oli jo hyödyntänyt lupansa, joten päättelytehtävä oli helppo: sisään pyrki Athan Leno, kionilaisten lihansyöjäkasvien lisääntymiseen erikoistunut ksenobiologi, joka oli jo iäkäs mutta vielä sitäkin intohimoisempi. Valvontakameran kasvokuva oli onnistunut, ja se vahvisti Urhon epäilyn.
”Varmistuskoodi, kiitos”, Urho sanoi mikrofoniin, mutta kun vastausta ei kuulunut, hän tajusi unohtaneensa avata puheyhteyden ja joutui pyytämään uudestaan.
”KB900128”, sama kyllästynyt ääni ilmoitti.
Urho naputteli koodin tietokoneelle ja pyysi sitten: ”Oikea etusormi lukijaan, kiitos.”
Leno länttäsi tottuneesti sormensa lukijaan, ja hetken päästä Urhon tietokoneen näytölle ilmestyi sormenjälki, sen vertailukohde ja HYVÄKSYTTY-ilmoitus. Urho vertasi sormenjälkiä virheen varalta pitkään ja hartaasti – niin pitkään, että Leno alkoi kröhiä merkitsevästi. Urho havahtui taas ja avasi portin.
”Pääsy myönnetty kello 1:00 saakka”, hän muisti vielä ilmoittaa, mutta Leno oli jo kiitänyt pois näkyvistä valkoisen työtakin helmat liehuen.
Urho huokaisi, katkaisi puheyhteyden ja vajosi tuolinsa selkänojaa vasten. Sellaista hänen työnsä oli, yksinkertaista kuin oikosulun välttäminen virtapiirissä, ja silti hän suunnilleen pyyhki hikeä otsaltaan jokaisen onnistuneesti hoidetun rutiinityötehtävän jälkeen. Hän
halusi olla pätevä, hän
halusi saavuttaa jotain ja edetä urallaan niin kuin kaikki muutkin, mutta jotain se kai kertoi, että hän oli pääsykokeissa kelvannut vain siistijäksi ja myöhemmin kulunvalvonnan täydennyskoulutukseenkin todennäköisesti siksi, että asemalla oli henkilöstövajetta.
Urho tasaili hengitystään ties monennenko kerran siihenastisen työvuoronsa aikana, mutta sillä ei ollut oikeastaan mitään vaikutusta hänen sykkeeseensä, ja se ärsytti häntä. Hän sulki silmänsäkin hetkeksi – valvontakamerat kattoivat kasvihuoneille johtavat käytävät, joten yllätyssaapujia ei ehtinyt ilmaantua muutaman sekunnin aikana – ja yritti ajatella saamaansa koulutusta. Hänellä
oli pätevyys; hän ei ollut mitään suoraan Maasta temmattua kokematonta korviketyövoimaa. Hän tiesi sen kyllä, mutta sitä hän ei tiennyt, miten hän saisi itsensä todella uskomaan sen.
Kun Urho avasi silmänsä, hänen katseensa osui huoneen poikki kiitävään pikkuruiseen banaanikärpästä muistuttavaan hyönteiseen. Suoraviivaisesta lentotavasta ei voinut erehtyä: hyönteinen oli imupöty, jolla oli läheltä katsottuna purppurainen keskivartalo ja pitkä imukärsä. Imupötyt olivat lihansyöjäkasvien pölyttäjiä, ja niitä karkaili kasvihuoneista aika ajoin. Tutkijat ja mekaanikot olivat etsiskelleet niiden lentoreittejä, ja sillä hetkellä vallitseva käsitys oli, että niitä pääsi tavalla tai toisella ilmastointikanaviin.
Urhon seuraksi ilmestynyt imupöty lensi suoraan kohti hänen kannellista juomamukiaan kenties sitruunalla maustetun veden houkuttelemana ja laskeutui pilliaukon reunalle, ja silloin Urho huolestui. Imupötyjä ei missään tapauksessa saanut tappaa, vaan ne piti mahdollisuuksien mukaan ottaa talteen ja toimittaa takaisin kasvihuoneeseen, sillä niistä oli pulaa. Niiden risteyttäminen oli osoittautunut luultua haastavammaksi, ja Kionin luonnossa ne olivat hyvin harvinaisia ja vaikeasti pyydystettäviä niin kuin lihansyöjäkasvitkin. Siksi juomamukiin hukkunut imupöty ei vaikuttanut Urhosta kovin toivottavalta skenaariolta. Häntä motivoi tietysti sekin, että imupötyjen nappaamisesta ja palauttamisesta sai palkkioksi ylimääräisiä videopuheluyhteyksiä Maahan. Yhteyksiä kontrolloitiin tarkasti, sillä henkilökuntaa oli paljon ja telesatelliitteja rajallisesti, ja Urho tiesi vanhempiensa kantavan hänestä alituista huolta.
Niinpä Urho syöksähti kohti juomamukiaan, joka nökötti oven vieressä henkilökohtaisille tavaroille tarkoitetulla pöytätasolla, mutta liian myöhään – imupöty oli jo laskeutunut pilliaukosta kohti herkkuaan. Imupötyjen jalat pystyivät luomaan pintajännityksen vain vettä merkittävästi sakeampien nesteiden pinnalla, joten Urholle tuli kiire.
Urho nappasi mukin ja kuljetti sen varovasti käsissään kojelaudan ylle, missä oli parempi valaistus. Hän veti pillin pois, asetti sen hampaidensa väliin ja kampesi mukin kannen auki. Se oli tiukemmin kiinni kuin hän oletti, ja vääntämisen seurauksena kansi suorastaan kimposi irti, ja ennen kuin Urho ehti tajutakaan, sekä muki että kansi olivat kirvonneet hänen käsistään. Kuului kaksi kalahdusta, kun muki ja kansi putosivat kojelaudalle, ja sitten pienessä kopperossa kaikui sarja onttoja kalahduksia, kun muoviset osaset pomppivat kivilattiaa vasten.
Niin –
onttoja. Muki oli ollut puolillaan, ja se oli tietysti sylkenyt sisältönsä kojelaudalle, jolla neste lainehti kohonäppäinten seassa ja jonka reunalta sitä tilkkui lattiallekin. Urhon sydän tuntui pysähtyvän hetkeksi, kun hän tajusi tilanteen vakavuuden. Suurin osa kojelaudasta oli vedenkestävää, mutta osa nesteestä oli valunut juuri sille valvontakameroiden säätämiseen tarkoitetulle kosketusnäytölle, joka
ei kestänyt vettä. Urho riuhtoi käsipaperia seinällä riippuvasta paperitelineestä ja vuorasi kosketusnäytön sillä kaikista mahdollisista suunnista, mutta turhaan – hälytysjärjestelmä oli aktivoitunut, ja kolkko, mekaaninen naisääni varoitti: ”Häiriö valvontakameroiden säätöjärjestelmässä. Häiriö valvontakameroiden säätöjärjestelmässä. Katkaistaan virta. Viisi sekuntia. Viisi – neljä – kolme – kaksi – yksi – virta katkaistu. Virta katkaistu.”
