Author: Dulz
Ikäraja: S
Disclaimer: en omista. Jo:n on kunnia, ja maassa rauha.
Paritus: Harry/Ron
Genre: fluffyhassudraama. joulu
Haasteisiin: Genretasohaaste, Otsikoinnin ilojaA/N: Hyvää joulua,
Fredu! Toivottavasti kelpuutat. Joulunalus oli kiireinen ja oon laittoman väsynyt, että toivottavasti tähän ei eksynyt mitään tarkoituksettomia outouksia. Joulua kaunista jokaiselle <3
Tuntuuko sinustakin kevyeltä?
”Hermione”, Harry aloitti ja puristi tuoppiaan turhan kovaa. ”Miten sinulla ja Ronilla… Tiedäthän? Oletteko te… Palaamassa yhteen?”
Hermione katsoi häntä niin, että Harry tunsi itsensä jotenkin tyhmäksi.
”Harry, me ollaan oltu jo puoli vuotta erossa. Meillä menee hyvin. Kavereina.”
Harry silitti tuoppiaan. ”No. Hyvä. Hyvä.”
”Ja sitä paitsi, olen tavannut… erään”, Hermione sanoi ja punastui. Harryn tuopista läikähti kaljaa pyöreälle pöydälle.
”Ethän kerro Ronille? Meidän ero oli sille vaikeampi, enkä haluaisi kertoa tästä ennen kuin tämä on mitään.”
”En tietenkään”, Harry vakuutti, mutta raskas pala oli palannut takaisin kurkkuun. Se oli poistunut vain hetkeksi, kun Hermione oli vakuuttanut, etteivät he olleet aikeissa palata takaisin yhteen. ”Tuota, kuka se eräs on?”
Hermione hymyili salaperäisesti.
”Miten te tapasitte?” Harry yritti. ”Törmäsitte toisiinne, kuin oikeassa romanssissa?”
Hermione tirskahti. ”Tapasimme Säilä & Imupaperissa, höntti. Emmekä törmänneet!”
Harry virnisti, vaikka miettikin jo kuumeisesti mitä hittoa tekisi. Ei hän ikuisuutta voisi olla tällainen pelkuri, mutta ajoitus tuntui aina olevan huono. Ehkä hänen olisi pitänyt jo tähän mennessä oppia, ettei ollut olemassakaan hyviä ajoituksia.
Ron palasi vessasta ja juttu siirtyi vanhojen muisteluun. Ron kertasi kahdesti tutun tarinan peikosta tyttöjen vessassa. Paikka oli myöhäisestä ajankohdasta ja koittavasta joulusta humalaisen iloinen, ja porukkaa lappoi sisään kylmien tuulahdusten saattelemina. He tarjosivat vuorotellen toisilleen kierroksia, kunnes Ron alkoi tivata olivatko kierrokset nyt tasan vai oliko hän maksanut vähemmän kuin toiset, ja Hermione nousi silmiään pyöritellen vessaan.
”En ymmärrä miksi te kuvittelette, että minulla ei ole varaa tarjota”, Ron nurisi. Harry nyökytti päätään, jotta Ron tajuaisi hänen ymmärtävän.
”Menit vain sekaisin laskuissa, kaveri. Hermione ei tee virheitä.”
Ron tuijotti pöytää ja sanoi yhtäkkiä: ”Hermione on niin hyvä.”
Harry yritti olla huokaisematta. Hänen rintaansa kuristi, ja hän yritti parhaansa mukaan välittää sitä tunnetta tuopilleen.
”Hermione on niin hyvä, ja minä mokasin. Tekisin mitä tahansa, että me palattaisiin yhteen.”
Ron näytti niin masentuneelta, että Harry tunsi olevansa huono ihminen toivoessaan, että voisi unhoituttaa Ronin, jotta Ron unohtaisi Hermionen kokonaan. Ei ehkä täysin unhoituttaisi, sen verran vain, että Ron unohtaisi jälleen, että Hermione oli tyttö. Tarkemmin ajatellen, se ei ratkaisisi tilannetta.
