Jeremiah ja Gideon ovat pakomatkalla kuumassa erämaassa.
Nimi: Hiekkaa (kaikki kaikessa)
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama, hurt/comfort (villin lännen tyyliin)
Hahmot: Jeremiah ja Gideon
Haasteet: Finikesä 2019 (Juhannustaikoja)
A/N: Hyvää kesää Lyralle! <3 Minä ajattelin, että kirjoittaisin sinulle jotain fantasiaa, kun se on minulle paljon tutumpi genre, mutta jotenkin sitten vain sormistani putkahti tällainen villin lännen inspiroima shotti. Toivottavasti pidät tästä! C:
Hiekkaa
(kaikki kaikessa)
Hiekkaa on kaikkialla. Sitä on saappaan varressa ja hatun lierillä, se pistelee persvaossa ja narskuu hampaissa ja peittää sottaisena kerroksena hänen vierellään ratsastavan Gideonin auringossa kärventynyttä ihoa. Hiekkainen erämaa venyy siniseen taivaanrantaan ja varmasti sen ylikin, ja vain hiekanpunaiset kalliot ja kuivettuneet pensaat rikkovat yksitoikkoista maisemaa. Hiekka pöllyää hevosten jaloissa ja tunkeutuu keuhkoihin jokaisella sisäänhengityksellä. He ovat ratsastaneet jo neljä päivää ja levänneet vain nukkuessaan, ja hevoset alkavat olla jo väsyneitä. Ne eivät laukkaa enää yhtä nopeasti kuin Jacksonvillestä lähtiessä, mutta hän on varma, ettei se haittaa. Hänellä on tunne, ettei heitä ole ajettu takaa enää kahteen päivään.
”Jeremiah?” Gideon kutsuu hänen nimeään ja kuulostaa uupuneelta.
”Mitä?” hän kysyy.
”Pitäisiköhän meidän pysähtyä?”
Se ei ole kysymys. Jeremiah vetää ohjaksista ja pysäyttää hevosensa Gideonin tamman viereen. Hän hyppää hevosen selästä niin notkeasti kuin neljä päivää ratsastanut mies vain kykenee ja auttaa Gideonin alas. Gideon huojuu pehmeällä hiekalla ja hakee kauan tasapainoaan. Jeremiah pistää merkille hikikarpalot, jotka valuvat tämän lierihatun alta tuhruisille poskille, muttei sano mitään. Gideon hengittelee hetken ja lysähtää sitten istumaan kuumalle hiekalle. Hän varoo vasenta jalkaansa. Jeremiah antaa Gideonille oman vesileilinsä ja on tyytyväinen siitä, että tämä juo pullosta ison kulauksen.
”Tämä ratsastus alkaa oikeasti ottaa koville”, Gideon valittaa ja kourii itseään jalkojensa välistä. ”Mä vannon, että listin sut, jos mun kivekseni tippuvat matkalle.”
Yleensä Jeremiah ärähtäisi jotain tympääntyneenä takaisin, mutta nyt hän vain katselee maassa istuvaa Gideonia ja pysyy hiljaa. Gideon näyttää vähän vaivaantuneelta ja juo lisää.
”Miten sinun jalkasi voi?” Jeremiah kysyy. Gideon heilauttaa vähätellen kättään.
”Näytä minulle.”
”En helvetissä näytä.”
”Housut alas.”
”En
helvetissä vedä”, Gideon ärähtää, mutta ujuttaa kuitenkin housut nilkkoihinsa, eikä edes katso myrkyllisesti takaisin, kun Jeremiah polvistuu tutkimaan ulkoreiden haavaa. Veri ja märkä ovat tulleet siteistä läpi. Hän kiertää siteet mahdollisimman hellävaroin auki ja tarkastelee rosoreunaista haavaa pitkään. Sheriffin luoti ei vihlaissut syvältä, mutta koska he eivät ehtineet hoitaa haavaa ennen kuin vasta varhain aamuyöstä pakopäivänä, pääsi se tulehtumaan.
