Kirjoittaja Aihe: Joulunodotuksen siedettävä keveys | S | perhe-fluff | Ficlet-joulukalenteri 24/24  (Luettu 3715 kertaa)

Diinuli

  • ***
  • Viestejä: 109
20. Torstai

  Elias oli lähdössä kotiin aamuvuoron jälkeen, reilu viisituntinen hämärä oli nyt valoisimmillaan. Tunturin rinteestä ulos tupsahdettuaan hän kuuli kuitenkin iloista hälinää ison salin sisäänkäynnin suunnalta ja päätti poiketa katsomaan. Rinteen vierustaa hetken kuljettuaan hän erotti äänten lähteen – tonttujoukko siellä oli lyhtyinensä puuhaamassa jokavuotista juhlalinnaa.

  Lumilinna oli yksi Eliaksen lempiperinteistä, ja joka vuosi hän oli ehtinyt mukaan myös rakennustöihin. Niin hän päätti ehtiä nytkin. Pitkälle valvotun illan ja sen jälkeisen aamuvuoron aiheuttama väsymys tuntui haihtuvan olemattomiin, kun Elias etsiytyi kyseisen rakennusurakan vastuutontun puheille.

  ”Elias ilmoittautuu noin tunnin pestiin!” hän julisti juhlallisesti. Enempää hän ei uskaltanut luvata, mutta se saisi tänä vuonna riittää.
  ”Kas, vanha linnatonttu Eliashan se siinä. Mietinkin jo, koska tupsahdat paikalle. Menehän tuonne, siellä pystytetään lautapelihuoneiden seiniä, ja siellä saattaa olla sinulle tuttujakin”, vastasi rakennusmestarina toimiva Kiira-tonttu hymyillen iloisesti.

  Elias teki työtä käskettyä. Toivottavasti Ilona ei kovasti vielä odotellut, hän mietti, kyllähän näin lähellä joulua saattoi mennä ylitöiksi muutenkin. Vaan äkkiä havaitsi Elias huolensa turhaksi: siellähän Ilona pystytti jo Toivon kanssa seiniä.
  ”Rakkaani!” hihkaisi Elias yllättyneenä, ”kuinka sinäkin olet täällä?” Elias ei muistanut nähneensä Ilonaa männävuosina lumilinnalla.
  ”No, päätin tulla kokeilemaan, kun olit niin lämpimästi puhunut tästä rakennushommasta. Ja olit oikeassa, tämä on hauskaa!”
  ”Enkös minä saa rakkaita tervehdyksiä ollenkaan?” kommentoi Toivo mukamas loukkaantuneena.
  ”No, rakas veljeni, kuinka sinäkin olet jokavuotiseen tapaasi täällä?” Elias nauroi ja halasi molempia yhtä aikaa.

  Toivo hyväksyi tervehdyksen ja vastasi:
  ”Niin kuin kaamos koittaa joulukuussa, niin kuin sisäinen valo voittaa pimeyden aina hyvissä ajoin ennen auringonvaloa, niin olen minäkin joka vuosi antamassa panokseni lumiselle linnoituksellemme, joka tukee meitä taistelussa – ei tosin näkyvää vihollista, vaan näkymätöntä vastaan; tuota sielun synkeyttä, joka, jos emme varaamme pidä, saattaa jonkun meistä vielä joskus syövereihinsä saalistaa.”
  ”Näin se on, Toivo. Pistetäänpä nyt linnoitus pystyyn, niin että sielun iloisuus pääsee voitolle!”

  Tontut viihtyivät lumitöissä vielä parisen tuntia. Kuka sitä nyt joulunalusviikolla muutenkaan riittävästi nukkuisi?



A/N: Taitaapa nyt käydä niin, että jää tuo viimeinen 25:s luukku tekemättä, itselläni ei ole arki aivan yhtä hyvin paketissa kuin noilla tontuilla :D. Muutan tavoitelukemaksi 24. Kiitos ja anteeks.
Sorry. Too many paradigm shifts. Nowadays, I just see the matrix.

