Nimi: Vaakunoita vaikka muille jakaa
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S
Fandom: Hetalia
Genre: fluff
Paritus: DenNor, eli Tanska/Norja
Vastuuvapautus: Hetalia hahmoineen kuuluu Himaruya Hidekazille, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä.
A/N: Tuli jostain syystä tarve päästä kirjottelemaan DenNor-parituksella jotain, ja tässä sitten lopputulos.
Osallistuu haasteeseen
KerrontahaasteIhmisnimet taas käytössä, vaikka valtioita siis ovatkin.
Norja: Lukas Bondevik
Tanska: Mathias Densen
Vaakunoita vaikka muille jakaa
Sade oli jatkunut jo toista päivää, kun Mathias lopulta kyllästyi neljän seinän sisäpuolella istuskeluun. Hänen oli päästävä ulos, satoi tai ei. Lukasin luokse meneminen olisi ollut itsestään selvä vaihtoehto, ellei norjalainen olisi muutamaa päivää aikaisemmin ehdottomasti kieltänyt häntä tulemasta enää vähään aikaan.
Normaaliolosuhteissa moinen kielto ei olisi vaikuttanut tanskalaiseen mitenkään, mutta tällä kertaa toinen näytti oikeasti päättäneen pitää kiinni päätöksestään olla päästämättä häntä taloonsa. Mathias oli yrittänyt pari päivää sitten tavata Lukasin, mutta yritys ei ollut tuottanut tulosta. Puolisen tuntia toisen tympeää ja itsepäisesti kiinni pysyvää etuovea tuijotettuaan hän oli lopulta luovuttanut ja lähtenyt takaisin omaan maahansa. Luovuttaminenkin kuului asioihin, joita hän ei normaalisti milloinkaan tehnyt, mutta kokemus oli opettanut, että Norjan kanssa itsepintaisuus ja oven murtaminen eivät olleet niitä kaikkein järkevimpiä toimintatapoja.
Sateinen sää ja täydellinen tekemisenpuute olivat kuitenkin ajaneet hänet siihen pisteeseen, ettei järkevästi toimiminen kuulostanut erityisen houkuttelevalta. Olihan myös mahdollista, että toinen oli jo leppynyt näiden kolmen päivän aikana. Eihän hän kuitenkaan loppujenlopuksi ollut tehnyt mitään sen vakavampaa kuin unohtanut kuulemma erittäin tärkeän kokouksen, jossa hänen olisi kaikkien mielestä ehdottomasti pitänyt olla. Sen ei pitäisi saada ketään suuttumaan kovin pitkäksi aikaa.
Olihan hän vielä saman epäonnisen päivän iltana onnistunut vahingossa kaatamaan takkaan pinon paperitöitä, joiden kanssa Lukas oli taistellut koko viikon, mutta se oli ollut vahinko. Sellaista saattoi käydä kelle hyvänsä, ja saattoihan norjalainen olla jo unohtanut koko välikohtauksen.
Mathiaksen mieliala oli melko korkealla hänen lähestyessään Lukasin kotia. Jatkuvasti huonommaksi muuttuvasta säästä huolimatta hänen olonsa oli toiveikas, ja pelkkä norjalaisen ajatteleminen sai hänet hymyilemään. Hän ei edes muistanut, milloin viimeksi olisi ollut näin kauan erossa pohjoismaatoveristaan, joten pelkkä ajatus pian koittavasta tapaamisesta sai hänet kiihdyttämään vauhtiaan. Ehkä hän voisi hyvittää ne palaneet paperit ja unohdetun kokouksen jotenkin. Ehkä Suomi voisi jopa auttaa keksimään jotakin. Hän oli jo kauan sitten huomannut, että Tinolta löytyi usein erittäin hyviä ideoita hankalien tilanteiden hoitamiseen. Sitä ehtisi ajatella kuitenkin myöhemmin. Paljon tärkeämpää oli saada norjalainen jälleen puhumaan hänelle muutenkin kuin huutamalla lukitun oven lävitse.
Tällä kertaa hänen ei tarvinnut hakata ovea, eikä edes sivistyneesti koputtaa. Näky, joka häntä perillä kohtasi, oli niin uskomaton, että se oli saada jopa hänet sanattomaksi. Keskellä pihaa rankkasateeksi yltyneessä koiranilmassa seisoi hänen ikävöimänsä henkilö silmät suljettuna ja pää taakse kallistettuna. Vesi valui hänen kasvoiltaan ja hiuksistaan suoranaisina puroina, eikä Mathias muistanut hetkeen nähneensä ketään niin läpikotaisin kastunutta. Toisella ei ollut päällään edes takkia, vaan ohut paita, joka oli imenyt itseensä luultavasti litratolkulla vettä.
”Mitä ihmettä sinä teet?” Mathias sai kysytyksi heti, kun pääsi tarpeeksi lähelle.