”Minun pitää puhdistaa se taas”, Jeremiah sanoo. Gideon ei tällä kertaa väitä vastaan, vaikka irvisteleekin ilkeästi, kun hän huuhtelee haavan vedellä ja taputtelee päälle alkoholilla kostutetulla rätillä. Hän käärii Gideonin reiden puhtaaseen siteeseen ja taputtaa miehen olkapäätä rohkaisuksi, kun tämä vetää housut taas jalkaansa. Hän istuu Gideonin vierelle ja juo leilinsä tyhjäksi. Aurinko roikkuu jo matalalla, mutta pimeän tuloon on vielä monta tuntia. Jeremiah on näkevinään kaukana taivaanrannassa savupiippuja, mutta se voi olla myös kangastus.
”Mä varmaan kuolen johonkin perkeleen kuumetautiin”, Gideon sanoo ponnettomasti ja tuijottaa eteensä. Jeremiah tietää, että se on täysin mahdollista, muttei raaski sanoa sitä ääneen. Sen sijaan hän laskee kätensä Gideonin selälle ja katsoo hiekkaerämaan yllä väreilevää ilmaa. Hän ajattelee, että voisi lähteä etsimään jotain suojaisaa kallionkoloa, jossa he voisivat viettää tulevan yön. He lähtivät kiireellä, eivätkä ehtineet ottaa mukaansa polttopuuta nuotion tekoa varten. Yöt erämaassa ovat kylmiä, mutta jotenkin he ovat selvinneet tähänkin asti. Jeremiah kuitenkin tietää, ettei Gideon selviä enää yhdestäkään, jos tämän kuume nousee vielä.
”Minä lähden etsimään suojaa”, hän sanoo ja nousee polviaan pidellen ylös. Gideon katsoo häntä ja näyttää siltä, että haluaisi tulla avuksi, muttei lopulta edes yritä nousta seisomaan. Jeremiah jättää Gideonille kuivalihat ja ratsastaa lähimmän kallion kupeeseen.
**
Aurinko on painunut mailleen ja taivas on niin täynnä tähtiä, että sitä on melkein vaikea uskoa. Taivaankannen poikki seilaa tummia haituvia, mutta muuten ilma on kirkas – ja viileä. Kylmä. He värjöttelevät tuulelta suojassa pienessä kalliosyvennyksessä samojen vilttien alla. Jeremiah pitelee Gideonia sylissään ja yrittää olla ajattelematta sitä, onko asento Gideonista vaivaannuttava vai ei. He ovat nukkuneet sylikkäin muutkin yöt paon jälkeen toisistaan lämpöä hakien, eikä Gideon ole valittanut asiasta vielä kertaakaan. Miksi tämä ilta olisi erilainen? Jeremiah hengittää syvään ja nojaa tukevammin kallion seinää vasten. Tuuli ulisee kivisissä koloissa ja kallion huipulla ja peittää melkein alleen Gideonin rauhalliset hengenvedot. Jeremiah haluaisi puhua ja ottaa selvää, nukkuuko Gideon jo, mutta hän pelkää rikkovansa hetken rauhan. Hänen ei tarvitse kärsiä mielitekonsa kanssa kauaa, kun Gideon säpsähtää ja ähisee sitten turhautuneena.
”Kaikki hyvin?” Jeremiah kysyy.
”On, on”, Gideon murahtaa ja vetää viltit tiukemmin leukaansa. ”Unohdin vain, että mulla on haava jalassa.”
”Kutittaako sitä?”
”Joo.”
”Se on hyvä merkki. Se alkaa parantua”, hän sanoo ja yrittää kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. Gideon on puhunut koko päivän kuolemasta, mikä on tehnyt hänenkin olostaan epävarman, vaikka onhan hän nähnyt elinaikanaan pahempiakin haavoja, joista miehet ovat parantuneet työkuntoon. Gideonin pintanaarmu ei ole mitään niiden haavojen rinnalla, joiden takia hänkin on joutunut amputoimaan jalkoja irti. Miksi hän on sitten niin levoton?