Diinuli

  • ***
  • Viestejä: 109
21. Perjantai

  ”Elias, varo!” Hanna-tonttu ehti huudahtaa, mutta yhteentörmäystä ei voinut välttää. Jauhot pöllysivät, ja tontut keräilivät itsejään ja tarvikkeitaan lattialta.
  ”Anteeksi, se oli minun vikani”, ehti Elias sanomaan ensin.
  ”No olisin minäkin voinut eteeni katsoa, siivotaan nyt vain nämä. Sattuuhan näitä”, Hanna totesi sovittelevaan sävyyn.

  Tänään ei ollut Eliaksen päivä. Hän oli pudottanut neljä piparimuottia, unohtanut kirjata yhden pellillisen ja nyt törmännyt jauhosäkkiä kantavaan Hannaan. Minä tahansa muuna päivänä hän olisi pitänyt sujumattomuusvapaan, mutta tähän aikaan vuodesta kynnys ottaa moinen oli suurempi. Oli hän kuitenkin aikaansaanut enemmän pipareita kuin pilannut – joulun alla kaikki lasketaan.

  Väsymyksestä vai mistä johtuikaan, Eliaksen mielen päälle oli noussut myös huoli. Elisan vauvauutiskyselyt ja Nikolaksen epävarmuus leiviskästä olivat saaneet hänetkin ajattelemaan tulevaisuutta. Mitä jos hän ei koskaan löytäisi omaa paikkaansa? Hän oli itse sanonut, että kiertelyssä ei ollut mitään väärää, mutta ei hän ollut niistä asioista Ilonan kanssa jutellut. Mitä jos Ilona jo kovastikin odotti hänen asettuvan aloilleen?

  Ja miksi hän näitä juuri nyt mietti, kun pitäisi keskittyä taikinan leikkaamiseen? No, oli miten oli, Elias lupasi itselleen ottaa asian puheeksi Ilonan kanssa sopivan hetken tullen, ehkä joskus joulun jälkeen. Tietäisipä ainakin rakkaansa mielipiteen jos ei omaa mieltänsä hahmottaisikaan vielä.
Sorry. Too many paradigm shifts. Nowadays, I just see the matrix.

Diinuli

  • ***
  • Viestejä: 109
22. Lauantai.
Korvatunturi. Kaamos. Hämärän kesto 5:17. Talvipäivän seisaus klo 0:23. Täysikuu.

  Alkuilta oli hiljainen ja täysin tyyni. Elias oli syönyt hyvin ja yrittänyt nukahtaa, tuloksetta. Nyt hän seisoi pihalla täyden kuun ja pohjan loimujen valaistessa kilvan maisemaa. Männyt eivät humisseet, mutta revontulet kyllä suhisivat ja paukkuivat. Se oli Eliaksen mielestä samaan aikaan sekä rauhoittava että levoton ääni. Jos sulki silmät, mieli loihti esiin kuvan Joulupukin reestä kiitämässä taivaankannen halki, piiskan lyödessä ilmaa poroja vauhdittaakseen. Tonttu avasi silmänsä ja hengitti syvään kirpeää pakkasilmaa – ei ollut vielä Pukin aika. Jotain muuta oli tuolla ylhäällä – ei pelottavaa, mutta tuntematonta.

  Elias sulki silmänsä uudestaan, tällä kertaa äänet veivät hänet tunteen ensilähteille, lapsuustuvan pihapiiriin. Tiheä kuusimetsä, ikihämärän takana kuohuvan kosken äänet – ei pelottavaa, mutta tuntematonta.

