nimi: Ihme
kirjoitettu: 7.2.2009
päähenkilöt: Remus ja Harry
ikäraja: S
genre: inhoan määritellä näitä! gen, drama, angst, one-shot
summary: ”- ensimmäiseksi mieleeni tulee, että jos ravistelen häntä, ehkä James ja Lily tipahtavat esiin jostain hänen kerroksistaan.”
A/N: Leamire laittoi minulle joskus viime keväänä haasteen kirjoittaa siitä, mitä Remus mietti tavatessaan Harryn Tylypahkassa ja opettaessaan tätä, ja nyt vaan yhtäkkiä innosti kirjoittaa tästä. Huippua kirjoittaa jotain parituksetonta.
Palaute on ilo, kritiikki mukaan luettuna!
*
Ihme
On hänessä jotain sellaista. Se on melkein kammottavaa, se meidän nuoruutemme hiljainen peilikuva joka leijuu hänen päällään. Hän näyttää niin paljon Jamesilta, että aluksi minua hirvittää katsoa häntä. Silti jokin osa aisteistani on koko ajan kääntynyt häneen päin. Yritän olla seuraamatta mitä hän tekee, mutta seuraan silti, ja koko ajan minusta tuntuu, että joku aave juoksee kantapäilläni.
Näen hänet ensimmäisen kerran junassa, kun herään huutoon ja siihen tuttuun kylmään läsnäoloon. Aluksi luulen edelleen nukkuvani: James on romahtanut polvilleen vaunun lattialle ankeuttajan eteen, missä hitossa me olemme, mikä uni tämä on, en tunnista tätä mutta Jamesia pitää kai auttaa, vaikka mieluummin vain nukkuisin mieli tyhjänä. Mutta vieressäni huutavat lapset ovat vieraita, näitä en tunne, ja hämärä tajuaminen uppoaa mieleeni samalla kun vedän sauvan esiin.
Juoksemme karkuun loskassa, talo räjähtää takanamme, katonpalaset putoavat lähelleni. Kuulen Siriuksen huohotuksen ja tunnen tuskallisesti omat jänteeni jotka puristavat taikasauvaa, kaikki ne solut ja lihat ja veren jonka voisi räjäyttää kappaleiksi hetkellä millä hyvänsä. Tuskallinen kuolevaisuus, ja sitten kompastun.
Sirius vetää minut pystyyn melkein vaistomaisella eleellä. Hänen ei tarvitse edes kunnolla pysähtyä. Tarraudun hänen olkapäähänsä, tutun harmaanruskean villapaidan saumoihin ja hänen ihonsa on senkin lävitse niin kylmä. Tunnen käden joka pysyy selässäni ja hoputtaa minua eteenpäin, kuolonsyöjät tulevat, on pakko kaikkoontua. Olemme hengissä. Mitä vikaa minun onnellisissa muistoissani on?
Poika avaa silmänsä hitaasti ja jotenkin vaikean näköisesti, ja ne ovat vihreät. En tiedä onko se helpompaa niin vai ainoastaan pahempaa, sillä ensimmäiseksi mieleeni tulee, että jos ravistelen häntä, ehkä James ja Lily tipahtavat esiin jostain hänen kerroksistaan. Kummallinen olento, poika, hänellä on heidän luunsa ja kulmansa ja ihonsa ja otsassa se arpi, ainoa asia joka juuri silloin muistuttaa minua siitä, että hänellä on kaiketi oma sielu.
Sitten tulee hyökyvä, kaukaisesti vähän pahanmakuinen ilo.
”Ota suklaata”, minä sanon ja lähes työnnän sitä hänen suuhunsa. Toivon, etteivät käteni tärise kovin pahasti.
Serpentiiniä ja ilmapalloja, leikkilohikäärmeitä ja kissa on piiloutunut sohvan alle. Istun sohvalla Siriuksen ja Peterin välissä ja yritän sopeutua siihen olentoon, jonka puoleen James on kumartunut sotkuiset hiukset vielä tavallistakin sotkuisempina. Hän ei ole kuulemma päässyt kolmeen päivään suihkuun eikä nukkumaan, ja siitä huolimatta hän näyttää täydellisen onnelliselta, ja minua huimaa.
Harry on aika hyvä oppilas, ei mitenkään häikäisevä mutta en odottanutkaan. Aluksi pelkään heidän vuosiryhmänsä tunteja etukäteen. En pysty seisomaan luokan edessä ja opettamaan, siis todellakin opettamaan, kun Jamesin ja Lilyn osien sekoitus istuu pulpetissa ja tuijottaa minuun vakavana. Jokin on niin pahasti pielessä.
Mutta kyllähän siihenkin tottuu. Jossain vaiheessa alan melkein nauttia siitä ja kuvittelen, miten ympyrä kulkee sittenkin eteenpäin, vaikka jossain vaiheessa kuva vääristyi niin pahasti.
Iltaisin makaan sängyssäni ja minusta tuntuu, että seinät hengittävät. Menneisyys tunkeutuu ihon alle vääjäämättä, ja vaikka olen juossut vuosia karkuun, täällä sitä ei voi estää. Olen melkein yllättynyt siitä, miten siedettävältä se tuntuu. Ehkä aikaa on mennyt tarpeeksi, ehkä pistävät muistoni ovat lopultakin kuluneet vähän reunoista.