Lukas ei liikahtanutkaan. Hän vain seisoi täysin liikkumatta, silmät suljettuina ja vettä valuen. Vaikkei Mathias yleensä kiinnittänyt minkäänlaista huomiota sellaisiin asioihin, hänenkin oli myönnettävä, että näyssä oli jotakin suorastaan kuvamaista. Hän olisi voinut jopa kehystää tilanteen tauluksi seinälleen, jos se olisi ollut mahdollista. Sillä hetkellä häntä kuitenkin kiinnosti huomattavasti taidetta enemmän toisen outo käytös.
”Lukas? Norge?”
Äkkiä Lukas liikahti ja kääntyi sitten aivan normaali ilmeensä kasvoillaan Mathiaksen puoleen.
”Mitä nyt?” hän tiedusteli aivan kuin koko tilanteessa ei olisi ollut mitään omituista.
”Mitä sinä teet, minä kysyin. Oletko ehkä huomannut, että täällä sataa. Ei sillä, etten mielelläni näkisi sinua heti tänne tullessani, mutta onko ihan fiksua seistä täällä odottamassa minua tuollaisissa vaatteissa?”
”Suu kiinni. Minä en todellakaan odota sinua. Tulin vain nauttimaan kevätsateista.”
”Kevätsateista? Mitä nautittavaa niissä muka on?”
Lukas pudisti turhautuneena päätään näyttäen taas täysin omalta itseltään.
”On niistä ainakin enemmän iloa kuin sinusta, Danmark. Norja on rannikkovaltio, jos et ole vielä sattunut huomaamaan. Olen tottunut vesisateisiin, ja talvella niitä ei tietenkään ole. Kevään ensimmäisen vesisateen aikana lisäksi tapaa usein luonnonhenkiä, joita talvella ei näy. Olen odottanut niiden tapaamista jo jonkin aikaa. Kuka sinut muuten edes kutsui tänne? En ole unohtanut, mitä viimeviikolla tapahtui.”
”Tarkoitat varmaan niitä otuksia, joita vain sinä ja Englanti olette näkevinänne. Sitä paitsi tätä säätä on jatkunut jo pari päivää. Et kai sinä täällä koko aikaa ole keskustellut niiden näkymättömien ystäviesi kanssa. Ja mitä viimeviikosta. Se oli ja meni. Mennään sisälle niin, että voin etsiä sinulle uudet vaatteet, kun käyt suihkussa”, Mathias vielä lisäsi nähdessään toisen alkavan väristä kylmästä.
”Ne ovat todellisia, idiootti. Enkä tietenkään ole. En minäkään niin palavasti sadetta rakasta, että viettäisin sen vuoksi aikaa keskellä pihaa päivätolkulla. Sitä paitsi minä vihaan sinua. Miten aina onnistut tässä ja saat puhutuksi itsesi ovestani sisään.”
”Minäkin rakastan sinua, Norge”, Mathias nauroi avatessaan oven ja astuessaan sisään.
Mathiaksella oli hyvin aikaa tehdä valmistelujaan Lukasin sulkeutuessa kylpyhuoneeseen nauttimaan kevätsään sijaan kuumasta suihkusta. Sopiva keino viimeviikkoisen hyvittämiseksi oli jo juolahtanut hänen mieleensä. Tilaisuus oli erittäin hyvä, eikä sitä voinut jättää käyttämättä. Hän kiitti hiljaa mielessään norjalaisen outoja harrastuksia ja jokaista pienintäkin otusta, joita toinen väitti kaikkialla näkevänsä. Ilman niitä hän saattaisi edelleenkin seistä katselemassa talon ovea ulkoa käsin. Sitä paitsi suunnitelmansa toteuttamalla hän saisi hyvän syyn viettää aikaa norjalaisen kanssa, eikä hän oikeastaan keksinyt mitään, mitä olisi mieluummin tehnyt.
Kaksi jättiläiskokoista kaakaomukia höyrysi jo pöydällä siinä vaiheessa, kun Lukas lopulta avasi kylpyhuoneen oven. Hän saapui keittiöön pyyhe ympärillään, hiukset vielä kosteina ja sekaisin. Mathias oli vähällä unohtaa koko kaakaot jäädessään vain katselemaan Lukasta. Hän rakasti toista niin paljon, että se melkein sattui. Tapa, jolla Lukas kohotti kysyvästi kulmiaan pöydällä odotteleville mukeille ja hänen kasvoilleen hiipivä, melkein huomaamaton hymy olivat niin tuttuja, että Mathias olisi pystynyt palauttamaan ilmeet mieleensä missä ja milloin tahansa. Siitä huolimatta hän epäili, ettei ikinä saisi tarpeekseen toisen katselemisesta.
”Maa kutsuu, Danmark”, Lukas hymähti aavistuksen huvittuneeseen sävyyn kävellessään tuolin luo, jonka selkänojalle Mathias oli heittänyt norjalaisen kaapista löytämänsä kuivat vaatteet.