Ääni vaikeni, mutta katonrajaan kiinnitetty helakanpunainen varoitusvalo välkkyi edelleen, ja Urhon sydän oli loikannut kurkkuun asti. Monitoreihin oli ilmestynyt valvontakamerakuvien tilalle mustaa, joka näytti uhkaavalta ja aivan valmiilta ahmaisemaan Urhon kitaansa. Urho perääntyi vastapäiseen nurkkaan tajuamatta, ettei se auttanut mitään. Kaikki hätätilanteiden toimintaohjeet olivat pyyhkiytyneet hänen muististaan. Hän muisti hämärästi opiskelleensa joskus jotain, minkä nimi oli ollut
Vesivahingon sattuessa, mutta otsikkoa pidemmälle hän ei päässyt. Se leijui hänen silmiensä edessä heijastamassa kammottavaa todellisuutta, mutta hän ei pystynyt tarttumaan siihen. Hän ei pystynyt. Hän ei osannut.
Yhtäkkiä ovelta kuului napakka koputus, ja Urho sävähti. Hänen ryhtinsä suoristui kuin sähköiskusta, mutta ei suinkaan valmiina vastaanottamaan korkea-arvoista esimiestä, vaan silkasta säikähdyksen voimasta. Sydän lepatti kurkussa ja vaikeutti nielemistä. Joko hätäpäivystäjä oli saapunut, vaikkei Urho ollut vielä edes raportoinut onnettomuudesta? Sitten hän muisti, että hätäpäivystäjä näki kyllä ilman raporttiakin saman tien, mikäli jokin järjestelmä jossakin lakkasi toimimasta, eikä huoltosiivestä lopulta ollut kovinkaan pitkä matka Σ-siipeen, ei ainakaan jos käytti leijukiskoja niin kuin hätätilanteissa yleensä käytettiin.
Oven takaa kuitenkin kuului tuttu, rauhallinen ääni: ”KI106702 pyytää sisäänpääsyä henkilökohtaisella asialla.”
Sanwe. Oven takana oli
Sanwe. Sanwe oli eittämättä korkea-arvoisempi kuin Urho, mutta Sanwe sattui myös olemaan Urhon miesystävä, eikä Urho olisi voinut olla helpottuneempi tutun äänen kuullessaan. Urho avasi oven välittämättä virallisesta puhutteluprotokollasta ja antoi Sanwen nähdä kaiken hänen hätääntyneestä ilmeestään ja jäykästä olemuksestaan vettä lainehtivaan kojelautaan ja sammuneisiin valvontamonitoreihin, sen kaiken minkä kauheutta korosti varoitusvalon punainen hehku.
Sanwe oli siviilivaatteissaan. Hänen silmänsä pälyilivät kaikkialle kiireisinä mutta silti järjestelmällisen analyyttisina, ja hänen otsansa vetäytyi huolestuneeseen ryppyyn. ”Uri?” hän kysyi. ”Mitä on tapahtunut?”
”O-onnettomuus”, Urho sai sanottua.
Sanwe reagoi nopeasti. Hän repi paperitelineestä lisää paperia ja alkoi painella ja taputella valvontakameroiden säätöjärjestelmän kosketusnäyttöä kuivaksi. ”Uri, oletko ilmoittanut hätäpäivystykseen?” hän huikkasi olkansa yli.
Suora kysymys palautti Urhon toimintakyvyn. Hän hyökkäsi ovenpieleen painamaan hätäkutsupainiketta, ja senkin oranssi valo muuttui punaiseksi. Sen omasta pienestä kaiuttimesta vastattiin melkein heti viileällä, asiallisella äänellä ja tarkasti artikuloiden: ”Hätäpäivystys. Mikä on hätätilanteenne?”
Urho purisi silmänsä kiinni ja kaiveli muistiaan melkein väkivaltaisesti. ”KV026715, Σ-siiven kulunvalvontakeskus, ve-vesivahinko, häiriö valvontakameroiden säädöissä. Siis järjestelmässä.” Hän päästi huokauksen purkautumaan huultensa välistä. ”Säätöjärjestelmässä.”
”Avuksenne on jo lähetetty huoltoinsinööri. Onko vesivahingon aiheuttanut neste kiehuvaa tai syövyttävää?”
Urho tuijotti hätäkutsupainiketta hölmistyneenä. Ei kai sitruunalla maustettu vesi voinut mitään syövyttää? ”Ei ole, päivystyskeskus.”
”Onko valvontakameroiden säätöjärjestelmä yhä käynnissä?”
”E-ei, päivystyskeskus. Se sammui automaattisesti hälytysjärjestelmän aktivoiduttua.”
”Oletteko kytkenyt kaikki muut järjestelmät pois päältä pääkytkimestä?”
Veri pakkautui Urhon poskille, kun hän tajusi unohtaneensa. Hän oli aikeissa vastata, mutta silloin Sanwen jäljiltä auki jääneeseen oviaukkoon ilmestyi suurikokoinen, karskinnäköinen mies tummansininen huoltotiimin univormu yllään. Urho tunnisti tämän heti kapteeni Wyoksi, laiteinsinööriksi ja laitehallinnan kouluttajaksi, samaksi mieheksi joka oli ottanut Urhon silmätikukseen heti kulunvalvontakoulutuksen ensimetreillä. Wyo oli tunnettu antipatioistaan siistijöitä ja siivoustiimiä kohtaan. Jos jokin oli epäkunnossa tai väärässä paikassa, se oli aina ainakin välillisesti siivoustiimin syytä.
Wyo tuijotti Urhoa tummat, puskamaiset kulmakarvansa yhteen rypistyneinä ja sanoi synkällä, pahaa enteilevällä äänellään: ”Sinä. Olisi pitänyt arvata.”
Hätäkutsupainikkeen kaiuttimesta kuului aavistuksen särisevä ääni: ”Σ-siiven kulunvalvontakeskus, oletteko vielä siellä?”
”LI561801 kuittaa saapuneensa kohteeseen”, Wyo murahti mikrofoniin. Hän otti taskustaan kaukosäätimeltä näyttävän kapulan ja osoitti sillä painiketta, ja samassa painikkeen merkkivalo valahti takaisin oranssiksi.
Juuri silloin tapahtui muutakin – kojelaudan merkkivalot sammuivat, ja laitteiden hurina hiljeni. Urho käännähti kannoillaan ja huomasi Sanwen hylänneen kuivausoperaationsa hetkeksi ja vääntäneen korkeassa kaapissa sijaitsevan pääkytkimen OFF-asentoon. Uusi veriaalto hyökyi Urhon poskille, kun hän tajusi Wyon kohtaamisen sekoittaneen hänen pasmansa niin, että hän oli unohtanut pääkytkimen toistamiseen.
Yhtäkkiä oli hyvin hiljaista. Vain valaistus oli jäänyt jäljelle, edelleen punaisena hehkuva katonrajan varoitusvalo mukaan lukien. Sanwe asteli lähemmäs ja jäi seisomaan Urhon takavasemmalle talouspaperitukko yhä kädessään. Pöydänreunalta tipahteli yhä vettä yksittäisinä pisaroina, ja uhkaava hiljaisuus sai hennot liplahdukset kuulostamaan suunnilleen vesiputouksilta.
