Ficin nimi: Sillat tähtien välissä
Kirjoittaja: Rosmariini
Ikäraja: S
Fandom: Silmarillion
Paritus: Melkor/Mairon (Morgoth/Sauron)
Genre: sci-fi
Vastuuvapaus: Silmarillion on alkujaan J.R.R. Tolkienin käsialaa ja hahmot ja maailma kuuluvat hänelle.
Yhteenveto: ”Kaikissa teoissa, joita Melkor Morgoth Ardassa teki, hänen suurissa töissään ja kavalissa petoksissaan, oli Sauron osallinen, ja vain siinä jäi hän herrastaan pahuudessa, että hän kauan palveli toista eikä itseään. Mutta myöhempinä aikoina hän nousi kuin Morgothin varjo ja hänen pahuutensa aave ja astui hänen jälkiään samaa tuhon tietä alas Tyhjyyteen.” – Silmarillion, s. 19
A/N: Hyvää syntymäpäivää,
Pura! Tämä on ihan ensimmäinen sinulle kirjoittamani syntymäpäiväficci, jo ennen Kuilu-sarjaani, joka toimii täysin erillisenä teoksena. Kirjoitin tämän huhtikuussa, kun meillä oli kirjoituspiirissä teemana numero "6", ja aloin pohtia siihen liittyvää symboliikkaa. 6 on hiilen järjestysluku alkuaineiden jaksollisessa järjestelmässä. Kiinalaisessa horoskoopissa 6 on tulen elementin luku. Lisäksi monissa geometrisissa muodoissa ja molekyyleissä numero 6 on tärkeässä osassa. Siitä inspiroituneena aloin kirjoittaa tosi outoa scifi-au:ta, jossa Silmarillionin tapahtumat sijoittuvat eri planeetoille. Ainur ovat siis tavalliseen tapaan henkiolentoja, mutta heidän toimivaltansa on koko galaksi. Tämä sijoittuu aikaan Mahtisormuksen tuhoamisen jälkeen, ajatuksena se, että Mairon ei joudu silloin Valarin tuomittavaksi vaan vaeltaa päämäärättömänä maailmankaikkeudessa etsien uutta tarkoitusta. Lisäksi halusin lisätä tähän runollisia elementtejä ja paljon kielellistä kikkailua, koska tiedän sinun tykkäävän sellaisista. Kiitos tämän oikoluvusta kuuluu
Thelinalle, hiddenbenille, jossujb:lle ja Vehkalle. ♥
sillat tähtien välissä
Tulenhenki kulkee tähtien välissä.
Ympäröivä avaruus on tyhjä ja kylmä. Se ei ole muuta kuin mustaa pimeyttä, niin syvää ja kaiken alleen nielevää, että se tukahduttaa hänen oman liekkinsä kauttaaltaan.
Tulenhenki ei tiedä, kauanko kulkee. Päiviä, vuosia, vuosisatoja. Se etsii jotakin, jonka se on kauan sitten unohtanut. Siitä ei ole jäljellä muuta kuin kylmää tuhkaa. Se on mennyttä, kuten on hänen muotonsa ja nimensäkin.
Sitten, hitaasti, tulenhenki alkaa muistaa.
*
Ensimmäisenä tulenhenki muistaa kivun.
Se polttaa puhki olemassaolon jokaisen säikeen, repii rikki ruumiin, särkee sielun ja sirottaa sen sadoiksi pieniksi pirstaleiksi.
Tämän hän muistaa. Hänen silmänsä näkee, kuinka hänen henkensä viimeinen hippu putoaa Orodruinin hehkuviin pyörteisiin, sulaa ja katoaa iäksi. Hän on sitonut itsensä tuon auringon tuleen. Pieneen kultaiseen renkaaseen, johon tiivistyy kaikki se, mitä hänestä on jäljellä.
Orodruinin pinta kuohuu kuin meri, värähtelee kuin kynttilä tuulessa. Valo sykkii nyt, vuorotellen syttyen ja himmentyen. Ympäröivä pimeys hiljenee, pidättää henkeään myrskyn edellä.
Sitten sokaiseva valo tuhoaa pimeyden, ja tähden uloimmat kerrokset sinkoavat avaruuteen tuhansina tulisina ruoskina. Tulisade taittaa tähtien välisen tyhjyyden, sataa läheisen kieppuvan kiven pinnalle ja polttaa sen tuhkaksi. Hänen rakentamansa linnoituksen perustukset sortuvat ja leviävät tyhjyyteen tähtipölyn mukana.