  Sitä se varmasti on, mietti tonttu, näkymätön virta, joka iskeytyy taivaalta maata vasten kuin kosken vuo kallioihin. Vaan mikä on tuo virta? Ei sentään itse ajan virta…?
  Elias katsoi ylös vihertävään valoputoukseen joka tanssi villisti tähtien edessä. Paljon oli vielä tontulle tuntematonta olevaisen piirissä. Missä sen lähde lienee, minne se vienee?

  Tonttu hengitti vielä syvään muutaman kerran ja painui takaisin sisälle.
Sorry. Too many paradigm shifts. Nowadays, I just see the matrix.

Diinuli

  • ***
  • Viestejä: 109
23. Sunnuntai.

  Aatonaatto. Sana merkitsi tontuille vain yhtä asiaa: määräaikaa.

  Iltavuoron lopuksi – keskiyöhön mennessä – kaiken pitäisi olla valmista: lahjat pakattuina sievästi, lajiteltuina kohteen mukaan, tiivistettyinä taikakontteihin, kontit ryhmiteltynä kohdealueittain Pukin rekeen. Pukin piti pystyä ottamaan lahjat jakosäkkiinsä etenemisjärjestyksessä. Muutama tonttu lähti toki aina mukaan avustamaan, mutta pääosin valmistelut tähtäsivät siihen, että aputontut olisivat mahdollisimman toimettomina.

  Ei ollut lainkaan liioiteltua väittää tonttuja tarkoituksenmukaisen toiminnan, sujuvuuden ja valmistautumisen mestareiksi. Tämä oli kuitenkin tonttumittakaavassakin mahtava ponnistus: tarkistuslistoja, tarkistuslistojen tarkistajia ja roppakaupalla taikaa oli käytössä onnistumisen varmistamiseksi.

  Ripaus taikaa, lisää aikaa, oli tontuilla tapana sanoa. Tavanomaisissa tehtävissään tontut käyttivätkin ajan- ja tilanvenytystaikojaan varsin maltillisesti, vain hienovaraisesti sujuvuutta lisäämään. Kaikkien lasten luona vierailu yhden illan aikana vaati kuitenkin sellaisia taikoja, ettei hienovaraisuudesta enää voinut oikein puhua. Tämä sai osan tontuista tuntemaan olonsa hieman epämukavaksi, koska tontun luonto oli olla näkymätön auttaja. Pukki oli onneksi se, joka keräsi huomion itseensä, ja tontuille tämä sopi varsin mainiosti.

  Elias tunsi, miten taika kihelmöi hänen jäsenissään, kun hän auttoi lastaamaan kontteja rekeen. Tila ja aika narskuivat kuin pakkaslumi, kun niitä näin luonnottomiin mittoihin venytettiin. Korvatunturin yllä revontulet leimusivat edelleen. Eliaksen korvissa suhisi, hän oli kovin väsynyt. Ei hän jaksanut ajatella lasten iloa, ei tonttujen tulevia pitoja. Hän oli pyytänyt mahdollisimman rutiininomaista tehtävää täksi illaksi ja sellaista myös saanut. Se saisi riittää.
Sorry. Too many paradigm shifts. Nowadays, I just see the matrix.

Diinuli

  • ***
  • Viestejä: 109
24. Maanantai.

  Korvatunturin alisessa isossa salissa oli hämärää ja hiljaista. Vain äärimmäisen tarkka korva olisi saattanut erottaa jotain, jonka olisi ulkona ollessaan saattanut tulkita tuulen suhinaksi tai havujen havinaksi – tontut osasivat niin halutessaan kuiskia todella hiljaa.

  Pikku hiljaa, kuin taivaalle syttyvät iltatähdet, alkoi salin katto tuikkia pienistä valopisteistä – pohjoisreunalta alkaen ja sieltä hiljalleen edeten. Ensimmäisen pisteen syttyessä suureen holviin vaimenivat kuiskauksetkin, kun kaikki tuijottivat hievahtamatta ja odottivat jännittyneinä. Piste pisteeltä valo lisääntyi paljastaen lukemattoman tonttujoukon istumassa perhekunnittain pitkien pöytien ääressä.