”Kyllä se siitä”, Harry sanoi lopulta. Hän epäröi, mutta jätti taputtamatta Ronia olkapäälle. Se olisi tuntunut hyvin kiusalliselta. Hänestä tuntui jo nyt hyvin kiusalliselta. Hän ei tiennyt enää paikkaansa, ja se kiusasi ihan helvetisti. ”Kyllä se siitä.”
”Entä sinä ja Ginny?” Ron kysyi ja yllätti siten Harryn uudelleen.
”Mekö? No...” Harry ei keksinyt sanottavaa.
”Etsiikö se vieläkin muka itseään? Ihan hevoskotkansontaa”, Ron hörähti vaisusti.
”Miten vain”, Harry kohautti olkapäitään. Ei hän Ginnysta halunnut puhua, vaan Ronista, mutta hän ei osannut nykyään puhua mistään.
”Tiedätkö mitä?” Ron töksäytti. ”Jonkun pitää saada olla onnellinen. On joulu, helkkari. Puhutaan Ginnylle järkeä.”
”Ei”, Harry älähti.
”Hä?”
”Ei puhuta Ginnylle.”
Ron ei näyttänyt ymmärtävän enempää kuin fletkumato, ja Harry jatkoi: ”Kuule. Minä olen tavallaan…”
”Ei hemmetti, oletko sinä lätkässä johonkin uuteen? Etkä kertonut minulle?”
”Joo. Joo, tykkään ehkä jostakin”, Harry päätyi kaartelemaan. Hänen mielessään jokin pieni tonttua muistuttava potki hänen takaraivoaan ja karjui mikä idiootti hän oli, kun ei osannut koskaan puhua, ja että hänen pitäisi puhua nyt, kun vielä voisi, koska jos hän ei nyt kertoisi, kaikki olisi myöhemmin vielä paljon tätäkin kiusallisempaa. Ja hänen oli jo nyt vaikea kuvitella mitään, mikä olisi yhtään kiusallisempaa.
Ron tuijotti häntä silmät selällään. ”Ei ehkä kerrota Ginnylle.”
Harry rypisti otsaansa. ”Miksi ei? Tykkääkö se vielä muka minusta?”
”Tykkääkö kuka sinusta?” Hermione kysyi liukuessaan takaisin paikalleen.
”Ginny. En minä tiedä”, Ron sanoi.
”Sitä teidän kuuluu kysyä Ginnyltä itseltään”, Hermione pudisteli päätään. ”Kuka haluaa vielä kierroksen?”
He joivat ja nauroivat ja kaikki oli melkein kuin ennen vanhaan. Jotenkin he onnistuivat ilmiintymään Kotikoloon yhtenä kappaleena. Vielä aamun sarastaessa Harry makasi Ronin huoneessa, kuunteli Ronin kuorsausta ja yritti karkottaa tunnetta siitä, että oli jo oikeastaan hyväksynyt olevansa täysi luuseri. Ei tästä muutenkaan olisi koskaan tullut mitään. Ei parhaaseen kaveriin kuulunut olla pihkassa.
Jouluvalmistelut sujuivat nihkeästi. Harry liimasi paperinauhojen sijasta sormensa yhteen, Ron kastoi nuokkuessaan nenänsä luumukiisselipataan ja Hermione sekoitti kuuraannuksen ja paiskaoksen toisiinsa. Ikkunat rikkoutuivat valtaisassa räjähdyksessä, ihmiset huusivat paniikissa ja luulivat kuolonsyöjien hyökkäävän. Hermione pyyteli anteeksi koko iltapäivän, mutta Bill nauroi ja sanoi, että se oli tuonut jouluun mukavasti virikettä. Myöhään yöllä, kun kalkkunat, laatikot, piparit, hyytelöt ja kakut oli syöty, lahjoja ihasteltu, laulettu ja naurettu, ja lopulta maisteltu vähän tonttuviiniä, Harry rojahti sohvalle Ronin viereen. Sohva upotti liikaa, ja hänen täytyi korjata asentoaan. Kiemurreltuaan hetken Harry pakotti itsensä väkipakolla aloilleen.
Hiljaisuus venyi, kunnes se kasvoi sietämättömäksi.