Aluksi näen painajaisia, joissa me istumme oleskeluhuoneessa ja nauramme. En kykene muistamaan, olenko nähnyt sellaisia unia vuosiin. Muistan vain kaikki muut.
Se asunto on Viistokujalla, suhteellisen lähellä kaikkea. Aluksi Peter asuu siellä myös, mutta sitten hän häipyy vähin äänin jonkun tytön luokse ja minä yritän kysyä Siriukselta, pitäisikö minunkin, ja hän sanoo että ei helvetissä. Aamuisin nousen ennen häntä, käyn ostamassa maitoa ja olen keittänyt jo teetä ja kahvia kun hän herää ja kompuroi hiukset sekaisin pöytään, rojahtaa istumaan kyynärpäät sämpylöitä tönien ja odottaa, että työnnän kahvimukin hänen nenänsä alle.
Kun Harry syntyy, meidän on yleensä parasta mennä kylään Jamesin luo, ja sitä paitsi James ei enää kauheasti voi viettää aikaa muualla. Turvallisuus. Tiedän, ettei hän piittaisi, mutta onneksi hänellä on vaimo ja poika, joiden takia hänen pitää säilyä hengissä niin hyvin kuin osaa.
Lily on jo mennyt Harryn kanssa nukkumaan, mutta olohuoneessa on äänieristys ja tällä viikolla on ollut kaksi taistelua eikä ole edes perjantai. Sirius avaa pullon mutta Peter on nopein juoja, ja loppujen lopuksi Lilyn ostama televisio näyttää vakavaa, viiksekästä miestä ja me nauramme niin että vatsamme kääntyvät. Herään heidän sohvaltaan, niska omituisesti vääntyneenä ja Sirius on yrittänyt tunkea viereeni ja valunut puoliksi lattialle, ja Peter on toisessa sohvassa niin että jalkamme osuvat toisiinsa. Tuijotan kattoon ja lupaan että jaksan elää, kunhan he ovat hengissä.
En juurikaan ajattele asioita silloin, kun olen hereillä. Niin se on ollut viimeisten yli kymmenen vuoden ajan. Painajaisissa on ihan riittävästi. Nyt se kuitenkin muuttuu: näen painajaisia, mutta niissä olemme edelleen Tylypahkassa ja aamuisin jälkimaku on vähän erilainen, ehkä jopa vähän helpompi. Kuljen niitä käytäviä ja kuljetan mielessäni tuhansia asioita, jotka eivät tietenkään koskaan täysin haalistu.
Pikkuhiljaa alan nauttia Harryn seurasta ihan vilpittömästi. Hän on hauska. Hänessä on jonkun verran Jamesin huolettomuutta, vaikka hänen elämänsä onkin työntänyt sen piirteen aika taka-alalle. Se tulee kai näkyviin lähinnä siinä, että kyllä hän kuvittelee tietävänsä, mitä tekee, vaikka eihän hänellä voi olla aavistustakaan. Ja samalla hänessä on jotain Lilystä, sellaista harkitsevaa älyä, joka saa minut edelleen muistamaan meidät juttelemassa Vuotavassa Noidankattilassa puolen yön jälkeen, kun James on niin humalassa, että hän keskittyy mieluummin ääntelemään Siriuksen ja Peterin kanssa.
Ja sitten Harryssa on jotain omaa. Kyllä minä näen sen nyt: hänessä on joku palanen, joka ei kuulu kenellekään, ja joka ei heijasta mitään siitä mitä joskus oli. Opin aika nopeasti, että siihen kannattaa tuijottaa. Se pala ei pure minua. Marraskuussa herään yhdestä painajaisesta vanhat haavat aristavina ja tajuan, että jotakin on muuttunut: nyt minulla on taas yksi ihminen, josta välitän ihan vain sen itsensä vuoksi.
Opetan Harrylle suojeliusloitsun. Hän löytää kartan. Minusta tuntuu, että palapelin palat palaavat yhteen, vaikka ihan eri tavalla kuin kuvittelin. Kaikki on lohduttomasti väärin ja silti jotain on, ja se on pyörryttävä tunne.
Yhtenä iltana pysähdyn peilin eteen ja ihan oikeasti mietin, miten paljon olen vanhentunut. Hiuksissani on harmaata, vaikka olen vasta kolmekymmentäneljä. Mietin, mihin ne kolmetoista vuotta menivät. Suupielissäni on juonteita, silmänympärykseni ovat harmaat, ihossani kulkee vaaleita, epäsymmetrisiä arpia, mutta silmäkuopissa näkyy edelleen jotain. Onhan sekin tavallaan ihme.
Kartta osuu käteeni ihan vahingossa. Olen tunkenut sen työpöydän laatikkoon ja nähnyt siitä unta, mutta nyt etsin yhtä puoliksi syötyä suklaalevyä ja sitten se vain äkkiä on käsissäni. En ajatellut katsoa mutta katson kuitenkin, ja loputkin palaset alkavat palata yhteen.