  Valopisteiden yhä enetessä alkoi viimein pienoinen kuiskauksen sorina täyttää salin. Eliaksen perheen pöydässä Tiuku avasi ensimmäisenä puheen:
  ”Pukki näyttää tänä vuonna etenevän hyvää vauhtia. Melkein kolme tuhannesosaa jo, kohta voidaan kilistää ensimmäiset etenemiselle.”
  ”Eikös maljat tule vasta sadasosien kohdalla?” varmisti nuorimmainen, Viima. Vain aikuiset tontut saivat osallistua aaton valvojaisiin, ja alle viisikymppisenä saattoi helposti joutua vielä lapsenvahdiksi. Viima oli näin ollen vasta viidettä kertaansa seuraamassa etenemispisteiden syttymistä kattokartalle.
  ”Tulevat toki, mutta tällä vauhdilla saadaan jo parin tiiman päästä ottaa ensimmäiset”, Tiuku vastasi.
  ”Ihana kilistää tänä vuonna teidän kanssa”, tokaisi Ilona väliin, ”en ole edes varmaan tavannut kaikkia teidän perhepöydästä vielä!”
  ”No, tässähän sitä ehtii tutustua”, totesi Tiuku, ”vaikka on se Elias meistä varmaan päällimmäiset kertonut. Vai mitä Elias?”
  Elias ei vastannut, vaan näytti lyyhistyneen pöydän ääreen.
  ”Elias? Onko kaikki kunnossa?” Tiuku meinasi jo tarttua Eliasta hartiasta, kun Ilona hahmotti tilanteen ja pysäytti auttavan käden:
  ”Annetaanhan Eliaksen nukkua, se on ollut melkoisen väsynyt viime päivinä.”

  Ja toden totta, Elias tuhisikin unten mailla aina siihen asti, kun kilistettiin kahdeksannet kevään vauvoille. Siinä vaiheessa Onni ja Anni katsoivat toisiaan merkitsevästi. Onni näytti hetken kysyvältä ja Anni näytti Onnille kieltä. Ilona herätti Eliaksen tönäisemällä kevyesti olkavarteen. Elias tokeni suhteellisen nopeasti, kun Onni aloitti puheen:
  ”Niin, onhan tässä syytäkin taas kilistellä kevään vauvoille. Näyttää nimittäin siltä, että meillekin on, jos padoista vain riittää, tulossa taas tonttupienokainen.”
  ”Hei ihanaa!” ”Onnea!” Ilona ja Elina aloittivat lähes yhtä aikaa, ja muutkin onnittelivat sekalaisessa kuorossa tulevia tonttuvauvan vanhempia.

  Seurasi hyväntahtoinen ristikuulustelu aiheen tiimoilta. Puheesta ei varmaan olisi tullut loppua ennen seuraavia maljoja, ellei Viima olisi selvitellyt kurkkuaan, ja korottanut ääntään:
  ”Niin, tuota, saattaa olla, että sieltä padoista riittää vielä toinenkin tonttulapsi tämän pöydän jäsenelle.”
  ”Viima!” ”Mitä ihmettä? Onnea!” Muut pöytäläiset onnittelivat Viimaa, mutta Elisa hengitti vihdoin ulos. Hän oli onnistunut pitämään salaisuuden lähes kaksi viikkoa. Ei koskaan enää tällaisia lupauksia, hän lupasi itselleen.

