Luku 1
Lisha ui jo kohti Luoteisvirtaa, kun auringon ensimmäiset säteet läpäisivät merenpinnan. Keina ei taaskaan ollut palannut yölliseltä retkeltään ja Lishan oli paras tuoda serkkunsa takaisin, ennen kuin tämä jäisi kiinni karkailustaan. Ei ollut todellakaan ensimmäinen kerta, kun Lisha ui kohti koralliriuttaa jo ennen auringonnousua. Mielessään Lisha kirosi Keinania, joka oli päättänyt lähteä pikku retkelleen, vaikka tiesi varsin hyvin, että oli Kuurituaali. Rituaali vaati jokaisen yli 16-vuotiaan merenneidon osallistumista. Se tarkoitti sitä, että sekä Lishan että Keinanin piti olla paikalla.
Yöllinen myrsky oli vaihtunut pilvettömäksi taivaaksi. Lisha sukelsi syvemmälle tavoittaakseen merivirran, joka vasta rannikolle tultaessa nousi kohti merenpintaa. Joukko pieniä kaloja liikkui parvena Lishan edellä, mutta hajosi merenneidon edessä. Punainen pyrstö heilui, kun Lisha potki itsensä merivirtaan. Vaikka hän olisi kuinka tahtonut nauttia rauhassa merivirran voimasta, Lishan oli pakko potkia pyrstöllään vauhtia. Heidän pitäisi ehtiä vielä takaisin, eikä rannikolta kulkenut kohti pohjoista yhtäkään merivirtaa.
Ei kulunut pitkäkään aika, kun Lisha poistui merivirrasta. Koralliriutan värit hohtivat hänen silmissään. Toisin kuin keskellä yötä, nyt oli koralliriutta täynnä elämää. Värikkäät kalat syöksyivät Lishan edestä ja pienimmät kalat säntäilivät hätääntyneinä paikoillaan, eksyttyään parvesta. Pohjan tuntumassa erakkorapu sätti pieniä sinttejä. Joukko simpukoita oli kerääntynyt kuulemaan kurinpalautusta. Hiukan matkaa eteenpäin merihevonen lauloi yleisölle. Lisha olisi mielellään jäänyt kuuntelemaan taidonnäytettä, mutta hänen oli todellakin etsittävä Keina.
“Anteeksi”, hän pysäytti erään vastaan tulevan kalan. Kala oli kirkkaan punainen, aivan kuten hänen oma pyrstönsäkin. Kala pysähtyi ja katsoi Lishaa toisella silmällä.
“Niin?” se mutisi sitten, kuulostaen erittäin pitkästyneeltä. Lisha olisi voinut vaikka vannoa, että tuo kala olisi pyöritellyt hänelle silmiään, jos vain olisi voinut.
“Oletko nähnyt riutalla tänä aamuna merenneitoa?” Lisha kysyi sitten. Kala katsoi häntä kuin hän olisi ollut tyhmä.
“Keinalla on turkoosi pyrstö ja yhtä valkoiset hiukset kuin minulla”, Lisha selitti. Kala vilkaisi Lishan hiuksia, mutta heilutti sitten eväänsä.
“Ei merenneitoja riutalla tänään”, se sanoi ja ui pois.
Lisha jäi kellumaan kahden kiven väliin. Punainen kala ei ollut nähnyt Keinaa. Se ei silti tarkoittanut, ettei Keina olisi ollut jossain riutan uumenissa tutkimassa pikkukaloja tai pelaamassa meripalloa delfiinien kanssa hiukan kauempana. Lisha päätti kysellä vielä muutamalta vastaantulevalta kalalta, ennen kuin palaisi takaisin kotiin. Vaikka Keina jäisi paitsi Kuurituaalista, hän ei todellakaan aikonut jättää sitä välistä.
Seuraava kala, jonka Lisha sai kiireiltään pysäytettyä oli sini-keltaraidallinen. Sen silmien ympärillä oli mustat ympyrät ja se heilutti koko ajan oikeaa eväänsä.
“Anteeksi”, Lisha sanoi taas. Kala heilui hänen edessään.
“Niin?” se kysyi. “Totta kai, mieluusti, aivan mitä vain.” Kalan innokasta höpinää oli mukava kuunnella, mutta Lishan oli pakko löytää Keina pian.
