Kohti valoa ll S ll raapaleita 7/7

[Aelina]

Nimi: Kohti valoa
Kirjoittaja: Aelina
Ikäraja: S

A/N: Spurttiraapale, jossa on varmaan tuhat kirjoitusvirhettä. Raapaleet pyörivät samojen henkilöiden ympärillä, mutta eivät muodosta kummempaa tarinaa. Kathleen on pääosassa.

Veli, 300 sanaa

Ian työnsi sormensa keltaisen maaliin ja veti raidan Kathleenin poskelle. Kathleen vetäytyi vaistomaisesti kauemmas. Hän ei ollut varma, miksi.

“Miksi sinä noin teit!” Kathleen huudahti. Hän naurahti ja roiskautti siveltimestään maalia kohti Iania. “Minä en saa koskaan tätä maalausta valmiiksi, kun sinä häiritset minua.”

“Näytit liian vakavalta”, Ian vastasi hymyillen suloisesti.

“Joten sinä sotkit minun naamani?”

Ian ei vastannut, hymyili vain. Kathleen pudisti päätään mutta antoi samalla mitalla takaisin. Nyt Ianin poskella oli sininen raita. Ian ei estellyt, vaan reagoi kohottamalla kulmiaan. Hänen katseensa sanoi: Oletko nyt ihan varma?

Kathleenia hieman kadutti. Ian hyökkäsi hänen kimppuunsa kädet ojossa. Sormet puristuivat vyötäisille ja vetivät tyttöä lähemmäs. Kathleen pudotti vahingossa siveltimensä lattialle. He joutuisivat siivoamaan myöhemmin. Jostain syystä se ei vaivannut tällä hetkellä kumpaakaan.

Ian hymyili yhä. Ehkä sen takia hän oli ihastunut Ianiin - hän oli niin suuri vastapaino Kathleenin synkälle luonteelle, joka otti vallan hänen ollessaan yksin. Poika oli kuin enkeli, joka johti tytön kohti valoa. Kohti Iania.

Ianilla oli lämmin iho. Kathleen tajusi sen yhtäkkiä.

Hän tuijotti poikaa suoraan silmiin. Kathleen liu’utti käsiään ylemmäs pitkin Ianin käsivarsia. Hänen sormissaan oli vieläkin maalia, joka jätti jälkiä Ianin iholle. Hän jätti kätensä lepäämään Ianin olkapäille. Hänen teki mieli katsoa muualle ja vetää itsensä irti Ianin lumoavasta läheisyydestä. He olivat niin lähellä. Hän ei voinut.

Ian kumartui kokeilevasti kohti Kathleenin kasvoja. Kathleen pysyi paikoillaan. Hän tunsi Ianin hengityksen ihollaan ja päätti sulkea silmänsä. Häntä yhtä aikaa pelotti mutta ei kuitenkaan pelottanut.

Ianin huulet koskettivat hänen huuliaan. Varovaisesti ja kysyvästi.

Huoneen ulkopuolelta kuului askelia, ja he vetäytyivät kauemmas.

“Kathleen, missä äiti on?” pikkuveli kysyi ovelta. Sen jälkeen hän jäi tuijottamaan isosiskoaan. “Kathleen, miksi sinä olet punastunut?”

“En minä tiedä!” hän tiuskaisi vastaukseksi. “Hae minulle luutu, täällä pitää siivota.”

Kerrankin pikkuveli totteli. Kathleen poimi siveltimen lattialta, ja vältteli Ianin suoraa katsetta.  Hänen olonsa oli hämmentynyt.

[Aelina]

Palella, 350 sanaa

Kathleen seisoi paikoillaan. Hän oli kiertänyt kätensä ympärilleen ja tärisi äänettömästi. Ian rakensi Kathleenin pikkuveljen, Tobiaksen, kanssa lumilinnaa. He kasasivat ahkerasti lunta päällekkäin kerros toisensa jälkeen.

“Kathleen, tule mukaan!” Tobias vaati tasaisin väliajoin. Kathleen kieltäytyi joka kerta. Häntä ei saisi lumilinnaa rakentamaan.

Kathleenin ajatukset harhailivat muualla. Hän katseli metsää ja mietti, miten luonnoneläimet pärjäsivät talvet. Hän olisi varmaan ollut se eläin, joka ei olisi talvea kestänyt, ja olisi tehnyt itsemurhan. Onneksi hän ei ollut luonnoneläin. Hän pudisti päätään yrittäen ravistaa ajatuksen pois.