”Ginny-”
”Hermione-”
”Öh, sinä ensin”, Harry tarjosi tuijottaen joulukuusta.
”Minä vain sitä, että Ginny ei varmasti nuku vielä. Minä huomasin, miten te… Tuijotitte. Toisianne”, Ron takelteli.
”Hermione on tavannut jonkun”, Harry kertoi.
”Mitä?” Ron ihmetteli.
”Se ei kertonut kenet. Se käski olla kertomatta sinulle, mutta minusta tuntui, että sinun kuuluu tietää”, Harry selitti joulukuuselle. Hän ei ollutkaan tajunnut miten nättejä sen tuikkivat tähdet olivat, vaikka kuusi olikin aika tylsä, kun Fred ja George eivät olleet taikoneet siihen omiaan.
”Ja ehkä se tekee yli pääsemisestä helpompaa, tiedäthän”, Harry lopetti.
”Se on varmaan se yksi korpinkynsi, joka oli meitä vuoden vanhempi. Se, joka on töissä Ministeriössä.”
”Sori.”
”Vitut minun ylitsepääsemisestäni. Mene puhumaan Ginnylle.”
Harry kääntyi ensimmäistä kertaa katsomaan Ronia. Ronin silmät heijastivat kuusen valoja olohuoneen hämärässä, ja siinä juuri sillä hetkellä, Kotikolon autiossa olohuoneessa jouluyönä, tapahtui jotain. Ronin kasvoja piirtävä määrätietoinen ilme teki jotain kummaa Harryn sisälmyksille. Harry päästi ulos keuhkollisen ilmaa, jota ei ollut tajunnut pidättelevänsä, ja suoristi selkänsä.
”Vitut Ginnysta myös. Minähän sanoin eilen, että olen lätkässä johonkuhun toiseen.”
”Minä en uskonut”, Ron kohautti olkapäitään.
”No, usko pois vaan. Haluatko tietää kehen? Sinuun. Olen lätkässä sinuun”, Harry antoi tulvia tarkkaillen koko ajan Ronin silmiä. ”Ja minä ymmärrän, että pidät vieläkin Hermionesta. Pidä vaan, ei se minua haittaa. Tai haittaa se ehkä vähän. Anteeksi, jos tämä tekee kaikesta vaikeata.”
Ronin silmissä ei näkynyt vieläkään kauhua. Kun Ron remahti nauruun, Harry alkoi ajatella, että tämä oli ihan hänen tapaistaan, edes hänen paras ystävänsä ei ottanut häntä tosissaan juuri silloin kuin se olisi ollut helkkarin hienoa ja tärkeää.
”Älä viitsi nauraa.”
”Sori – ihan totta, minä – mietin ikuisuuden että et sinä ikinä voisi –” Ron sai itsensä rauhoittumaan. ”Että et sinä voisi minusta tykätä. Niin kuin tykätä tykätä.”
Harry ei uskaltanut yrittää ymmärtää.
”Tykkäätkö sinä? Ettei tämä ole joku vitsi?” Ron tökkäsi Harrya jumpperiin.
Harry nappasi kiinni Ronin ranteesta. ”Ei tämä ole mikään vitsi.”
”Hyvä”, Ron huokaisi autuas hymy huulillaan ja siirtyi nojaamaan Harryyn. ”Hitot Ginnystä sitten.”
”Hitot Ginnystä”, toisti Harry Ronin lämmön harhauttamana. Ron ujutti heidän kämmenensä vastakkain. Harryn silmät olisivat levinneet, elleivät ne olisi olleet lupsumassa raukeina kiinni. ”Hitto, puhutaanko me tästä?”
”Puhutaan huomenna, jooko?” Ron pyysi. ”Minua väsyttää liikaa. Äiti laittoi minut vahtimaan sitä soppaakin.”
”Tuntuuko sinustakin kevyeltä?”
”Joo. Jännää.”
”Luulin, etten enää ikinä voisi koskea sinuun ilman että tuntuisi väärältä. Ja olen ihan luuseri”, Harry tunnusti.
Ron hieroi teatraalisesti päätään Harryn niskaan ja kiskoi hänet syvemmälle sohvaan.