“Oletko nähnyt merenneitoa?” Lisha kysyi. Kala katsoi häntä.
“Siinähän sinä olet”, se sanoi ja kääntyi jo lähteäkseen pois.
“Toista merenneitoa”, Lisha tarkensi. “Hänellä on turkoosi pyrstö ja vaaleat hiukset.”
Pieni kala hiljeni ja jopa sen oikea evä pysähtyi.
“Ran ja Man puhuivat aamulla merenneidosta”, se sanoi ja nopeasti ja alkoi vauhdikkaasti uida poispäin.
“Odota!” Lisha huusi kalan perään. “Mistä löydän Ranin ja Manin?” Kala vain viittasi vasemmalla evällään epämääräisesti kohti suurta kivirykelmää ja vipelsi sitten menemään. Pienen hetken kuluttua Lisha ei voinut enää edes nähdä sitä.
Hetken hämmennyksen jälkeen Lisha päätti, että hän kävisi katsomassa kivirykelmältä löytyisikö Rania ja Mania, mutta lähtisi sitten heti sen jälkeen kotiin. Hyvällä tuurilla hän ei edes myöhästyisi rituaalin alusta. Merenneito lähti uimaan kohti harmaata röykkiötä, johon levät eivät olleet vielä tarttuneet. Päästyään aivan sen vierelle, Lisha tunsi äkisti olonsa hyvin pieneksi. Vaikka kivirykelmä oli kaukaa näyttänyt pieneltä, uidessaan sen vierelle se oli monin verroin suurempi kuin Lisha.
“Ran!” Lisha kutsui. “Man!” Tuntiensa olonsa erittäin typeräksi huudellessaan kiville, Lisha päätti, että oli aika lähteä kotiin. Keina saisi itse ratkaista omat ongelmansa. Kääntäessään selkänsä Lisha näki silmäkulmastaan liikettä. Nopeasti hän taas katsoi kiviröykkiötä ja kahta ankeriasta, jotka kiemurtelivat pois kivien välistä.
“Kutsuitte”, sanoi toinen. Se näytti toista lierommalta ja kavalammalta.
“Etsin serkkuani”, Lisha kertoi. “Eräs kala sanoi, että olitte puhuneet merenneidosta aikaisemmin tänään.”
“Puhuimmeko me?” toinen ankerias kysyi toiselta.
“Kyllä me taisimme puhua”, vastasi toinen.
“Miksi meidän pitäisi kertoa siitä sinulle?” kysyi ensimmäinen ankerias. Ankeriaat luikertelivat vedessä paikoillaan tuijottaen Lishaa mustilla silmillään. Lisha perääntyi muutaman pyrstön iskun verran.
“Haluaako pieni merenneito todella tietää?” kyseli toinen ankerias, kun Lisha ei vastannut edelliseen kysymykseen. Valkoiset hiukset vedessä hulmuten Lisha nyökytti päätään. Ankeriaiden läpi kulki näkyvä värähdys, joka sai Lishan kavahtamaan vieläkin kauemmas. Kaksikko naureskeli pelästyneelle merenneidolle.
“Tuonne päin”, sanoi ensimmäinen ja osoitti kohti Luoteisvirtaa. Lisha katsoi suuntaan mistä oli tullut. Kukaan ei ollut nähnyt Keinaa Luoteisvirran ja kivirykelmän välissä.
“Kiitos”, merenneito mutisi ja lähti uimaan päinvastaiseen suuntaan. Ankeriaat sähähtelivät hänen takanaan, mutta eivät lähteneet seuraamaan, mikä oli suuri helpotus. Lisha poistui koralliriutalta ja päätti nousta pintaan tutkailemaan. Sen jälkeen hänen olisi aivan pakko lähteä takaisin kotiin. Kuurituaalin alkuun oli enää muutama tunti ja ilman merivirtaa uimiseen menisi lähes yhtä kauan. Veden pinta rikkoutui hänen päänsä yllä ja Lisha veti keuhkonsa täyteen meri-ilmaa. Aurinko kipusi yhä korkeammalle taivaalla.