Kathleen ei ymmärtänyt, miten Ian tuli toimeen hänen rasittavan pikkuveljensä kanssa. Joka tapauksessa, siellä he kaksi rakensivat yhdessä lumilinnaa, ja Kathleen seisoi ulkopuolella. Myönnettäköön, se hieman harmitti. Hän oli kuitenkin ihminen, joka yhdisti Iania ja Tobiasta. Isosisko ja - jotain.

“Kathleen”, Tobias mankui taas.

Kathleen pudisti päätään vastaukseksi. Tobias näytti loukkaantuneelta.

Ian ei ollut sanonut Kathleenille mitään sen jälkeen, kun he olivat tulleet ulos. Se hieman huolestutti häntä. Hän ei aina ymmärtänyt Iania. Oliko hän loukkaantunut jostakin? Ainakin hän näytti iloiselta. Senkin ajatuksen Kathleen yritti ravistella pois.

Kathleen katsoi Iania, ilmeisesti hetkellä, jolloin Ian luuli Kathleenin katsovan muualle. Heidän katseensa törmäsivät. Ian käänsi päänsä pois, eikä paljastanut ajatuksiaan Kathleenille. Nyt hän alkoi oikeasti huolestua. Mitä hänen pitäisi tehdä? Olo tuntui neuvottomalta.

“Ian, käske Kathleenin tulla rakentamaan lumilinnaa”, Tobias käski Iania. Kathleen pyöräytti silmiään. Ianin huulilla käväisi nopea hymynkare.

“Tobias, hakisitko yhden lapion lisää? Niitä taisi olla varastossa”, Ian kysyi kohteliaasti Tobiakselta mutta tuijotti samalla Kathleenia. Tobias ryntäsi juoksuun.

Ian käveli Kathleenin luo hitaasti ja tuijottaen.

“Minä en rakenna lumilinnaa”, Kathleen ilmoitti.

Ian oli pysähtynyt hänen eteensä, ja tarttui kiinni hänen käsistään. Ianilla oli tiivis ja intensiivinen tuijotus. Ian kumartui lähemmäs. Kathleen pakottautui pysymään paikoillaan. Ianin huulet koskettivat hänen ihoaan korvan alapuolelta ja liikkuivat sulavasti alas ja takaisin ylös. Sitten hän irrottautui.

“Tuletko rakentamaan lumilinnaa?”

Kathleen pudisti päätään.

Ian kumartui uudestaan lähemmäs.

“Okei, okei”, Kathleen puuskahti ja astui askeleen kauemmas. Juuri sopivasti.

“Ei siellä ollut lapiota!” Tobias huudahti. Hän juoksi jo takaisinpäin mutta ei vaikuttanut nähneet Kathleenia ja Iania turhan läheisissä tunnelmissa.

“Taisin muistaa väärin”, Ian sanoi ja virnisti Kathleenille.

“Miksi sinä teet tämän?” Kathleen kuiskasi.

“Pitää näyttää hyvältä vanhemmillesi.”

[Aelina]

Kevät, 250 sanaa

Oli valoisaa, mutta Kathleenin mieli oli synkkä. Hän katsoi puhelimestaan kelloa. Kymmenen aamulla. Hän vaihtoi kylkeä mutta ei vaivautunut nousemaan. Tänne hän jäisi makaamaan koko päiväksi.

Yleensä aurinko sai hänet virkeämmäksi, mutta tämä kevät olisi erilainen. Se olisi muutosten aikaa.

Eilen hänen ja Tobiaksen vanhemmat olivat kutsuneet heidät ruokapöydän ääreen. Se oli ollut huolestuttavaa ja erikoista. Heidän vanhempansa eivät koskaan olleet samaan aikaan kotona, ja jos olivat, eivät takuulla samassa huoneessa.

“Me eroamme”, isä pamautti hiljaisuuteen. Tobiaksen käsi tavoitteli Kathleenin kättä. Äiti mulkaisi isää. Hienovaraisemmin, hänen katseensa sanoi. Isä oli se varomaton ja äiti taas ei. Valitettavasti he eivät selkeästikään täydentäneet toisiaan.

“Tämä ei ole helppoa meillekään”, äiti sanoi kovalla äänellä. Yleensä hän olisi edes yrittänyt olla lempeä ja varovainen ja säälivä. Tänään hän ei jaksanut.

Tobias nousi ylös ja juoksi yläkertaan. Kathleen näki äidin mulkaisevan uudestaan isää kuin syyttääkseen, ennen kuin Kathleen lähti Tobiaksen perään.