”
Sinä”, Wyo sanoi uudestaan, mutta painokkaammin ja entistä selkeämmin juuri Urholle. ”En ole suoraan sanottuna vähäisimmissäkään määrin yllättynyt.” Wyo astui askeleen lähemmäs niin, että hän oli melkein kiinni Urhossa, ja Urho sai laittaa kaiken tahdonvoimansa ja sisunsa likoon ollakseen kavahtamatta kauemmas. ”Kerrohan,
siistijä”, Wyo jatkoi, ääni yhtäkkiä aavistuksen pehmeämpänä ja huulet toispuoleiseen hymyyn kaartuneina, ”mikä osa kulunvalvontalaitteiston lämmön- ja vedenkestävyyttä koskevasta luentosarjasta ei uponnut tuohon madonsyömään kaaliisi? Tai äläpä suotta vaivaa pientä päätäsi vastaamalla – tiedänhän minä jo.” Yhtäkkiä hymy oli poissa; jäljellä oli vain kylmä, pohjaton silmäpari, joka tuntui porautuvan suoraan Urhon sisimpään. ”Ilmeisesti et ymmärtänyt, että kosketusnäytön vedenkestämättömyys koskee
kaikkia nesteitä. Jopa sitruunalla maustettua vettä. Vaikka ethän sinä tietenkään sitä voinut tietää – onhan sitruunavesi vain 99-prosenttisesti vettä!”
Wyo vetäytyi kauemmas ja potkaisi vesilammikossa killuvaa sitruunaviipaletta niin, että Urhon housuille pirskoi pisaroita. Urho ei liikahtanutkaan, mutta hänen sydämensä kyllä liikkui; se räpiköi tuhoon tuomittua kilpajuoksua pois Wyon ulottuvilta. Urho kuuli vaatteiden kahahduksen ja vesilätäkön lätsähdyksen, kun Sanwe liikahti hänen takanaan. Vaikkei Urho nähnyt Sanwea, hän tunsi tämän läsnäolon ikään kuin selustaansa turvaamassa, ja se esti hänen koeteltuja hermojaan romahtamasta aivan täysin.
”Säännöt sinulla sen sijaan pitäisi olla hallussa”, Wyo murahti. ”Muutenhan et olisi läpäissyt lopputenttejä etkä saanut lisenssiäsi. Joten kerrohan,
siistijä… Sääntö numero kuusi, toinen pykälä. Mitä siinä sanotaan?
Sanatarkasti, siistijä, ja nollan virheen toleranssilla niin kuin lopputenteissäkin.”
Urho sinnitteli ja yritti vastata Wyon katseeseen, mutta tämän silmien kylmyydessä kylpevä vähättelevä epäusko oli hänelle liikaa, ja hänen päänsä painui. Urho ei pystynyt keskittymään, kun hän tunsi Wyon hengityksen otsallaan ja kuuli vesipisaroiden tilkkuvan pöydänreunalta lattialle. Hän ei kyennyt muistamaan, kun hän tiesi jokaisen sekunnin merkitsevän Wyolle viivettä, jota ei missään tapauksessa voinut hyväksyä. Urho muisti, että kuudennen säännön toinen pykälä käsitteli syömistä ja juomista kulunvalvonnan tiloissa, mutta hänen hätääntynyt mielensä ei saanut otetta sen konkreettisesta alusta tai kirjoitusasusta.
”Kapteeni Wyo”, kuuli Urho yhtäkkiä Sanwen äänen korvansa juuresta, lähempää kuin hän oli kuvitellutkaan tämän seisovan. ”Saanko tiedustella, mitä hyötyä on vaatia sanatarkka vastaus? Eikö asiasisältö ole tärkein?”
”Tiedustelulupa evätty”, Wyo sylkäisi mulkaisten Sanwea melkein yhtä myrkyllisesti kuin Urhoa. ”Minä en kysynyt sinulta mitään. Mitä sinä edes teet täällä? Etkös sinä kuulu kehitysinsinööreihin?”
”Kuulun”, Sanwe vastasi vakaalla, melkein värittömällä äänellä. ”Olin vain käymässä henkilökohtaisella asialla. Itse asiassa minun on tunnustettava, että saatoin myötävaikuttaa tämän onnettomuuden syntyyn. Herpaannutin ehkä kulunvalvojan keskittymisen sisään pyrkiessäni, ja –”
”Ei”, Urho sanoi. Hän yllättyi itsekin äänensä kovuudesta ja painokkuudesta ja hieman siitäkin, että hän kykeni taas katsomaan Wyoa silmiin. ”Herra kapteeni, olen yksin vastuussa onnettomuudesta. Se oli jo tapahtunut, kun hän saapui. Hän pyysi sisäänpääsyä täysin protokollan mukaisesti, ja hän vain auttoi minua – siivoamaan.”
Wyo vilkaisi märkiä paperitolloja lattialla ja vielä kuivia ryttyjä kojelaudan päällä. ”Ja viitsitkö mahdollisesti valottaa, miksi sinulla ylipäätään on täällä siivottavaa?”
Urho nielaisi. Wyon katse ei antanut armoa, ja Urho tiesi, ettei mikään selitys kelpaisi kapteenille. Miksi olisikaan kelvannut, kun Urho oli tehnyt silkan virheen, josta hänen kuuluikin maksaa?
”Minä… Minä yritin pelastaa imupötyn, herra kapteeni”, hän sai lopulta sanottua. Wyo kohotti kulmiaan, ja Urho vastasi katseeseen sinnikkäästi, vaikka riittämättömyys ja häpeä kiemursivatkin hänen vatsassaan. ”Se lensi juomamukiini, ja minä yritin saada sen pois sieltä, mutta kansi oli tiukassa ja muki kirposi otteestani ja…”
Urho levitti käsiään tiedostaen itsekin, miten typerältä selitys kuulosti. Imupötyn pelastusyritys oli ollut melkein refleksi, jotain mikä oli vaikuttanut aivan järkevältä Urhon jo muutenkin ylikuormittuneessa mielessä, mutta kojelaudalla ja lattialla vellovat vesilammikot osoittivat tietenkin asian todellisen laidan. Hän oli tehnyt typerästi. Hän oli laiminlyönyt todellisia työtehtäviään ja saanut pelastetun imupötyn, kunnian ja ylimääräisen kotiyhteyden sijasta aikaiseksi fiaskon. Oli yksinkertaisesti reilua ja ansaittua, että päivystävänä laiteinsinöörinä toimi sinä yönä juuri Wyo.
Wyon ääni oli vaarallisen pehmeä, kun hän vihdoin puhui: ”Minäpä autan sinua,
siistijä. ’Kulunvalvontatiloissa ruoan säilyttäminen ja syöminen on ehdottomasti kielletty. Juominen on sallittu vähintään kahden metrin päässä kulunvalvontalaitteistosta. Juomamukien tulee olla muovisia, kannellisia ja turvallisuusvaatimukset täyttäviä.’” Kerrohan – onko sinulla vaikeuksia ymmärtää näitä sääntöjä?”
Urho nielaisi tai pikemminkin yritti nielaista, sillä sylki vain juuttui hänen kuivaan kurkkuunsa, ja hän yskäisi. ”Ei, herra kapteeni.”