Jos Lisha ei olisi vielä kerran vilkaissut kohti rannikkoa, hän ei todennäköisesti olisi nähnyt sitä. Merenneidon katse kuitenkin tavoitteli rantaa, jossa aallot löivät hiekalle ja valuivat sitten takaisin meren uumeniin. Turkoosi hohto silmäkulmassa sai hänet katsomaan tarkemmin. Verikivisärkällä tosiaan oli jotakin turkoosia. Kirkkaassa auringonpaisteessa oli vain vaikeaa sanoa mitä se oli. Lisha mittaili etäisyyttä särkälle ja mietti kuinka kauan aikaa häneltä kuluisi, jos hän uisi särkälle ja lähtisi sitten kotiin.
Matka ei ollut pitkä. Muutamalla pyrstön iskulla Lisha lähestyi turkoosia asiaa, joka kasvoi kasvamistaan, kunnes Lisha oli varma, että se oli pyrstö. Turkoosin pyrstön vieressä istui suippohattuinen olento. Lisha ui niin lähelle kuin vain pystyi, ilman että raapi pyrstöään pohjan kiviin. Siltä etäisyydeltä rannalla makaava asia selvisi hänelle. Se oli Keina.
“Mitä sinä teit?” Lisha kysyi olennolta Keinan vieressä varsin vihaisena. Olento käänsi katseensa häneen ja Lisha näki suipot korvat. Silmät olivat kuin taivas, ne vetivät Lishaa puoleensa ja tarttuivat häneen voimalla, jota oli hankala kuvailla.
“En tehnyt mitään”, olento sanoi. “Minä vartioin.”
“Vartioit mitä?” Lisha tiuskaisi. “Päästä Keina takaisin mereen!” Lishasta tuntui, kuin olennon silmät olisivat muuttuneet tuskallisen surullisiksi, kun tämä edelleen tuijotti merenneitoa silmiin.
“En minä voi”, olento sanoi. Se katsoi merenneitoa vierellään ja kuljetti pientä kättään pitkin merenneidon pyrstöä.
“Meri ei ole enää Keinan paikka”, se jatkoi ja kuljetti kättään Keinan kasvoille. Vasta silloin Lisha ymmärsi, että Keina ei hengittänyt. Keina makasi paikoillaan särkällä, hänen pyrstönsä oli täynnä verisiä naarmuja ja kädet sinisinä kylmästä. Keinan ennen jäänväriset silmät olivat tummuneet ja ne tuijottivat lasittuneina taivasta yllään.
“Meri vei rakkaan Keinan”, olento sanoi. Lisha polski itseään vielä lähemmäs, välittämättä naarmuista, joita hänen pyrstönsä sai. Ei tuo voinut olla Keina. Keina ei voinut olla kuollut. Meri oli heidän kotinsa, ei se ollut vaarallinen merenneidolle. Mutta kyllä se oli Keina. Lisha tunnisti sen turkoosista pyrstöstä ja valkoisista hiuksista, jotka olivat menneet takkuun ja keränneet itsensä täyteen merijätettä. Hän tunnisti Keinan korusta, joka edelleen roikkui toisen ranteen ympärillä. Korusta, jossa oli kolme pientä simpukkaa ja, jonka hän oli Keinan ranteeseen itse solminut.
Pelästynyt huokaus karkasi Lishan suusta.
“Teitkö sinä tuon?” hän kysyi olennolta, ensiksi aivan hiljaa ja sitten niin kovaa, että säikähti omaa ääntänsä. “Tapoitko sinä Keinan?” Sillä Keina todella oli kuollut. Ei kukaan merenneito kuollut nuorena. He elivät satoja vuosia ja aloittivat sitten Suuren Vaelluksen. Lisha ei ollut vielä valmistautunut Keinan kuolemaan, heillä oli vielä omat sadat vuotensa edessä. Tai hänellä oli. Keina makasi hänen edessään soralla ja tuijotti kuolleena taivasta.
“Minä en tappanut pientä merenneitoa”, sanoi olento. ”Tule luokseni niin kerron, kuka sen teki. Autan sinut hänen jäljilleen.” Olento viittoi Lishalle. Se seisoi kuitenkin maalla ja Lishan oli pysyttävä vedessä.
“En minä voi”, Lisha vaikersi katsellen serkkuaan ja parasta ystäväänsä, joka makasi edelleen kuolleena hänen edessään. Mitään ihmettä ei ollut tapahtunut. Keina oli kuollut, ja kuolleena hän pysyisi.