Gideon hymähtää ja nojaa päänsä hänen olkaansa vasten. Jeremiah painaa omansa Gideonin ohimoa vasten ja sulkee silmänsä, kun varmistuu, ettei Gideon aio valittaa hänen olevan liian lähellä. Gideon haisee hieltä ja erämaalta ja tupakansavulta, ja Jeremiah tuntee olonsa levollisemmaksi, vaikka haju ei olekaan maailman viehättävin. Se kuitenkin muistuttaa häntä siitä, ettei hän ole aivan yksin. Hän hapuilee Gideonin karhean käden omaansa ja puristaa sitä hiukan, koska toivoo eleen rohkaisevan miestä. Kumpikaan heistä ei ole kuolemassa vähään aikaan, se puristus sanoo.
”Mä olen miettinyt paljon sitä, miksi lähdin sun mukaasi”, Gideon sanoo silloin, kun Jeremiah ajattelee tämän jo nukahtaneen. Hän hymähtää vähän yllättyneenä, mutta Gideon ei käännä päätään, vaikka hän yrittääkin nähdä tämän kasvot paremmin. Hänen sisällään epävarmuus läikkyy laitojen yli ja tekee olosta vähän etovan. Hän on iloinen, ettei Gideon voi nähdä sitä hänen kasvoiltaan pimeässä.
”Kaduttaako sinua?” Jeremiah kysyy, muttei pysty peittämään epävarmuutta äänestään. Sanat värisevät ilmassa ja melkein hukkuvat tuuleen. Gideon tuhahtaa niin, että Jeremiah pystyy haistamaan kuivalihan ilmasta.
”Älä helvetissä edes ehdottele tuollaista”, Gideon sanoo ja kuulostaa melkein vihaiselta. ”Mä voisin menettää vaikka jalkani, eikä mua kaduttaisi yhtään.”
”Ei edes silloin, jos kiveksesi tippuisivat irti?” Jeremiah yrittää keventää tunnelmaa, mutta Gideon vastaa hänelle aina yhtä vakavana.
”En edes silloin.”
Jeremiah jää miettimään sitä kaikkea ja painaa päänsä taas Gideonin päätä vasten. Hän on miettinyt Jacksonvilleä ja pakomatkaa ja omaa osuuttaan koko kurjassa jupakassa vähän liikaakin kuluneiden päivien aikana. Auringon alla ratsastaessa, kun edessä on pelkkää erämaata ja hiekkaa, on aikaa ajatella sitä mitä on, oli, olisi voinut olla tai tulee olemaan. Jeremiah olisi voinut naida sheriffin tyttären, mutta ei kuitenkaan tehnyt niin. Hän olisi voinut astella kirkkoon ja perustaa perheen ja teeskennellä lopun ikänsä, että hän rakastaa naisia, mutta ei hän kuitenkaan tehnyt niin. Hän olisi voinut olla kertomatta tilanteestaan Gideonille ja nyt Gideon voisi olla Jacksonvillessä oman naisystävänsä kanssa ja maata ehkä samassa sängyssä alasti ja keskustella tulevasta, mutta Gideon halusi auttaa häntä ja lähteä hänen mukaansa. Jeremiah on katkera itselleen, sillä hän ei oikeasti ansaitse niin hyvää ystävää kuin Gideon hänelle on. Hän ei ole koskaan tehnyt mitään Gideonin hyväksi ja silti Gideon lähti hänen mukaansa. Hän ei ymmärrä, miksi Gideon niin teki, eikä varmasti tulisi koskaan ymmärtämäänkään. Hän voisi olla vain iloinen siitä, ettei hänen tarvitse olla nyt yksin.
”Sä olet aina hiljainen, kun mietiskelet asioita”, Gideon toteaa. Jeremiah kuulee hymyn tämän sanoista.