”Miksi sinulla sitten on ilmiselviä vaikeuksia noudattaa niitä? Jos olisit pitänyt kahden metrin turvarajan tuossa typerässä imupötynpelastusoperaatiossasi, olisit joutunut luuttuamaan vain lattian, ja sehän sinun ainakin pitäisi osata.”
Se oli hyvä kysymys, johon Urholla ei ollut hyvää vastausta. Mitä hän ikinä sanoisikin, se kuulostaisi typerältä. Totuus kuulostaisi typerältä. Hän hengitti syvään, ja silloin hän tunsi Sanwen kämmenen kevyen painalluksen alaselällään. Kosketus oli piilossa Wyon tarkoilta silmiltä ja viestitti
anna mennä, sinä pystyt siihen.
”Halusin paremman valaistuksen, herra kapteeni”, Urho töksäytti.
Wyo oli pitkään hiljaa. Hänen kasvonsa olivat yhä eleettömän synkät, mutta jotain rajua ja kuumaa näytti kerääntyvän hänen kylmien silmiensä syvyyksiin. Rintakehä kohoili kiivaasti, kiivaammin. Lopulta oli kuin jokin Wyon sisällä olisi tulvinut yli: hän polkaisi uudestaan vettä, räiskytti sitä Urhon ja Sanwen ja vähän itsensäkin päälle, ja sitten hän tuuppasi Urhoa nyrkillä rintakehään niin, että Urho horjahti takanaan seisovaa Sanwea vasten. Sanwe perääntyi pari askelta ja Urho hänen mukanaan; Wyon raivo ei houkutellut jäämään alleen.
”Halusit
paremman valaistuksen!” Wyo karjaisi ja potkaisi vuorostaan toisen kengänkärjensä vieressä vedessä lilluvaa juomamukin kantta. ”
Paremman valaistuksen, ja olit valmis maksamaan siitä rikkoutuneen valvontakameroiden säätöjärjestelmän kosketusnäytön
ja imupötyn, koska sinun pelastusoperaatiosi ei suinkaan
pelastanut sitä vaan
tappoi sen!”
Sanojensa vakuudeksi Wyo osoitti pöydänkulmaa sormellaan. Urho näki elottoman hyönteisen vedessä. Se oli lohduton näky, ja Urho avasi suunsa reagoidakseen, ehkä pyytääkseen anteeksi. Hän ei ehtinyt kuitenkaan päästää äännähdystäkään, kun Wyo tönäisi häntä uudestaan, sellaisella voimalla että Sanwen piti kahmaista häntä kainaloista, ettei hän lentänyt takamukselleen.
”Ulos täältä!” Wyo mylväisi ja osoitti avonaista ovea takanaan. ”Sinut on vapautettu vuorostasi,
siistijä, ja sinun ansiostasi Σ-siiven kulunvalvonta siirretään jonkun jo valmiiksi ylityöllistetyn Π-siipeläisen vastuulle. Toivottavasti olet tyytyväinen! Huomenna heti aamukahdeksalta haluan sinut turvallisuusvastaavan toimistoon onnettomuustutkintaa varten, ja voit olla varma siitä, että aion henkilökohtaisesti varmistaa, että lisenssisi saatetaan uudelleenarvioinnin alaiseksi.”
Wyo hengitti raskaasti, niin että Urho saattoi kuulla sen, ja Wyon silmät kiilsivät kiihtyneinä. Urhoa tönäissyt käsivarsi oli palannut vartalon viereen, mutta se tärisi ja häälyi jännittyneenä aavistuksen irrallaan Wyon kyljestä aivan kuin Wyo ei osaisi päättää, käyttäisikö hän sitä vielä uudestaan vai ei.
Urho ei pystynyt liikkumaan, vaikka hän oli kuullut käskyn. Adrenaliini kohisi hänen suonissaan, eikä hän halunnut mitään niin paljon kuin paeta tilanteesta, mutta samaan aikaan hänen kehonsa oli lamaantunut. Lopulta Sanwe painoi kämmenensä Urhon yläselkään. Hellä tuuppaus sai Urhon havahtumaan siihen, että hänen todella pitäisi poistua, ja haparoivin askelin hän lähti kohti ovea Sanwe perässään.
”Ja sinä”, Wyo murahti ja pysäytti heidät, kun he ohittivat häntä. Wyo tuijotti Sanwea kulmiensa alta yhä raskaasti hengittäen, mutta hänen äänensä oli huomattavasti rauhallisempi, vaikkakin huutamisen karhentama. ”Sinä saat tästä hyvästä virallisen varoituksen. Sinulla ei ole mitään asiaa ilmestyä sotkemaan muiden töitä
henkilökohtaisella asialla. Henkilökohtaisuudet eivät kuulu työajalle.”
”Kyllä, herra kapteeni.”
Sanwen vastaus oli tyyni, ja tyynenä hän johdatti Urhon edellään ovesta ulos. Aution käytävän valot olivat kylmänkirkkaat ja häikäisivät Urhon silmiä. Sanwe vilkaisi taakseen ja asetti sitten kätensä Urhon alaselälle. He kävelivät kulman taakse lähimmälle leijukiskopysäkille, ja sitten Urho nojautui hervottomana seinää vasten. Hän painoi hiestä kostean otsansa kylmään vanadiiniterässeinään ja antautui vartalonsa tärinälle ja hengityksensä värinälle. Enää ei tarvinnut esittää, eikä hän olisi pystynytkään. Sanwe tunsi hänet hyvin, kai paremmin kuin kukaan oli koskaan Maan päällä tuntenut.
Käytävän viileä ilma tuntui raikkaalta tuulahdukselta tunkkaisen kulunvalvontakopin jälkeen. Se helli kasvojen kuumottavaa, helottavaa ihoa, mutta Urho havainnoi sen vain puolihuolimattomasti. Hänen huomionsa keskittyi vatsassa myllertävään tunteiden möykkyyn. Hän tunsi niin paljon kaikenlaista, että hän tuskin olisi pystynyt erittelemään tuntemuksiaan, mutta sen hän tiesi, ettei niistä mikään ollut positiivinen. Sen kaiken keskellä oli vaikea nauttia edes siitä, että oli päässyt pois ahdistavasta tilanteesta.
Urho tunsi Sanwen kädenpuristuksen olkapäällään. Hän ponnisti irti seinästä ja pyyhkäisi kasvojaan.
”Mennään minun luokseni, jooko”, Sanwe sanoi ja silitti Urhon olkavartta peukalollaan. ”Tule.”
Urhosta tuntui, että hän olisi myöntynyt sillä hetkellä mihin tahansa Sanwen ehdottamaan. Hänen ylikuormittuneet aivonsa tuntuivat kykenemättömiltä loogiseen päätöksentekoon, ja Sanwen tyyni ja turvallinen läsnäolo veti häntä puoleensa kuin kotisatama. Niinpä he nousivat leijukiskoille ja antoivat turvalasirullamaton kuljettaa heidät pois Σ-siivestä ja henkilökunnan tiloihin.