“Etkö tahdo tietää? Etkö tahdo kostaa?” olento houkutteli. Ärtymys kohosi Lishan sisällä. Mitä väliä oli kostolla tai tiedolla, kun Keina oli jo poissa. Hän potkaisi voimakkaasti pyrstöllään. Ja sitten uudestaan ja uudestaan. Välittämätttä terävistä kivistä, jotka raatelivat hänen kauniita punaisia suomujaan ja saivat ne tahrautumaan tummaan vereen. Ja äkisti pyrstö ei enää koskettanutkaan vettä, vaan Lisha makasi Keinan vieressä kuivalla särkällä. Hän ei kyennyt muuta kuin sätkimään. Lishalla ei ollut mitään mahdollisuutta palata takaisin mereen.
“Minä voin kertoa sinulle kaiken”, olento sanoi. Se näytti nyt paljon pienemmältä ja vähemmän uhkaavalta. Olento ei voinut olla edes Lishan käden mittainen. Sen pitkä suippohattu oli melkein yhtä pitkä kuin itse olento.
“Kuka sinä olet?” sai Lisha kuitenkin vain kysyttyä.
“Minä olen yöhaltia”, kertoi olento. “Yöhaltiat tietävät kaiken, mitä yöllä tapahtuu. Vain kuu voi piilotella totuutta yöhaltialta.”
“Jahas”, sanoi Lisha. “Vai yöhaltia.” Hän ei ollut koskaan tavannut yöhaltiaa. Itseasiassa kaikki olennot merenpinnan päällä olivat hänelle täysin vieraita. Toinenkin asia kummastutti häntä. Lisha puhui sujuvasti kuutta kalakieltä, mutta yöhaltia puhui hänelle merenneitojen omaa kieltä. Hän ei ymmärtänyt, miten yöhaltia olisi voinut oppia jotain sellaista. Maalla oleskelu oli merenneidoille kiellettyä ja tuskin kukaan olisi vapaaehtoisesti opettanut yöhaltialle heidän kieltään.
“Nimi on Sharren”, sanoi yöhaltia ja röyhisti rintaansa. Lisha tuli ajatelleeksi, ettei yöhaltia ehkä ollutkaan niin vanha kuin olisi voinut kuvitella.
“Minä olen Lisha”, Lisha kertoi. Tasapuolisuuden vuoksi. Hänen pyrstöään kirveli pahasti, kun haavat täytyivät lialla parantavan suolaveden sijaan. Lisha olisi mieluusti tahtonut muuta ajateltavaa kuin särkevän pyrstön.
“Tiedätkö sinä mitä Keinalle kävi?” Lisha kysyi yöhaltia Sharrenilta.
“Yöhaltia tietää kaiken mitä yöllä tapahtuu”, Sharren tokaisi ja katsoi metsää takanaan. Heidän ja rannan välissä oli enää kapea kaistale merta, mutta se oli niin ohut, että jopa Sharren olisi voinut kävellä sen poikki ja ainakin tämän suippohattu olisi yltänyt pinnalle.
“Voitko kertoa minulle?” Lisha pyysi. Hänellä ei oikeastaan ollut muutakaan tekemistä. Nousuvesi tulisi aikanaan ja irrottaisi hänet maan kahleista. Kuurituaali oli täysin menetetty jo. Vahingossa Lisha käänsi jälleen päänsä Keinan suuntaan ja hätkähti nähdessään serkkunsa siinä kunnossa. Jutteleminen oli auttanut viemään ajatukset pois kuolleesta Keinasta.
“Toki”, Sharren mutisi. “Minkä muunkaan vuoksi minä täällä rannalla istuisin?” Lisha ei vastannut. Hän katsoi merelle, jossa aallot kohosivat ja laskivat. Niiden rauhallinen tahti rauhoitti Lishan mieltä ja hän lepuutti hetken silmiään.
Mielessään hän näki jälleen meren. Hän ui pyrstö vinhasti heiluen kilpaa Keinan kanssa. Vesi virtasi läpi hiuksien ja kädet olivat taipuneina eteen halkoen vesimassoja. Meri oli sininen. Se hehkui sinisenä, vaikka jossakin kaukana heidän yläpuolellaan aurinko oli jo laskemassa.
“Tämä on tyhmää”, Keina sanoi. Merenneito pysähtyi ja jäi hetkessä jälkeen Lishan edelleen kiitäessä eteenpäin. Huomatessaan, ettei Keina ollut enää mukana Lisha palasi paikalle, jossa Keina polski paikoillaan.