  ”Mutta”, aloitti Tiuku, ”eikös jonottamiseen tarvita kaksi tonttua yhtä vauvaa kohden? Poikkeuksia lukuun ottamatta, mutta kuitenkin.”
  ”Juu”, vastasi Viima selvästi hieman hämillään kaikesta huomiosta, ”on meitä kaksi.”
  ”No, öm, onnea sitten siitäkin?” tunnusteli Tiuku hieman kysyvästi.
  ”Kiitos, vaikka me kyllä ollaan ihan kavereita vaan.” Tonttupienokaista jonottamaan toki tarvittiin vähintään kaksi tonttua, mutta heidän keskinäisten väliensä ei tarvinnut olla sen kummemmat, kuin että halusivat molemmat vanhemmiksi samana vuonna ja tulivat toimeen keskenään.
  ”No saa kai sitä kaveristakin onnitella.” Nana avasi suunsa. Hän oli tämän tonttuparven hiljaisin, mikä ei sinänsä ollut kovin vaikeaa, kun useammatkin sisaruksista olivat tavalla tai toisella äänekkäitä.

  ”Mutta hei”, kysäisi Jaakko, ”saadaanko me tavata tätä kaveria joskus ennen kevättä? Olis kiva nähdä kuitenkin.”
  ”Mm”, myönsi Viima, ”huomenna sitten. Jos ette sekoa pahasti, se vielä säikähtää.”
  ”Me ollaan sille tosi kilttejä”, lupasi Jaakko, ”eikö niin Elisa ja Tiuku?”
  Sekä Elisa että Tiuku avasivat suunsa sanoakseen jotain, sitten huomasivat, että toinen aikoi puhua, sulkivat suunsa ja saivat vihdoin jotenkin päätettyä kumpi puhuu:
  ”Ollaan tosi ihania sille, älä Viima huoli”, vakuutteli Elisa.
  ”Mä en myönnä olevani niin pelottava että tarvis erikseen huomauttaa. Mutta en sitten kysy siltä mitään jos tilanne kerran sitä vaatii.”
  ”Älä höpötä Tiuku. Ei kukaan tykkää kuulusteluista. Et säkään pienenä tykänny kun sulta kysyttiin miten on päivä menny. Mökötit vaan, vaikka ois ollu maailman paras päivä”, Jaakko huomautti.
  ”No se on kyllä totta”, myönsi Tiuku. Sisarusparvesta Jaakko oli se, joka osasi useimmiten puhua esikoiselle järkeä, olihan hän tätä vain seitsemän vuotta nuorempi.

  Seuraavat sadasosat sujuivat varsin sopuisissa merkeissä. Pukin kierros eteni kuin etenikin ennätysajassa, lapset saivat lahjansa ajallaan ja aika vain venyi venymistään. Neljännesurakan kohdalla Ilona kuiskasi hiljaa Eliakselle:
  ”Onko kaikki hyvin rakas? Oot niin hiljainen. Vai ootko vaan niin väsynyt?”
  ”Kaikki hyvin rakas. Oon kyllä väsynyt..”
  ”Mutta?”
  ”Mutta, en oikein tiedä. Ajatukset vain kiertää päässä. Voi se johtua väsymyksestäkin tietty.”
  ”Sähän tiedät, että voit puhua mulle, jos mieltä painaa.”
  ”Joo. Kiitos. Pitäis kyllä. Sä osaat aina sanoa ne oikeet sanat.”
  ”Ehkä sitten kun päästään kotiin.”
Molemmat tiesivät, että hiljaisinkin kuiskuttelu oli oikeasti vain merkki siitä, että muita ei haluttu sillä hetkellä keskusteluun mukaan – se ei varsinaisesti estänyt koko pöytäseuruetta kuulemasta tarkoilla tontunkorvillaan koko keskustelua.
  ”Tehdään niin. Rakas.” Elias suikkasi vielä suukon Ilonansa poskelle. Hänet valtasi luottavainen tunne. Aivan varmasti he saisivat elämänsä sovitettua yhteen, olipa heillä erilaisia odotuksia tai ei. Loppujen lopuksi, tahdostahan se vain oli kiinni. Ja tahto sai voimansa rakkaudesta.
Sorry. Too many paradigm shifts. Nowadays, I just see the matrix.