Kathleenista ei tuntunut pahalta. Hän oli nähnyt tilanteen jo vuosia etukäteen. Tobias häntä sen sijaan säälitti ja hän näki veljen tarvitsevan tukea. Ei sillä, ei häntä itseäänkään kiinnostanut jäädä kahdestaan heidän vanhempiensa kanssa tällä hetkellä.

Kathleen löysi Tobiaksen hänen huoneestaan. Valot olivat kiinni ja Tobias istui sängyllä puristaen käsiään jalkojensa ympärillä. Kathleen istui hänen viereensä ja kosketti hänen olkapäätään lohduttavasti.

“Tämä muuttuu paremmaksi”, Kathleen yritti luvata.

Mutta koska heidän vanhemmillaan ei ollut minkäänlaista tilannetajua, alhaalta alkoi kuulua huutoa. Tobias nyyhkäisi lohduttomasti. Kathleen veti hänet luonnottomasti puoliksi syliinsä. Tobias peitti kasvonsa Kathleenin paitaan.

Oven pamaus. Kathleen veti Tobiaksen suojelevasti tiukemmin itseään vasten. Kyllä he pärjäisivät.

[Aelina]

Nostalgia, 300 sanaa

Mummi jatkoi paasaustaan. Koko vierailu oli mennyt näin. Tobias oli kadonnut jonnekin Kathleenin puhelimen kanssa, koska Tobiaksella ei vielä ollut omaa puhelinta. Kathleen olisi halunnut laittaa Ianille viestiä ja tavata hänet.

Kathleen kaatoi lisää kahvia itselleen ja istui alas pöydän ääreen.

“Miten se sinun poikaystäväsi voi?” mummi kysyi yllättäen.

“Kuka?” Kathleen kysyi ja meinasi tiputtaa kahvikuppinsa. Viimeisellä hetkellä hän puristi otettaan. Kahvi läikkyi kupin reunoja vasten. Hän laski sen varovaisesti pöydälle.

“Mikä se nyt oli… Isaac, Ivan, Igor?” mummi mietti ääneen.

“Ian”, Kathleen sanoi hieman jäykästi. “Ihan hyvin kai.”

“Voi kuule. Minullakin oli silloin aikoinaan montakin poikaystävää”, mummi huokaisi. “Sitten minä löysin sen oikean! Kunnes hän kuolla kupsahti. Niin ihmisen kuuluisi elää. Yhden henkilön kanssa, kunnes kuolema heidät erottaa.”

“Monta poikaystävää?” Kathleen kysyi lievästi kiinnostuneena.

“Jo vain! Pojat oikein juoksivat perässäni. Olin kaunis silloin nuorena, kuin sinä nyt.”

“Mistä sinä sitten tiesit, kuka olisi se oikea?”

“Voi kuule! Sen huomaa! Ei välttämättä heti, mutta ajan myötä. Kyllä sinäkin sen vielä löydät!”

Kathleen nyökytteli hitaasti.

“Entä äiti ja isä?” hän kysyi varovaisesti.

“Mitä heistä?” mummi kysyi

“Eikö heillä ollut tosirakkautta?”

“Oli, mutta he menettivät sen.” Mummi kohautti harteitaan välinpitämättömästi. “Elämä ei ole aina helppoa. Siitä pitää taistella. Älä pidä mitään itsestäänselvyytenä, kuten vanhempasi. Pidä huolta sinulle tärkeistä ihmisistä.”

Kathleen pyöritteli lusikkaa kahvikupissaan vaitonaisesti. Kahvi jäähtyi, mutta häntä ei kiinnostanut juoda sitä.

“Kuinka sinulla ja Ianilla menee?”

“Hyvin.”

“Aiotko sinä jäädä asumaan isällesi vai äidillesi?”

“En tiedä.”

“Et taida olla kovin puheliaalla päällä, vai mitä?”

“Mm.”

Tobias ojensi puhelimen takaisin Kathleenille. Kathleen hätkähti hieman. Hän ei edes ollut tajunnut Tobiaksen palanneen takaisin huoneeseen. Mummi alkoi häärätä taas keittiössä istuttaen Tobiaksen alas ja tyrkyttäen tälle syötävää ja juotavaa.

Ianilta oli tullut viesti. Nähdäänkö illalla? siinä luki. Kathleen lähetti myöntävän vastauksen, sulki puhelimen ja laski sen pöydälle.

Pidän huolta minulle tärkeistä ihmisistä, hän lupasi.