Urho oli etäisesti helpottunut siitä, ettei lyhyen matkan varrelle sattunut vastaantulijoita. Ilmalukkoaulassa partioi kissadroidi, mutta se ei heistä piitannut. Kissadroidit olivat varsin tavallisia näkyjä niinä aikoina, kun avaruusasemalla kamppailtiin kioninkuoriaisia vastaan. Ihmissilmälle näkymättömät hyönteiset olivat päässeet leviämään asemalle lihansyöjäkasvien mukana, ja ne tekivät tuhojaan rakenteissa ja pilasivat elintarvikkeita ja olivat osoittautuneet varsin vastustuskykyisiksi torjunta-aineille. Kissadroidit oli ohjelmoitu etsimään ja tuhoamaan pesäkkeitä. Urhosta kiivas reagointi oli harmillista, sillä kioninkuoriaiset olivat paljon muutakin kuin tuholaisia: jos ne saivat oikeanlaista ravintoa, ne tuottivat eloperäistä ulostetta, joka kelpasi mainiosti ravinnoksi suurimmalle osalle laboratorioissa tutkittavista lihansyöjäkasveista. Kukaan ei vain ollut ottanut asiakseen valjastaa kioninkuoriaisia hyötykäyttöön. Ne tapettiin surutta.
Käytävien kliininen puhtaus ja kirkkaus jäi taakse, kun Sanwen asunnon liukuovi sulkeutui käskystä heidän takanaan, ja Urholta pääsi syvä huokaus. Uloshenkäys tuntui hyvältä, tarpeelliselta, ja hän tajusi hengittäneensä liian pinnallisesti kai jo pitkään. Sanwe käski iltavalaistuksen päälle, ja paria sekuntia myöhemmin pieni, yhdestä pitkulanmallisesta tilasta ja eri tarkoituksiin omistetuista syvennyksistä koostuva asunto kylpi kodikkaassa, himmeänkeltaisessa valaistuksessa, josta huolehtivat seinien säädettävät valokupolit. Asunnon keskivaiheille upotetun oleskelusyvennyksen tauluseinän Sanwe käski tähtitaivaaksi, ja Urhoa melkein hymyilytti, kun koko asunnon korkuinen ja muutaman metrin levyinen koristeseinä yhtyi luomaan rauhallista tunnelmaa tummansinisellä, paikoin syvänturkoosiin vivahtavalla yötaivaalla ja sitä täplittävillä tähdillä. Sanwea avaruus ei ollut lakannut kiehtomasta avaruusasemallakaan.
”Tee olosi mukavaksi”, Sanwe huikkasi astellessaan asunnon toisessa päässä sijaitsevaan pikkuruiseen keittiönurkkaukseen. Hän kääntyi katsomaan Urhoa olkansa yli. ”Haluatko teetä?”
”No – jos siitä ei ole vaivaa…”
”Ajattelin joka tapauksessa keittää itselleni. Mitä tuumaisit kirmajuuresta?”
”Kuulostaa hyvältä.”
Sanwe kaatoi kanisterista vettä pannuun – avaruusaseman vesijohtoverkosto ei kattanut asuintiloja jaettuja kylpyhuoneita lukuun ottamatta, joten käyttövesi piti hakea keskuskeittiöstä – ja naksautti keittolevyn päälle. Sitten hän alkoi tonkia keittiökaappiaan.
Urho laskeutui selälleen oleskelusyvennyksen vesipatjalle niin kuin monet kerrat aiemminkin. Patja myötäili vartalon muotoja ja hyväili yksitoikkoisista työskentelyasennoista ja jännittyneisyydestä jäykistyneitä lihaksia. Urho tunsi itsensä kireäksi niin fyysisesti kuin henkisestikin. Rauhalliseen, yksityiseen tilaan pääseminen oli jo helpottanut hänen mielensisäistä kaaostaan, mutta se ei suinkaan saanut häntä unohtamaan aiempia tapahtumia, eikä se poistanut ikävää tunnekirjoa tai edes loiventanut sitä vähemmän ikäväksi. Päätäkin oli alkanut särkeä. Ohimoita jäyti, ja aivot tuntuivat kauttaaltaan aroilta niin kuin pahassa nestehukassa. Univormu hiosti ja tuntui nihkeältä. Urho kohottautui sen verran istualleen, että pystyi avaamaan työtakkinsa napit, ja sitten hän viskasi takin tummanvioletiksi mytyksi lattialle. Aluspaidalla tarkeni hyvin, vaikka olikin hermostuksissaan onnistunut hikoilemaan sen märäksi.
Urho heittäytyi takaisin selälleen ja jäi tuijottamaan pientä, pyöreää kattoikkunaa, josta näki Kionin viininpunaisen yötaivaan. Sanwe väitti, että se muistutti erästä Merlot-viiniköynnöksen rypäleistä tehtyä viiniä. Sanwe oli luvannut korkata heille sellaisen sitten, kun he palaisivat Maahan viisivuotislomalleen. Se tuntui kaukaiselta etenkin niinä hetkinä, kun Urho kaipasi kotiin. Joskus hän lojui öisin sängyssä unettomana, ja vaikka Sanwe nukkui usein aivan kiinni hänessä, hän tunsi olevansa kaukana kaikesta ja yksin, yksin tutkimattomassa avaruudessa. Kaksi vuotta sitten hän oli lähtenyt Kioniin intoa ja mahdollisuuksia puhkuen, mutta asiat olivat edenneet hyvin eri tavoin kuin hän oli haaveillut. Siistijän työ oli ollut palkitsevaa ja tyydyttävää, mutta se ei ollut pidemmän päälle tarjonnut hänelle tarpeeksi kehittymismahdollisuuksia, ja niinpä hänet oli kuin ihmeen kaupalla hyväksytty kulunvalvonnan täydennyskoulutukseen, ja – no, siihen hänen uransa Kionin avaruusasemalla kai päättyisikin. Rikottuihin sääntöihin, turmeltuun valvontakameroiden säätöjärjestelmän kosketusnäyttöön, tapettuun imupötyyn ja täysin oikeutetusti vihaiseen kapteeni Wyoon.
Tapahtumaketju palasi Urhon mieleen elävänä ja vääjäämättömänä kuin elokuva. Yhtäkkiä hän seisoi taas pienessä kulunvalvontakopperossa, joka oli kuin todellisuuden irvikuva: siellä litisi sinne kuulumaton vesi, ja punainen varoitusvalo hehkui säälimättömämmin kuin ikinä hätätilanneharjoituksissa. Veri hyökyi Urhon kasvoille niin kuin häpeä ja pelko hyökyivät hänen sisimpäänsä, ja Wyon läsnäolo täytti koko kopperon niin kuin ukkospilvi painostavan hellepäivän päätteeksi Maassa.