”Millä oikeudella sinä muuten kävit vaatekaapillani?” Lukas kysyi luultavasti lähinnä tavan vuoksi vetäessään vaatekappaleita ylleen.
”Sillä oikeudella, millä tulen aina taloosikin. Poikaystävän oikeudella tietysti”, Mathias virnisti.
”Unissasi.”
Lukas ei jatkanut aiheesta sen enempää, sillä paita oli varastanut tyystin hänen huomionsa.
”Mistä sinä löysit tämän?” hän sai lopulta suustaan aikansa tuijotettuaan.
Paidan etupuolella komeilivat rinnakkain Norjan ja Tanskan vaakunat, joiden alla kulki molempien valtioiden lipuista muodostuva ketju.
”Sieltä mistä muutkin vaatteesi”, Mathias nauroi katsellen vaatetta, jonka oli joitakin vuosia sitten hankkinut toiselle joululahjaksi.
”Yllätyin iloisesti kun huomasin sinun säilyttäneen sen”, hän vielä totesi hilpeästi samalla, kun Lukas jatkoi paidan tutkimista.
”Unohdin vain heittää sen pois”, Lukas mutisi hennon punan levitessä Mathiaksen riemuksi hänen kasvoilleen.
Mitään sen suloisempaa hän ei ollut nähnyt aikoihin. Ei ainakaan heidän edellisen tapaamisensa jälkeen.
Mathias tarttui mukeihin ja kantoi ne olohuoneeseen, jossa laski ne pienelle sohvapöydälle. Huone ei ollut kovin suuri, mutta sisustus oli Lukasin vähäeleiseen ja koruttomaan tapaan oikein kodikas. Varsinkin vaalea sohva, jolle Mathias oli aikaisemmin ehtinyt levittää paksun huovan, näytti erittäin houkuttelevalta. Heti saatuaan mukit pois käsistään hän veti perässään seuranneen Lukasin sille istumaan ja kietaisi hetkeäkään epäröimättä peiton heidän kummankin ympärille. Sitten hän ojensi toisen suurista mukeista Lukasille, joka otti sen hiukan hämmentyneen näköisenä vastaan.
”Viitsinköhän edes kysyä, mistä nämä sattuivat käsiisi?” hän huokaisi tarkastellessaan mukiaan hiukan tarkemmin.
Kuten paitaakin, myös mukia koristivat heidän maidensa vaakunat tosin tällä kertaa ilman lippuja.
”Muistan täsmälleen, mitä kaapeistasi löytyy. Sitä paitsi tiedän, että pidät niistä. Tunnen sinut paremmin kuin uskotkaan.”
”Olen huomannut”, Lukas sanoi ja katsoi ensimmäisen kerran koko aikana Mathiasta suoraan silmiin ilman tavanomaista ilmeetöntä ulkokuortaan.
Hetken epäröityään hän jatkoi:
”Minäkin uskoisin oppineeni tuntemaan sinut ajan kuluessa melko hyvin, mutta koskaan ei voi tutustua liikaa. En sitten ikinä sanonut tätä, mutta oikeastaan olen jopa ihan vähän iloinen siitä, että tulit tänne tänään.”
Jotakin lämmintä läikähti Mathiaksen sisällä. Lukas puhui näin avoimesti hänellekin vain harvoin, ja aina kun niin tapahtui, hän itse tunsi tyystin menettävänsä oman puhekykynsä pelkästä onnesta. Hän ei enää voinut vastustaa kiusausta, vaan kurkotti eteenpäin suutelemaan toisen hiukan epävarmasti raollaan olevia huulia. Lukas vastasi eleeseen välittömästi samalla, kun hänen toinen kätensä löysi tiensä jonnekin Mathiaksen sotkuisten hiusten sekaan. Pian kumpikin vaakunoilla koristeltu muki seisoi unohdettuna pöydällä. Pitkä, lämmin ja kaakaonmakuinen suudelma päättyi vasta, kun Lukas vetäytyi pois epäuskoinen ilme kasvoillaan.
”Näenkö minä harhoja, vai onko tuossa peitossa vaakunoita?” hän voihkaisi silmiään hieraisten huopaa tuijottaen.
”On”, Mathias vastasi ylpeästi levittäen peitettä paremmin näkyville.
”Se on täynnä meidän vaakunoitamme molemmilta puolilta”, hän vielä lisäsi kääntäen toisenkin puolen näkyviin kuin varmistaakseen, ettei asia jäisi epäselväksi.
”Sinä olet uskomaton.”b
”Ja siksi juuri sinä rakastatkin minua niin paljon”, Mathias hymyili leveästi ja veti vaalean vaakunapeitteen paremmin heidän päälleen kietoen samalla kätensä tiukasti toisen ympärille.