Hänen henkensä hajoaa hämärään. Himmenee. Katoaa. Se mikä on joskus ollut väkevää ja kirkasta on nyt haaleaa ja tummaa, niin laajalle levinnyttä, etteivät hänen olemuksensa osat löydä enää takaisin toistensa luokse.
Ennen kuin nyt.
*
Toiseksi hän muistaa sodan.
Tämä sota on alkanut jo kauan ennen ajan alkua, ja se jatkuu vielä ajan lopun jälkeenkin.
Tulenhenki muistaa tuon kaiken, sillä hän on
maia, yksi
ainurista, maailmankaikkeuden rakentajista. Hänen henkensä on kuolematon, ja siksi hän nousee uudestaan kerta toisensa jälkeen, vaikka hänen ruumiinsa särkyisi tai vietäisiin häneltä. Toisin kuin nämä typerät kuolevaiset, ruumiillisiin kehoihinsa sidotut. Tulenhenki ei voi käsittää kuinka joku, jonka keho on niin haavoittuvainen ja hento, on niin halukas tuhoamaan sen.
He kutsuvat itseään Liittoumaksi, nämä ihmiset ja kääpiöt ja haltiat. He marssivat kaikki yhden lipun alla, ja heidän tähtilaivastonsa kärjessä loistaa Elendilin tähti, tulinen ja kylmä. Heidän laivueensa tulevat päivä päivältä lähemmäs, kohti Orodruinin punaista ja vihamielistä valoa. Jo ennen heidän syntyään on tulenhenki pystyttänyt tänne linnoituksensa, kuolleelle kivelle nimeltään Mordor: maahan, jonka hän rakensi ja nostatti täyteen tulivuoria. Kaiken tuon keskelle hän kohotti Barad-Durin, oman voimansa keskittymän, johon hän valutti kipinän Orodruinin tulesta.
Vaikka hänen ruumiinsa on riistetty häneltä, elää hänen työnsä jälki yhä tässä mustassa maassa, sen uumenissa taotun sormuksen pinnassa. Se on tuova järjestyksen tämän kaaoksen keskelle, hallitseva kaikkien galaksin kansojen ylitse.
Hänen silmänsä etsii yhä. Sormus valtaa hänen ajatuksensa, täyttää hänen koko olemuksensa. Ja niin hänen huomionsa kiinnittyy Elendilin tähteen, joka hukuttaa alleen sen vierellä pienempänä loistavan tähdenlennon.
*
Kolmanneksi hän muistaa nimen.
Sauron, sillä nimellä he häntä kutsuivat,
Tähtien tuhoaja ja Mustan avaruuden ruhtinas. Ja sitä hän olikin. Hän tuhosi kaiken mihin katsoi, turmeli kaiken mihin koski. Juuri hänen tähtensä mahtava Númenor vajosi pimeyteen, ja haltiaseppä Celebrimbor takoi sormukset hänen tahdostaan. Mutta hänet petettiin, eikä Númenorista ole jäljellä enää muuta kuin muistoja, Mordorista avaruudessa kelluvaa kiveä. Orodruinin tulikin on hiipunut, ja vain avaruuskivien pinnoille kerrostuneet mineraalit maalaavat muistikuvia kolmannen ajan suurimmasta valtakunnasta.
Tulenhenki ei koskaan käyttänyt tuota nimeä itsestään itse, sillä se oli pelkkä pilkkanimi, rujo väännös hänen todellisesta nimestään. Nimestä, joka tarkoitti ihailtavaa ja ainutlaatuista.
Mairon, hän muistaa nyt. Hän oli tähtien seppä, kiven ja tulen taitaja. Maailmankaikkeudessa ei ollut mitään, mitä hän ei olisi kyennyt muovaamaan. Kauas on hän tuhoineen tullut siitä nyt. Ajan alussa hän halusi rakentaa, tehdä kauniista asioista entistä kauniimpia sellaisia. Niin täydellisiä ja virheettömiä, etteivät Valinorin kivisalit enää riittäneet noiden näkyjen toteuttamiseksi. Hän halusi
enemmän.Se oli aikaa, jolloin hän ei ollut vielä yksin, vaan palveli jotain muuta kuin itseään.
Kuinka hän oli saattanutkaan unohtaa?
*
Neljänneksi hän muistaa valan.
Mairon muistaa kylmän tumman kiven polvia vasten, kun hän kumartuu uuden herransa eteen, kaukana Almarenin valkeista kivisaleista. Hän muistaa seinillä loistavat siniset soihdut ja taivaalla leiskuvat siniset lieskat, jotka roihuavat samaa tahtia hänen sydämensä tulen kanssa. Se sama sininen tuli palaa hänen herransa silmissä, pudottaa salin polvilleen palonsa voimalla.
