24. Maanantai.
Korvatunturin alisessa isossa salissa oli hämärää ja hiljaista. Vain äärimmäisen tarkka korva olisi saattanut erottaa jotain, jonka olisi ulkona ollessaan saattanut tulkita tuulen suhinaksi tai havujen havinaksi – tontut osasivat niin halutessaan kuiskia todella hiljaa.
Pikku hiljaa, kuin taivaalle syttyvät iltatähdet, alkoi salin katto tuikkia pienistä valopisteistä – pohjoisreunalta alkaen ja sieltä hiljalleen edeten. Ensimmäisen pisteen syttyessä suureen holviin vaimenivat kuiskauksetkin, kun kaikki tuijottivat hievahtamatta ja odottivat jännittyneinä. Piste pisteeltä valo lisääntyi paljastaen lukemattoman tonttujoukon istumassa perhekunnittain pitkien pöytien ääressä.
Valopisteiden yhä enetessä alkoi viimein pienoinen kuiskauksen sorina täyttää salin. Eliaksen perheen pöydässä Tiuku avasi ensimmäisenä puheen:
”Pukki näyttää tänä vuonna etenevän hyvää vauhtia. Melkein kolme tuhannesosaa jo, kohta voidaan kilistää ensimmäiset etenemiselle.”
”Eikös maljat tule vasta sadasosien kohdalla?” varmisti nuorimmainen, Viima. Vain aikuiset tontut saivat osallistua aaton valvojaisiin, ja alle viisikymppisenä saattoi helposti joutua vielä lapsenvahdiksi. Viima oli näin ollen vasta viidettä kertaansa seuraamassa etenemispisteiden syttymistä kattokartalle.
”Tulevat toki, mutta tällä vauhdilla saadaan jo parin tiiman päästä ottaa ensimmäiset”, Tiuku vastasi.
”Ihana kilistää tänä vuonna teidän kanssa”, tokaisi Ilona väliin, ”en ole edes varmaan tavannut kaikkia teidän perhepöydästä vielä!”
”No, tässähän sitä ehtii tutustua”, totesi Tiuku, ”vaikka on se Elias meistä varmaan päällimmäiset kertonut. Vai mitä Elias?”
Elias ei vastannut, vaan näytti lyyhistyneen pöydän ääreen.
”Elias? Onko kaikki kunnossa?” Tiuku meinasi jo tarttua Eliasta hartiasta, kun Ilona hahmotti tilanteen ja pysäytti auttavan käden:
”Annetaanhan Eliaksen nukkua, se on ollut melkoisen väsynyt viime päivinä.”
Ja toden totta, Elias tuhisikin unten mailla aina siihen asti, kun kilistettiin kahdeksannet kevään vauvoille. Siinä vaiheessa Onni ja Anni katsoivat toisiaan merkitsevästi. Onni näytti hetken kysyvältä ja Anni näytti Onnille kieltä. Ilona herätti Eliaksen tönäisemällä kevyesti olkavarteen. Elias tokeni suhteellisen nopeasti, kun Onni aloitti puheen:
”Niin, onhan tässä syytäkin taas kilistellä kevään vauvoille. Näyttää nimittäin siltä, että meillekin on, jos padoista vain riittää, tulossa taas tonttupienokainen.”
”Hei ihanaa!” ”Onnea!” Ilona ja Elina aloittivat lähes yhtä aikaa, ja muutkin onnittelivat sekalaisessa kuorossa tulevia tonttuvauvan vanhempia.
Seurasi hyväntahtoinen ristikuulustelu aiheen tiimoilta. Puheesta ei varmaan olisi tullut loppua ennen seuraavia maljoja, ellei Viima olisi selvitellyt kurkkuaan, ja korottanut ääntään:
”Niin, tuota, saattaa olla, että sieltä padoista riittää vielä toinenkin tonttulapsi tämän pöydän jäsenelle.”
”Viima!” ”Mitä ihmettä? Onnea!” Muut pöytäläiset onnittelivat Viimaa, mutta Elisa hengitti vihdoin ulos. Hän oli onnistunut pitämään salaisuuden lähes kaksi viikkoa. Ei koskaan enää tällaisia lupauksia, hän lupasi itselleen.