Urho peitti kasvonsa käsillään, tunsi vesipatjan mukautuvat liikkeet ja palasi taas Sanwen asuntoon. Välitön pelko oli poistunut, mutta häpeä reuhtoi häntä edelleen jokaiseen mahdolliseen suuntaan ja sekoitti hänen sisäistä järjestystään entisestään. Hän oli toiminut käsittämättömästi. Hän oli omin käsin tärvellyt ensimmäisen kulunvalvontatyövuoronsa, ja se oli vain osoitus siitä, ettei hänestä ollut muualle kuin mopinvarteen. Hänen olisi alun alkaenkin pitänyt osata arvostaa sitä, minkä hän oli saanut. Oli hän kai osannutkin, mutta hän oli kaivannut lisää haasteita ja tyhmyydessään haalinut niitä jostain, mikä ei sopinut hänelle – tai pikemminkin mihin
hän ei sopinut. Lopputulos oli sen mukainen. Arvokas imupöty oli kuollut Urhon takia, ja Urhon työ sysättäisiin jonkun muun harteille. Avaruusasemalle lankeava lasku kosketusnäytön korjaamisesta huitelisi varmaan tähtitieteellisissä lukemissa. Huhu leviäisi, ja loputkin avaruusaseman henkilökunnasta kääntyisivät Urhoa vastaan. Tuskinpa sillä tosin olisi väliä, jos hänet joka tapauksessa lennätettäisiin Maahan seuraavalla henkilöstönsiirtolennolla. Urho ei uskonut voivansa tehdä tai sanoa mitään, mikä saisi kapteeni Wyon pään käännettyä, ja Wyolla jos kenellä oli tapana saada tahtonsa läpi.
Halusiko Urho edes jäädä, jäädä naurunalaiseksi ja epäonnistumaan yhä uudestaan ja uudestaan?
Teevesi humisi ja porisi, ja hetken kuluttua Urhon nenään kantautui kirmajuuren rikas, makea, aavistuksen vaniljainen tuoksu. Kirmajuuri oli merkittävimpiä Kion-planeetalta siihen mennessä löydettyjä hyötykasveja, ja sitä käytettiin moneen muuhunkin tarkoitukseen kuin yrttiteehen, muun muassa haavanhoitoon ja hyönteiskarkotteisiin. Se oli tärkeä tutkimuskasvi ja ensimmäinen Kionin vientituotteista. Urho piti sen mausta, sillä se oli ikään kuin monisävyisempi ja tuhdimpi versio vaniljasta, josta hän myöskin oli aina pitänyt ja jota hän toisinaan ikävöikin. Avaruusasemalla oli kyllä suuri varastollinen elintarvikkeita Maasta, mutta elinkelpoisen Kionin raaka-aineet olivat nopeasti korvanneet ison osan niistä arkikäytössä.
Sanwe kantoi avaruusaseman logoilla varustetut mukit oleskelusyvennykseen. ”Pöytätaso, Tähtisikermä”, hän ilmoitti asunnolleen, ja sen tekoälyn puheentunnistus rekisteröi toiveen ja toteutti sen: yksi lattialaatoista kohosi pöytätasoksi moninivelisen jalan varassa, jota saattoi väännellä ja käännellä haluamaansa asentoon. Sanwe laski mukit tasolle ja veti sen lähemmäs niin, että he saattoivat istua vesipatjan reunalla juomassa.
Pahasta olosta huolimatta Urhoa hymyilytti. Sanwe oli nimennyt asuntonsa Tähtisikermäksi, ja Urhosta se kuvasti mainiosti paitsi miehen tähtientarkkailuharrastusta, myös tämän hellää ja lempeää luonteenpuolta. Urho kutsui omaa asuntoaan vieläkin sen koodinimellä. Hän ei ollut saanut aikaiseksi nimetä sitä uudelleen, eikä hän lopulta ollut ennättänyt edes kiintyä siihen kunnolla ennen kuin hän ja Sanwe samasta saapumiserästä olivat tutustuneet ja hän oli alkanut viettää suurimman osan vapaa-ajastaan Sanwen luona. Sanwen asunto oli hieman isompi ja kattoikkunallinen, ja sen sijainti aivan pääaulan liepeillä oli huomattavasti keskeisempi kuin Urhon syrjäisen asunnon, josta oli ollut parinkymmenen minuutin työmatka siivouskeskukseen jopa leijukiskoja pitkin.
Sanwe istuutui vesipatjan reunalle ja nykäisi pöytätasoa vielä vähän lähemmäs. Urho pani merkille, että Sanwe oli riisunut hupparinsa jossain välissä. Sanwen ristiverinen iho hehkui kauniina lämpimässä valaistuksessa. Tummanruskeat kiharat kiiltelivät. Sanwen silmät olivat yhtä tummat kuin kapteeni Wyon silmät, mutta ne eivät pyrkineet upottamaan; ne olivat lämpimät.
Sanwe ojensi kätensä Urhoa kohti ja avasi nyrkkinsä. Kämmenellä lepäsi pieni, keltainen kapseli, jonka Urho tunnisti oitis särkylääkkeeksi. Hän hymähti ja kampesi itsensä istumaan.
”Mistä tiesit?” hän kysyi ottaessaan kapselin.
Sanwe käänsi katseensa koristeseinän avaruusmaisemaan ja tuijotti sen kolmiulotteisiin syvyyksiin vakavana. ”Huomasin, kuinka hieroit ohimoitasi. Näytit aika tuskaisalta.”
Urho nakkasi kapselin suuhunsa. Se oli helposti nieltävissä ilman nestettäkin, sillä sen pinta oli käsitelty syljeneritysstimultantilla.
”Kiitos”, Urho sanoi.
Sitten oli hiljaista. Sanwe kiersi kätensä mukinsa ympärille ja tuijotti yhä eteensä. Urho tarttui lusikkaansa ja hämmenteli muutaman kierroksen kastanjanruskeaa juomaa. Lopulta hän uskaltautui maistamaan lusikanpohjallisen verran. Tee oli vielä liian kuumaa kunnolla juotavaksi, mutta sen rauhoittava, lempeä makeus veti puoleensa ja peitti alleen syljeneritysstimulantin karvaan, teollisen maun.
”Uri”, Sanwe sanoi yhtäkkiä. Vesipatja liikehti, kun hän kääntyi puoliksi Urhon puoleen. ”Mitä tapahtui? Haluatko puhua siitä?”
Urho pudisti päätään, koska se tuntui hyvältä vastaukselta kaikkeen: hän ei ollut varma, oliko hän vielä edes sisäistänyt, mitä kaikkea oli tapahtunut, eikä hän liiemmin halunnutkaan sisäistää, saati sitten puhua siitä. Hetken mietittyään hän kohautti olkiaan, ja sen myötä hänen olkapäänsä painuivat entistä alemmas ja päänsä riipahti kohti rintaa. Häntä hävetti. Hänen olisi tehnyt mieli vain haudata kaikki jonnekin tietoisuuden takamaille ja palata käsittelemään sitä myöhemmin, sitten kun pöly olisi laskeutunut, mutta toisaalta pitkittämisestä ei kai olisi mitään hyötyä kenellekään. Sanwekin oli mukana jupakassa, ja Sanwe kai ansaitsi selityksen. Ajatus Sanwen osallisuudesta pisti Urhon sydänalassa – hänen takiaan Sanwe oli saanut virallisen varoituksen. Sanwe, joka oli vain yrittänyt auttaa.