”Sä olet aina ollut sellainen mietiskelijä. Musta sä olisit aina sopinut paremmin papiksi tai filosofiksi kuin lääkäriksi.”
”Anteeksi, uppouduin vain ajatuksiini.”
”Mitä anteeksi pyytelemistä siinä on? On vaan hienoa, että edes toinen meistä käyttää ajatusrattaitaan muulloinkin, kuin pokeria pelatessa tai käteen vedellessä.”
Jeremiah hymähtää ja pudistaa päätään. Gideon nauraa syvältä rinnastaan, se on pehmeä ja lämmin nauru, ja ottaa paremman asennon hänen sylissään. Gideon katsoo häntä silmiin ja, vaikka hämärässä Jeremiah ei näe kunnolla, mitä miehen katse kertoo, hänelle tulee siitä silti hyvä olo.
”Sä et ole ikinä ymmärtänyt, miten paljon mä olen sua aina ihaillut”, Gideon sanoo hiljaa ja puristaa hänen kättään takaisin. ”Sä olet viisas ja oppinut ja kamalan oikeamielinen. Sä olet mun paras ystäväni. En ole ihaillut edes omaa isääni yhtä paljon – ja sä tunnet mun isäni.”
Jeremiah ei tiedä, miten kehuun vastaisi, joten hän tyytyy vain nyökkäämään ja silittämään Gideonin kämmenselkää peukalollaan. Hänen sydämensä hakkaa lujempaa, eikä hän oikein ymmärrä, miksi. Vaikka kyllähän hän ymmärtää, ymmärtää ehkä liiankin hyvin, mutta sitä on parempi olla ajattelematta, ettei joudu pettymään liikaa.
”Tämä merkkaa sulle varmasti paljon”, Gideon jatkaa, ”tai ainakin mä toivon, että se merkkaa. Koska mulle ainakin tämä on nyt kaikki kaikessa. Mä en aio palata enää Jacksonvilleen.”
Jeremiah yrittää rauhoitella kiivastunutta hengitystään ja nyökyttelee. Gideon vaihtaa taas asentoaan, eikä katso enää häntä.
”Sä olet mun paras ystäväni”, Gideon toistaa. Sitten on enää hiljaisuus. Gideon rauhoittuu uneen samalla, kun Jeremiah rauhoittelee villiintynyttä sydäntään ja levottomasti laukkaavia ajatuksiaan. Hän päästää vastahakoisesti Gideonin kädestä irti ja hetken tämä yrittää unenkin takaa hapuilla hänen sormiaan, mutta hän siirtää kätensä kokonaan pois. Niin on parempi. Tuuli kantaa jostain kauempaa kojootin ujellusta. Jeremiah hengittää syvään ja yrittää olla ajattelematta sitä, miltä Gideon tuntuu hänen vartaloaan vasten ja miten Gideon sanoi, että hän on tälle kaikki kaikessa, koska sitähän Gideonin oli pakko tarkoittaa.
Koska mulle ainakin tämä on nyt kaikki kaikessa. Ei se voinut tarkoittaa mitään muuta. Jeremiah lupaa itselleen, että sitten kun he löytävät uuden kaupungin, jonne asettua pidemmäksi aikaa, hän kertoisi Gideonille, että tämäkin on hänelle kaikki kaikessa. Ehkä he voisivat rakentaa yhteisen tulevaisuuden, vaikka Gideon ei välittäisi hänestä muuna kuin ystävänä. Ajatus on kutkuttava ja tuo hymyn huulille, eikä Jeremiah suostu edes harkitsemaan sitä, että ehkä Gideon sittenkin haluaa perustaa perheen jonkin kauniin naisen kanssa, hankkia lapsia ja palkkatyön ehkä kaivoksista tai joltain maatilalta.
Hän nukahtaa ja näkee unta punaisesta hiekasta ja Gideonin lämpimästä naurusta.