Mutta hänen herransa ei koskaan pakota, ei, vain silloin, jos Mairon itse haluaa niin. Kaiken muun tässä maailmassa hän vääntää tahtoonsa kuin Mairon metallin, muttei koskaan häntä. Tämän Mairon tekee itse. Hän takoo itselleen kovemman panssarin, antaa tulensa leimuta kirkkaampana ja hallitsemattomampana. Hän rakentaa suurempia ja mahtavampia asioita: metallisia käärmeitä ja lepakoita ja susia, jotka levittävät heidän sanaansa galaksin halki.
Heidän välineensä on tuho, mutta viesti itsessään on rauhan viesti, oikeuden viesti. Että galaksissa on vain yksi aito herra, ja se ei ole heidän poissaoleva luojansa Eru, tai hänen tekopyhä sanansaattajansa Manwë. Samalla tapaa kuin Maironillekin he keksivät hänelle pilkkanimen:
Morgoth, Musta vihollinen, sillä hänen pimeytensä sammuttaa aurinkojen valot ja syöksee tähtijärjestelmiä ikuiseen yöhön. Ja niin tähdet syttyvät ja sammuvat Manwën ja Morgothin joukkojen kohdatessa, ja heidän tykkiensä pauhu kantaa kauas avaruuden halki.
Jonain päivänä tämä kaikki on meidän, kipinäni, Morgoth vannoo. Mairon seisoo hänen rinnallaan hänen korkeimpana luutnanttinaan, ja vuosituhansien ajan eivät heitä erota edes Mandosin tyrmät, eivät valovuodet eivätkä suurinkaan etäisyys. Aina he palaavat toistensa luo, varjo ja liekki, toisiinsa kietoutuen ja yhteen sulautuen. Morgothin varjossa Maironin liekki on kirkkaimmillaan, ja juuri sitä vasten Morgothin varjo näyttää entistäkin syvemmältä.
Mairon muistaa, voi kyllä, hän muistaa heidän viimeisen kohtaamisensa, Angbandin syvyydessä vaihdetut sanat ja kosketukset. Hän on Morgothin, kehoineen ja sieluineen, jokainen syy hänen olemassaolostaan kuuluu tälle.
En koskaan jätä sinua, herrani, olen aina sinun. Ja Morgoth – ei –
Melkor – se oli hänen todellinen nimensä – painaa kivenharmaan kämmenensä hänen poskelleen, ja hänen silmissään loistaa tuhansien tähtien tuli.
Me olemme yhtä.Sinä päivänä Manwën joukot viimein saapuvat. He repivät Melkorin alas valtaistuimeltaan, riistävät kruunun hänen otsaltaan ja sulattavat sen häntä sitovaksi ketjuksi. Mairon ei ole täällä, sillä hän on jo korkealla Angbandin yllä, liitäen kauemmas ja kauemmas. Eikä ole mitään mitä hän voisi tehdä, kun
valar karkottavat Melkorin tähtien takaiseen avaruuteen ja paiskaavat ovet kiinni perässään.
Silloin Mairon vannoo toisen valan: valan, jota hän ei ole rikkonut tänäkään päivänä.
Kostan puolestasi, herrani. Tämän minä vannon.*
Viidenneksi hän muistaa kasvot.
Vaikka viimeisinä vuosinaan Morgothin ulkomuoto oli kauhea katsella ja pelkkä hänen silmiensä palo surmasi vähäisempiä olentoja, ei Mairon koskaan nähnyt häntä sellaisena.
Valarille ruumiillinen keho on pelkkä vaateparsi, pelkkä kaunis koriste. Tumman haarniskan ja palaneen ihon takana Melkorin henkimuoto oli ihmeellinen: hiukset tähtipölyä, katseessa tulta ja iho hopeista jäätä.
Nuoressa maailmassa, ennen kun he vielä tapasivat toisensa, tuo oli hänen ainoa muotonsa. Hänen henkäyksensä nostatti myrskyjä ja kosketuksensa jäädytti elävältä. Noina aikoina Melkor kulki usein yksin tähtien välisissä tiloissa ennen kuin hänet lukittiin sinne lopullisesti, sammumatonta liekkiä etsien.
Mitä sinä näit siellä? Mairon kysyi usein.
Muistojen myötä Melkorin tähtisilmien hehku himmeni, mutta hän ei sanonut mitään. Mairon ei koskaan kysynyt enempää. Ehkä hän ei edes halunnut tietää vastausta.