“Eikä ole”, Lisha tokaisi. “Olit vain taas häviämässä.” Keina pyöritteli silmiään serkulleen.
“Enkä ollut. Tahdon vain tehdä jotain hauskaa.”
Keinan kaipaava katse suuntautui kohti koralliriuttaa, joka oli kaukana heidän takanaan.
“Mitä sitten?” Lisha kysyi. “Mennäänkö surffaamaan Kalokallioille?” Surffaaminen pienen merivirran kyydissä oli toiseksi parasta ajanvietettä, heti kilpauinnin jälkeen.
“Ei”, Keina huokaisi. “Tahdon mennä tutkimaan riuttaa.” Sen sanottuaan hän potki itseään hiukan kohti suuntaa, josta he olivat juuri tulleet.
“Mutta me olimme riutalla eilen”, voihkaisi Lisha. “On minun vuoroni päättää mitä teemme.”
“Aivan sama”, Keina sanoi. “Minä menen riutalle.” Merenneito lähti uimaan kohti Lounaisvirtaa, joka kuljettaisi hänet perille. Hetken punaista pyrstöään paikoillaan heilutettuaan Lisha huokaisi ja lähti serkkunsa perään.
“Hei! Odota minua.”
Avatessaan silmänsä Lishalla oli kylmä. Hän ei ollut ennen tuntenut sellaista kylmyyttä. Se värisytti häntä selkärangan pohjasta saakka.
“Kestipä siinä kauan”, ääni sanoi ja Lisha hätkähti. Kääntyessään ääntä kohti hän näki kuitenkin vain Sharrenin, joka oli nyt jo riisunut suipon hattunsa vierelleen.
“Kestipä missä kauan?” Lisha kysyi ja yritti kohottautua käsiensä varaan. Se ei kuitenkaan onnistunut niin hyvin kuin Lisha oli ajatellut ja pian tyttö taas romahti takaisin teräville kiville.
“Tuossa”, sanoi Sharren ja viittasi kohti Lishan pyrstöä. Lisha seurasi katseellaan Sharrenin lyhyttä kättä ja odotti pian katsovansa pyrstöään, mutta sen tilalla oli kaksi tikkumaista uloketta.
“Jalat”, Lisha voihkaisi.
“Niin”, Sharren sanoi, vaikka jaloissa ei ollutkaan mitään vahvistamista. Siinä ne olivat ja löllyivät, kun Lisha toista kokeeksi yritti hiukan nostaa.
“Jalat”, Lisha voihkaisi uudelleen. Tällä kertaa Sharren ei vaivautunut kommentoimaan.
“Missä on minun kaunis punainen pyrstöni?” Lisha valitti ja jos merenneidot olisivat kyenneet itkemään kuivalla maalla, tähän valitukseen olisivat kuluneet Lishan kyyneleet.
“Se vaihtui jalkoihin”, selitti Sharren kärsivällisesti.
“Mutta miksi?” Lisha kyseenalaisti. “Olen ollut kosketuksissa veteen koko ajan. Eivät jalat noin vain ilmesty.” Tyttö tökki sormellaan jalkaa, joka heilui hetken paikallaan tönäisyn voimasta.
Sharren viittasi uudelleen kohti Lishan jalkoja. Toisin kuin Lisha oli odottanut, hänen jalkansa eivät olleet lähelläkään vettä, vaan laskuveden myötä oli rantaviiva karannut metrien päähän.
“Kuinka kauan aikaa on kulunut?” Lisha kysyi sitten jo hätääntyneenä. Hänen olisi pitänyt olla kotona tunteja sitten osallistumassa Kuurituaaliin. Nyt hänen äitinsä oli varmasti jo huolissaan.
“Tarpeeksi”, vastasi Sharren. Yöhaltiasta ei ollut apua, joten Lishan oli yritettävä parhaansa mukaan päätellä vastaukset kysymyksiinsä itse. Aivan ensimmäiseksi hän alkoi etsimään aurinkoa, jonka pian löysikin. Se oli jo painumassa kohti merenpintaa, mutta hohti vielä tarpeeksi kirkkaasti, että päivänvaloa oli varmasti vielä jäljellä muutamia tunteja.
“Miksi minulla on jalat?” Lisha yritti vielä kysellä.