[Aelina]

Syrjässä, 300 sanaa

Kathleen istui tuolilla. Kädet puristivat pöydän reunaa. Hän hengitti muutaman kerran syvään ja päästi irti. Takaa kuului naurua. Hän ei tiennyt, oliko se hänelle suunnattua, mutta hän piti itsepäisesti katseensa suunnattuna opettajaan, joka selitti jotain kemiaan liittyvää. Kathleen yritti kuunnella häntä, mutta se ei tuntunut onnistuvan.

Hän tuijotti aina välillä kelloa ja sekuntiviisarin tasaista nytkähtelyä kellon ympäri. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

Tuntiviisari osoitti tasan. Kathleen nousi rivakasti, laittoi tavarat reppuunsa ja kiiruhti ensimmäisenä ulos. Nyt olisi kahdenkymmenen minuutin tauko. Hän suuntasi vessoille.

Kathleen laski pöntön kannen alas ja istui sen päälle. Hän nojasi päätään taaksepäin ja yritti taas hengittää rauhassa. Enää olisi pari tuntia koulua jäljellä, kyllä hän jaksaisi sen. Tai sitten hän voisi vain lähteä saman tien kotiin.

Älä ole heikko, Kathleen yritti sanoa itselleen. Se ei auttanut. Hiljaiset kyyneleet valuivat hänen poskillaan.

Joku koputti oveen.

“Joo, tulossa!” Kathleen vastasi ja yritti vimmatusti pyyhkiä kyyneleitä kasvoiltaan, mikä tuntui mahdottomalta hommalta. Pyyhityn tilalle tuntui aina ilmestyvän kaksi uutta.

“ Ei kun… voisinko puhua kanssasi?”

Kathleen jähmettyi. Tämä ei päättyisi hyvin. Hän kuitenkin raotti ovea ja päästi tytön sisään ahtaaseen vessaan. Tyttö vaikutti tutulta, mutta Kathleen ei oikeastaan tuntenut ketään luokastaan, joten hän ei ollut varma.

“Iris. Me olemme samoilla tunneilla”, tyttö esittäytyi.

Kathleen ei vastannut.

“Ajattelin vain… minä en tykännyt siitä, miten ne käyttäytyivät sinua kohtaan”, Iris sanoi. Hän empi hieman. Kathleen ei tiennyt, mitä se tarkoitti. “Me kaikki emme ole samaa mieltä heidän kanssaa, emmekä kannata heidän ajatuksiaan.”

Kathleenin poskelle valui muutama kyynel lisää. Iris kohotti kättään kuin haluten pyyhkiä ne pois. Hän kuitenkin pysäytti liikkeen ilmaan ja laski käden takaisin itseään vasten.

“Minun pitäisi varmaan mennä”, Iris sanoi. Hän kääntyi.

“Mikä tunti sinulla on seuraavaksi?” Kathleen kysyi. Ääni kuulosti itkuiselta, vaikka hänellä olikin jo parempi olo.

“Matematiikkaa.”

“Minullakin. Haluaisitko mennä minun kanssani?”

“Toki.”

Iris hymyili, ja Kathleen vastasi hymyyn.

[Aelina]

Innostua, 300 sanaa

“Hei!” Kathleen sanoi hymyillen. “Tule sisään!”

Iris oli ensimmäistä kertaa käymässä Kathleenin luona. He olivat tutustuneet vasta muutama päivä sitten koulussa. Iris ainakin vaikutti kivalta, mutta silti Kathleen myönsi olevansa välillä huolestunut. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun häntä olisi juksattu.

“Täällä on kodikasta”, Iris sanoi kohteliaasti samalla riisuen kenkiään. Kathleenin mielestä heidän kodissaan ei ollut mitään erikoista. Kaksikerroksinen omakotitalo.

“Minä en tiedä, kuinka kauan me täällä vielä asumme”, Kathleen sanoi. “Tai siis saatamme me jäädäkin tänne. Vanhemmat erosivat.” Hän kohautti välinpitämättömästi olkapäitään. Lopulta hän oli kuitenkin melko tyytyväinen asiaan, vaikka ei olisi sitä suoraan kenellekään myöntänyt. Varsinkaan Tobiakselle.

“Olen pahoillani.”

“Älä ole.” Se tuntui vähän huonolta vastaukselta, mutta Kathleen ei välittänyt. “Tule peremmälle. Minä voin tarjota kahvia tai jotain.”

“Olisiko teetä?” Iris tuntui olevan turhan kohtelias. Se alkoi hieman turhauttaa Kathleenia. He olivat ystäviä - tai ainakin kavereita. Tai oikeastaan tuttuja. No kuitenkin, kai he voisivat olla jo tuttavallisempia?