Melkor jatkaa etsimistä vielä vuosituhansien ajan. Ehkä silloin hän todella halusi vielä luoda kuten Maironkin, ei vain tuhota. Ilman sammumatonta liekkiä hän saattaa ainoastaan mukailla elämää, ei tehdä sitä itse. Se voima on varattu ainoastaan Erulle. Mutta yhä Melkor yrittää, vaeltaen levottomana varjoissa ja Utumnon tähtihovin pitkillä käytävillä. Mairon rauhoittaa häntä, ja aikojen kuluessa Melkorin huomio kääntyy kokonaan toisiin asioihin. Kunnes hänestä tulee toiveidensa vastakohta ja musta peili.
Nyt, kiitäessään hiukkasparvena avaruuden halki Mairon pohtii, mitä olisi tapahtunut, elleivät he olisi koskaan tavanneet toisiaan. Kenties Melkor olisi löytänyt liekin ja luonut valoa pimeyden sijaan. Mairon taas olisi pysynyt Aulën seppänä, rakentanut tähtikoneistoja ja komeettoja ja kuunsäteitä aina ajan loppuun saakka Valinorin valkoisissa saleissa. Sievänä kultaisena häkkilintuna, joka oli kaunis katsella, mutta joka ei koskaan laulanut tai kokeillut siipiään.
Vaikka se olisi maailma ilman kipua, Mairon ei vaihtaisi nykyistä siihen mistään hinnasta.
Siispä hän etsii etsimistään, vuosia, vuosituhansia, kunnes hänen kytevästä kipinästään kasvaa kihisevää tulta.
*
Kuudenneksi hän muistaa itsensä.
Ei vain niitä yksittäisiä paloja, vaan koko olemuksensa. Hitaasti, yhtä verkkaisesti kuin liikkuvat mannerlaatat tai tuhoutuvat tähdet, hänen liekkisormensa syttyvät yksi toisensa jälkeen. Hän liikuttaa yhtä jalkaa, sitten toista, ja vuoro toisensa perään joka hiukkanen hänestä virkoaa, herää eloon.
Mairon avaa silmänsä ja katselee ympärillä aukeavaan tyhjyyteen. Hän on kuollut ja herännyt uudestaan kolmannen kerran, palannut jälleen tähän elottomaan maailmaan.
Maailmaan, jossa hän on yksin.
Mairon on ollut täällä jo kauan. Hän tietää, että voisi yrittää vielä uudelleen. Viedä loppuun mestarinsa valan ja kostaa niille jokaiselle, jotka riistivät heidät toisiltaan.
Mutta hän voisi myös lähteä. Hän tuntee tähtien kemian ja niiden välisten tilojen matematiikan. Aulën opit ovat hänessä vielä syvällä, vaikka hän hylkäsi vanhan herransa jo kauan sitten. Hän voisi avata portin ja mennä, muttei koskaan tulla takaisin.
Ennen hän ei olisi pystynyt siihen. Hän oli liikaa vihan runtelema, sen heikentämä ja himmentämä. Kosto oli ollut osa hänen elämäänsä jo niin kauan, että hän enää tuskin muisti, millaista elämä oli ilman sitä. Siitä oli tullut hänen ainoa tarkoituksensa. Mutta ei enää. Hän on liian vanha ja väsynyt.
Nyt hän on valmis. On hänen aikansa mennä.
Mairon nostaa liekkisormensa, ja ympäröivä avaruus taipuu hänen ympärillään. Kivet kieppuvat hänen otteessaan ja asettuvat uusille kiertoradoille hänen tahtonsa voimalla.
Hiili. Aines, josta kaikki elollinen koostuu.
Maironin liekki syttyy valtaisaan roihuun, kun hän vetää itseensä lukemattomien aurinkojen tulta.
Tuli. Henki. Elämän kipinä. Ilman sitä hiili on vain kuollutta kiveä.
Mairon asettaa planeetat asemiin ja mittaa niiden väliset viivat, kunnes ne ovat täydellisessä kulmassa toisiinsa nähden. Avaruus lukkiutuu paikoilleen.
Aukene.Todellisuus väreilee, ja avaruus halkeaa keskeltä mustaksi tyhjyydeksi. Sen ääni repii korvia räjähtävän tähden kuminalla, ja aalto saa Maironin hengen liekin lepattamaan.
Tulee tyystin hiljaista.
Tila tähtien välissä on musta ja tyhjä, ja se vaikuttaa imevän itseensä kaiken valon. Sen takana ei näytä olevan mitään. Mutta se ei eroaisi mitenkään tästäkään maailmasta.
Mairon puikahtaa tähtien takaiseen tilaan ja sulkee oven perässään.