“Ei merenneito maalla pyrstöä tarvitse”, Sharren vastasi arvoituksellisesti. Lisha käänsi kylkeään odottaen näkevänsä Keinan ruumiin, mutta toinen merenneito oli poissa. Hiekassa oli ainoastaan painauma siinä, missä Keina oli aikaisemmin maannut.
“Missä Keina on?” Lisha tivasi yöhaltialta, joka kavahti kauemmas Lishan korottaessa ääntä.
“Meri ottaa omansa”, Sharren jatkoi arvoituksellista puhettaan.
“Kuules nyt”, Lisha aloitti ja kohottautui - tällä kertaa onnistuneesti - käsiensä varaan. “Minä en aio kuunnella tuollaista arvoituksellista soopaa. Jos sinä et voi auttaa, ole hyvä ja poistu.” Tuli hiljaista. Sharren näytti pohtivan vaihtoehtojaan.
“Metsässä kävi yöllä joku”, hän sanoi sitten. Lisha kallisti päätään kuunnellen tarkasti.
“Se joku jätti jäljet läpi Tammilehdon”, Sharren jatkoi. Lisha olisi halunnut hoputtaa yöhaltiaa kertomaan lisää, mutta arveli, että Sharren ei ehkä kertoisikaan kaikkea, jos hän nyt kiirehtisi.
“Se joku vei energian puilta, laskien ne horrokseen. Metsäkeijut ovat koko päivän herätelleet niitä unestaan”, Sharren kertoi. Lisha olisi halunnut kysyä keitä olivat metsäkeijut, mutta hän piti suunsa visusti puristettuna kiinni.
“Puun Nukuttaja, saattoi nukuttaa myös Keinan ikiuneen”, sanoi Sharren ja siirtyi katsomaan meren aaltoja Lishan silmien sijaan. Nyt Lisha ei enää kestänyt.
“Mistä minä löydän tämän Puun Nukuttajan?” hän kyseli innokkaana. Ainoa asia, minkä hän enää voisi tehdä Keinalle, oli löytää se, joka hänet tappoi.
“Metsä näyttää sinulle”, Sharren mutisi. “Jälkiä ei voi olla huomaamatta.” Sitten aivan yhtäkkiä Sharren oli poissa, eikä mikään viitannut siihen, että aikaisemmin oli Lisha maannut rannalla seuranaan kuollut Keinan ja pieni yöhaltia nimeltään Sharren. Katsellen auringonlaskua, Lisha tajusi, että hän olisi voinut vain palata mereen ja uida kotiin. Hän olisi voinut kertoa kaikille, mitä Keinalle oli tapahtunut ja lauman vanhimmat voisivat päättää miten tuli edetä. Hieman haparoiden Lisha nousi seisomaan uusilla tikkumaisilla jaloillaan ja katseli ympärilleen. Laskuveden myötä särkät olivat nyt yhteydessä maahan ja hän olisi voinut mereen siirtymättä kävellä rannalle.
Jostakin syystä Lisha otti ensin yhden askeleen ja sitten toisen jo paljon varmemmin kohti rantaa. Se tuli askel askeleelta lähemmäs. Muutaman askeleen jälkeen terävät kivet muuttuivat hiekaksi, jolla oli paljon mukavampi kävellä. Iltainen tuuli heilutteli Lishan hiuksia ilmassa, kun tyttö määrätietoisesti käveli kohti rantaa. Vaikka etenemisvauhti oli Lishan mielestä varsin nopea, ehti aurinko koskettaa horisonttia, ennen kuin hän viimein asteli pois hiekalta ja otti tukea suuresta puusta, joka kohosi kohti taivaita. Puun runko oli niin paksu, että Lisha ei saanut käsiään kiedottua sen ympärille.
Hän istahti alas. Kokemattomalle kävelijälle jaloilla kulkeminen tuntui rankalta. Lishan ympäriltä juoksi heti piiloon muutamia pikkueläimiä ja Lishasta tuntui, että hän oli ehkä vahingossa tallannut joidenkin eläinten pesän. Häntä kuitenkin väsytti suunnattomasti. Nojaten edelleen puuhun hän otti paremman asennon ja päätti hiukan lepuuttaa silmiään. Välittämättä siitä, että oli aivan oudossa ja uudessa paikassa, välittämättä siitä, että häntä varmasti jo kaivattiin kotona, Lisha vaipui rauhalliseen uneen.