”Mutta”, aloitti Tiuku, ”eikös jonottamiseen tarvita kaksi tonttua yhtä vauvaa kohden? Poikkeuksia lukuun ottamatta, mutta kuitenkin.”
”Juu”, vastasi Viima selvästi hieman hämillään kaikesta huomiosta, ”on meitä kaksi.”
”No, öm, onnea sitten siitäkin?” tunnusteli Tiuku hieman kysyvästi.
”Kiitos, vaikka me kyllä ollaan ihan kavereita vaan.” Tonttupienokaista jonottamaan toki tarvittiin vähintään kaksi tonttua, mutta heidän keskinäisten väliensä ei tarvinnut olla sen kummemmat, kuin että halusivat molemmat vanhemmiksi samana vuonna ja tulivat toimeen keskenään.
”No saa kai sitä kaveristakin onnitella.” Nana avasi suunsa. Hän oli tämän tonttuparven hiljaisin, mikä ei sinänsä ollut kovin vaikeaa, kun useammatkin sisaruksista olivat tavalla tai toisella äänekkäitä.
”Mutta hei”, kysäisi Jaakko, ”saadaanko me tavata tätä kaveria joskus ennen kevättä? Olis kiva nähdä kuitenkin.”
”Mm”, myönsi Viima, ”huomenna sitten. Jos ette sekoa pahasti, se vielä säikähtää.”
”Me ollaan sille tosi kilttejä”, lupasi Jaakko, ”eikö niin Elisa ja Tiuku?”
Sekä Elisa että Tiuku avasivat suunsa sanoakseen jotain, sitten huomasivat, että toinen aikoi puhua, sulkivat suunsa ja saivat vihdoin jotenkin päätettyä kumpi puhuu:
”Ollaan tosi ihania sille, älä Viima huoli”, vakuutteli Elisa.
”Mä en myönnä olevani niin pelottava että tarvis erikseen huomauttaa. Mutta en sitten kysy siltä mitään jos tilanne kerran sitä vaatii.”
”Älä höpötä Tiuku. Ei kukaan tykkää kuulusteluista. Et säkään pienenä tykänny kun sulta kysyttiin miten on päivä menny. Mökötit vaan, vaikka ois ollu maailman paras päivä”, Jaakko huomautti.
”No se on kyllä totta”, myönsi Tiuku. Sisarusparvesta Jaakko oli se, joka osasi useimmiten puhua esikoiselle järkeä, olihan hän tätä vain seitsemän vuotta nuorempi.
Seuraavat sadasosat sujuivat varsin sopuisissa merkeissä. Pukin kierros eteni kuin etenikin ennätysajassa, lapset saivat lahjansa ajallaan ja aika vain venyi venymistään. Neljännesurakan kohdalla Ilona kuiskasi hiljaa Eliakselle:
”Onko kaikki hyvin rakas? Oot niin hiljainen. Vai ootko vaan niin väsynyt?”
”Kaikki hyvin rakas. Oon kyllä väsynyt..”
”Mutta?”
”Mutta, en oikein tiedä. Ajatukset vain kiertää päässä. Voi se johtua väsymyksestäkin tietty.”
”Sähän tiedät, että voit puhua mulle, jos mieltä painaa.”
”Joo. Kiitos. Pitäis kyllä. Sä osaat aina sanoa ne oikeet sanat.”
”Ehkä sitten kun päästään kotiin.” Molemmat tiesivät, että hiljaisinkin kuiskuttelu oli oikeasti vain merkki siitä, että muita ei haluttu sillä hetkellä keskusteluun mukaan – se ei varsinaisesti estänyt koko pöytäseuruetta kuulemasta tarkoilla tontunkorvillaan koko keskustelua.
”Tehdään niin. Rakas.” Elias suikkasi vielä suukon Ilonansa poskelle. Hänet valtasi luottavainen tunne. Aivan varmasti he saisivat elämänsä sovitettua yhteen, olipa heillä erilaisia odotuksia tai ei. Loppujen lopuksi, tahdostahan se vain oli kiinni. Ja tahto sai voimansa rakkaudesta.