Hänen takiaan.”Minä yritin pelastaa imupötyn”, Urho huokaisi lopulta. Hän painoi leuan polviinsa, ja kädet löysivät luontaiset paikat päälaelta, missä ne saattoivat tarttua hiuksiin ja kiskoa niitä – hassua kyllä, mutta se ulkoisti päänsäryn päänahkaan ja siten helpotti sitä. ”Se tapahtui. Minä olin idiootti, sekin tapahtui. Ja järjestin sinulle virallisen varoituksen. Minä –”
”Älä siitä huoli”, Sanwe keskeytti. Hänen äänensä oli tyyni, ei lainkaan kiihtynyt. Siinä oli lämmin sävy, ja niin oli myös Sanwen kosketuksessa, kun hän nosti kätensä Urhon olkapäälle. ”Sillä ei ole mitään merkitystä. Jo oli oikeastaan aikakin, että varoitusrekisterini sai jotain täytettä. Yhdeksän kuukautta ilman varoituksen varoitusta taitaa olla henkilökohtainen ennätykseni.” Hän naurahti, mutta vakavoitui jatkaessaan: ”Sitä paitsi enhän minä oikeasti olisi saanut tulla katsomaan sinua.”
”Miksi sinä sitten tulit?”
”Ajattelin vain tulla tervehtimään. Minun vapaailtani ja sinun ensimmäisen työvuorosi kunniaksi.”
Urho puuskahti ja rutisti tukkaansa vähän kovempaa. ”Joka ei mennyt ihan putkeen. Olen toivoton tapaus. Koko illan minä vain… stressasin. Panikoin. Se kostautui. Ei minusta ole tähän, San.” Hän kohotti päänsä käsiensä lomasta, vilkaisi Sanwea ja sitten avaruusmaisemaa. ”Koko koulutuksen minä panikoin panikoimasta päästyäni, ja nyt tämä… Jos Wyo pitää huolen siitä, että menetän lisenssini, en voi väittää olevani erityisen surullinen. Ei minusta ole tähän.”
Sanwe hörppäsi teetään mukinreunasta ja purskutteli sitä hetken suussaan mietteliään näköisenä, hänkin avaruusmaisemaa tuijottaen. ”Ehkä kulunvalvonta ei vain ole sinun juttusi”, hän sanoi ja käänsi katseensa Urhoon. ”Se ei tarkoita, etteikö sinusta olisi siihen, koska kyllä sinusta on, mutta ehkä sinä et vain koe oloasi kotoisaksi sen parissa.”
”No en koekaan, se on selvää, mutta mitä muutakaan minä tekisin? En minä kokenut siistijän töitäkään omaksi jutukseni. Ei minusta ole mihinkään, San.” Urho riiputti päätään ja tuijotti jalkateriään polviensa välistä. ”Minä olen pelkkä pelkuri, joka leikkii rohkeaa.”
”Etkä ole”, kuului Sanwen välitön vastaus. Ääni oli ponnekkaampi, ja tuuppaus kylkeen horjutti Urhon tasapainoa. ”Sinä olet nimesi veroinen.”
Urho hymähti. Hänen vanhempansa olivat olleet innokkaita sukututkijoita, ja he olivat antaneet kuopukselleen nimen jo kauan sitten kadonneesta pohjoisesta kielestä, joita heidän esivanhempansa olivat puhuneet. Urho juontui sanasta
urhea, joka merkitsi rohkeaa, jopa sankarillista. Nimeämisajatus oli kieltämättä ollut kaunis ja tarkoittanut hyvää, mutta Urho harvoin koki vastaavansa vanhempiensa odotuksia. Hänen ainoa urhea tekonsa oli kai ollut Kionin avaruusasemalle pyrkiminen.
”Ihan totta”, Sanwe jatkoi. ”Jos minulta kysytään, meistä jokainen on jossain määrin pelkuri. Se, joka ei pelkää mitään, joko valehtelee itselleen tai ei ole vielä kohdannut pelkoaan. Sinä olet kohdannut, ja sinä olet selvinnyt siitä.”
Urho pudisti päätään, mutte se oli pikemminkin refleksi kuin tietoinen reaktio. Sanwen sanat olivat sysänneet hänessä jotain. Pelko palautti hänen mieleensä kulunvalvontakopin ja kapteeni Wyon, joka oli täyttänyt sen läsnäolollaan, mutta se palautti hänen mieleensä jotain muutakin: Tarmon, hänen isoveljensä joka oli kadonnut työmatkallaan Somaliaan, kun sinne oli iskenyt tsunami. Urho muisti uutislähetykset, jotka olivat kuin suoraan pahimmasta painajaisesta. Hän muisti järkytyksen, joka oli järisyttänyt hänen elämänsä perusteita. Ennen kaikkea hän muisti pelon. Hän oli pelännyt Tarmon puolesta niin, että hän oli menettänyt yöunensa tyystin, ja kun aikaa oli kulunut ja kulunut ja kulunut, hän oli alkanut pelätä pelänneensä aiheesta. Hän oli nähnyt painajaisia siitä, kuinka Tarmo oli pahasti loukkaantunut ja joutunut uusvoodooistien sieppaamaksi ja kiduttamaksi, uusvoodooistien joita Tarmo oli antropologistina lähtenyt tutkimaan, ja se oli lopulta tuntunut pahintakin pahemmalta. Urho oli pelännyt yksin jäämistä, sekä itsensä että muiden. Hän oli pelännyt, että hänen vanhemmilleenkin kävisi jotain.
Urho muisti Maailmankultin, jota kohti hän oli ajautunut turvaa etsiessään. Hän muisti hurmokselliset tilaisuudet, joissa juotiin pyhää vettä ja kuunneltiin taivaallisia saarnoja ja nähtiin ennusnäkyjä. Urho oli nähnyt vanhempiensa talon sortuvan maanjäristyksessä. Hän oli viiltänyt omaan vatsaansa sitoumuksen symbolin. Hän oli joutunut sairaalaan infektion takia, ja sieltä päästyään hän oli kirjaimellisesti juossut niin kauas kuin suinkin oli jaksanut ja pystynyt. Hän ei ollut katsonut taakseen, mutta Maailmanherra oli vieraillut hänen unissaan ja lymyillyt hänen elämänsä varjoissa pitkään. Urho ei ollut ollut uskaltanut olla yksin hetkeäkään, mutta ei hän ollut myöskään uskaltanut luottaa keneenkään.
Se oli ollut sekavaa, hämärää aikaa, aivan kuin kokonaan toisesta elämästä. Se palasi mieleen välähdyksittäin, mutta välähdykset olivat yllättävän kirkkaita ja todentuntuisia.
Urho oli paennut pelkoaan vain juostakseen jonkin vielä pelottavamman syliin. Hän oli ymmärtänyt sen lopulta, mutta se oli vaatinut veronsa, ja pelko oli seurannut häntä avaruuteenkin. Se olisi kai hänen ikuinen seuralaisensa, kuolematon elämänkumppani.
Urho havahtui yhtäkkiä Sanwen vartalon lämpöön aivan vieressään. Sanwe oli kietonut käsivartensa puoliksi hänen ympärilleen, melkein kuin epävarmana siitä, mihin suuntaan jatkaisi.
”Minä pakenin sitä”, Urho sai lopulta sanottua katse vastakkaisessa suunnassa. Suuta kuivasi ja silmiä kirveli.
Sanwen äänessä oli karheutta, kun hän hetken hiljaisuuden jälkeen puhui: ”Tiedätkö, mikä on rohkeinta, mitä tiedän? Itsensä auttaminen. Ja joskus se merkitsee pakenemista. Etkä sinä paennut kaikkea, Uri. Sinun vanhempasi ovat ylpeitä sinusta.”
Urho hymähti, ja silmiin kerääntyneet kyyneleet tulvivat yli ja valuivat poskille kuumina puroina. Hän henkäisi, käänsi päätään vielä raivokkaammin sivulle ja pyyhkäisi kasvojaan ranteensyrjällä. Hänestä tuntui kuin kokonainen pato hänen sisällään olisi sortunut yhden osan petettyä. Sitä oli vaikea estää, ja siitä oli rohkeus kaukana.
Sanwe painoi suukon Urhon olkapäähän ja silitteli tämän selkää kevyin, rauhallisin liikkein. Itkunpuuskat ravisuttivat Urhoa, ja Urho yritti hillitä vartalonsa vavahtelua, mutta heikoin tuloksin. Häpeä heräili hänessä jälleen, mutta hän päästi siitä irti; peli oli jo menetetty. Sanwe oli todistanut Urhon heikkoja hetkiä ennenkin. Sanwe tunsi Urhon viat ja heikkoudet ja oli silti valinnut viereen jäämisen. Se oli hullua, mutta se oli totta.
Urho taisteli ikäviä muistoja vastaan, mutta ne pyrkivät pintaan aivan kuin ne olisivat olleet liian pitkään uppeluksissa. Ehkä ne olivatkin olleet. Urho yritti pitää ne poissa mielestään, koska hän tiesi olevansa heikko ja pelkäävänsä vieläkin. Menneisyydessä oli yhä voimaa, jolla se sai hänestä niskalenkin. Urho ei enää nähnyt juurikaan painajaisia, ja joskus hän pystyi ajattelemaan Tarmoa ilman levotonta epätietoisuutta siitä, mitä oli tapahtunut, mutta joskus kaikki hajosi. Joskus
hän hajosi, miljardeiksi kappaleiksi Kionin taivaan alla. Sellaisina hetkinä ei ollut mitään merkitystä sillä, että hän oli valovuoden päässä kaikesta tapahtuneesta.
Sanwe ei puhunut mitään, istui vain ja silitti. Koristeseinän avaruus avautui tummasinisenä ja loputtomuudessaan lohduttavana.
Kun Urho lopulta oli tavoittanut itsehillintänsä ja he olivat palanneet teen juomiseen ja avaruusmaiseman tuijottamiseen hiljaisuudessa, jota avaruusaseman koneellisen ilmastoinnin etäinen humina taustoitti, Sanwe puhkesi jälleen puhumaan: ”Biologian laboratorioihin haetaan vuoden vaihteessa taas lisää apulaisia. Mikset hakisi sinne?”
”Äh, San, älä höpötä hulluja. Minä en ikinä läpäise yleiskielen tenttiä. Biologian versiossa on sellaiset vaatimukset, ettei edes Kerin läpäissyt niitä kerralla, vaikka hän on opiskellut yleiskieltä puolet kauemmin kuin minä ja on luonnonlahjakkuus.”
”Läpäiset sinä, jos vain alat uskoa itseesi ja harjoitella. Ehkä Kerin voi antaa sinulle opiskeluvinkkejä. Hän on tosi mukava.”
He vaipuivat taas hiljaisuuteen. Urho kävi pitkäkseen vesipatjalle, katseli kattoikkunasta Kionin taivaalle ja sormeili Sanwen patjalle levittämää polyesterivilttiä, joka oli yllättävän pehmeä siihen nähden, että se oli jo vanha ja kulahtanut. Sanwe oli kertonut tuoneensa sen Maasta. Se oli kuulemma ollut hänen unipeittonsa vauvana. Oli hassua ajatella, että se oli seurannut aikuista Sanwea avaruuteen ja toiselle planeetalle.
”Olen huolissani sinusta, Uri”, Sanwe sanoi hiljaa. Hän istui yhä patjan reunalla ja tuijotti avaruusmaisemaa. ”Vaikutat stressaantuneelta. Turhautuneelta. Sinulla on jatkuvasti päänsärkyä ja vatsakipuja.” Hän piti pienen tauon ja hämmenteli teetään hajamielisen näköisenä. ”Sinähän olet opiskellut biologiaa yliopistossa. Puhut usein siitä, miten Kionin biologia kiinnostaa sinua. Olet aina kartalla uusimmista tutkimustuloksista.”
”Minä puhun paljon kaikenlaista…”
”Voisit alkaa tutkia teoriaasi kioninkuoriaisista. Sinähän olet puhunut niiden puolesta pitkään. Tämä voisi olla mahdollisuutesi!”
Urho huokaisi, mutta jotain hänen sisällään liikahti. Biologia oli hänen intohimonsa, ja hän oli joskus villeissä haaveissaan toivonut voivansa luoda siitä uran avaruusasemalla, mutta todellisuudessa se vaikutti suorastaan mahdottomalta missiolta, tuhoon tuomitulta jo ennen kuin se ehtisi alkaakaan.
”Ei minusta ole siihen, San. Katso nyt minua. Minä olen hermoraunio. Ihmisraunio.”
Sanwe hylkäsi teensä ja kävi makaamaan kyljelleen Urhon viereen. Hän nojasi päänsä toiseen käteensä ja vei toisen kätensä Urhon vatsalle, ja hän hymyili. Hänen silmänsäkin hymyilivät. Ne olivat tummat, mutta ne eivät upottaneet; ne kannattelivat. Yhtäkkiä Urho huomasi unohtaneensa hetkeksi kulunvalvontakopin, kapteeni Wyon ja tulevan onnettomuustutkinnan. Hetken hän oli ajatellut kioninkuoriaisia, imupötyjä ja niitä lukemattomia mahdollisuuksia, joita tiede tarjosi. Hetkeksi hän oli unohtanut kosketusnäytön tuhonneen hermoraunion ja ajatellut itseään mikroskooppia käyttämässä ja muistiinpanoja tekemässä.
Se oli melkein pelottavaa, mutta Sanwen lämmin, pyyteetön hymy tarttui Urhoonkin.
”Sinusta on siihen, Uri”, Sanwe sanoi ja kurotti painamaan kevyen suudelman miesystävänsä huulille. ”Minä uskon sinuun, ja sinun itsesikin sietäisi alkaa uskoa.”
Urhon teki mieli väittää vastaan, mutta Sanwen silmiin katsoessaan hän ei osannut muuta kuin ihmetellä, mitä hän oli tehnyt ansaitakseen sellaisen miehen siihen viereensä makaamaan.
Hetken ei ollutkaan kaikessa epäonnistuvaa pelkuria; oli Urho, joka
ehkä pystyisi vielä joskus johonkin muuhunkin kuin juomamukien pudottamiseen ja imupötyjen hukuttamiseen.
Hetken oli
ehkä. Hetken oli mahdollisuus.