Kathleen nyökkäsi ja väläytti pienen tekohymyn. Sen ei ollut tarkoitus olla tekohymy, mutta se silti tuntui siltä. Toivottavasti Iris ei nähnyt sitä. Ainakin hän katseli tällä hetkellä seinällä olevia tauluja.

“Hienoja”, hän kommentoi.

“Minä maalaan”, Kathleen sanoi puolihuolimattomasti. Se oli niitä asioita, joita hän ei yleensä sanonut kenellekään.

Iriksen silmät hieman suurenivat. “Ai”, hän totesi. “Oletko koskaan miettinyt ammattimaiseksi maalaajaksi ryhtymistä?”

“Enpä oikeastaan.”

“Sinun kannattaisi. Minun siskoni myy maalauksiaan. Tai siis hän tietysti käy päivisin töissä mutta saa sivutuloja myymällä töitään. Hän ei ole läheskään yhtä hyvä kuin sinä, ja saa silti niitä myytyä. Sinä voisit oikeasti pärjätä.”

“Kiitos.” Nyt Kathleen hymyili aidosti. “Mitä teetä haluaisit?”

“Mitä tahansa.”

Kathleen ojensi hänelle teerasian, josta löytyi muutamaa eri laatua teetä. Kathleen oli ottanut jo omaa suosikkiaan, kamomillateetä.

“Onko tuo hyvää?” Iris kysyi.

“Joo, on.”

Iris otti samaa teetä. Kathleen kaatoi mukeihin vettä.

“Kuule. Olen iloinen, että me tutustuimme”, Iris sanoi. Hän kuulosti olevan tosissaan.

[Aelina]

A/N: Tämä muutti vähän suuntaa, kun olisin halunnut aluksi toisenlaisen loppuratkaisun. Ideana on nyt muokata tämä seuraavaksi oikeaksi tarinaksi.

Laventeli, 300 sanaa

Kathleen avasi ulko-oven. Ian astui sisään, hymyili Kathleenille ja tarjosi nosti tytön käden huulilleen.

“Älä viitsi liioitella”, Kathleen sanoi naurahtaen iloisesti.

“Minä en liioittele”, Ian vastasi, omituisen vakavalla äänellä. “Sinä tuoksut jotenkin omituiselle…”

“Omituiselle?”

“Hyvälle”, Ian korjasi.

“Enkö minä tuoksu yleensä hyvälle?” Kathleen kysyi turhankin kärkkäästi.

“Tuoksut erilaiselle kuin yleensä”, Ian sanoi pienen tauon jälkeen.

Ian vaikutti iloiselta, mutta siinä oli jotain erilaista. Niin kuin hän olisi peitellyt jotain, jonka halusi pysyvän Kathleenilta salassa. Kummatkin vaipuivat hetkeksi omiin ajatuksiinsa. Kathleen rikkoi lopulta hiljaisuuden.

“Laventelia.”


“Mitä?” Ian hätkähti.

“Se tuoksu on laventelia. Laitoin hajuvettä.”

“Ai.”

Ian synkistyi hetkeksi silminnähden, kunnes hän tajusi korvata ilmeensä iloisemmalla versiolla. Hän ei tajunnut Kathleenin huomanneen ilmeen.

“Onko kaikki kunnossa?” Kathleen kysyi.

Ian oli vaiti.

“Sinä käyttäydyt eri tavalla kuin yleensä. Onko kaikki hyvin?”

Ian huokaisi. “Tiedätkö, minä olen ajatellut sitä sinun muuttoasi ja tätä kaikkea. Ja minä en pysty tähän. Sinulla on tällä hetkellä niin paljon menossa, enkä pysty olemaan tukenasi niin paljon kuin haluaisin.”

“Joten?” Kathleen kysyi hieman hämmentyneenä. Tätä hän ei ollut odottanut.

“Etkö sinä tajua?” Ian kysyi turhautuneena. Kathleen ei ollut koskaan aiemmin kuullut sitä äänensävyä. “Minä en kestä. Minä jätän sinut.”

“Mutta…”

“Minä olen pahoillani”, Ian sanoi. Hän kuulosti siltä, kuin olisi yrittänyt kuulostaa surulliselta ja pahoittelevalta. Mutta hän ei kuulostanut.

“Ian…”

“Anteeksi”, Ian sanoi.

Ja koko tämän keskustelun aikana he eivät olleet liikkuneet eteisestä mihinkään. Ian kääntyi ja sulki oven perässään. Kathleen jäi tuijottamaan hänen peräänsä. Hän istuutui maahan, ja kyyneleet tulivat jälleen. Hän alkoi hapuilla puhelintaan, joka oli pudonnut hänen viereensä.

Hän valitsi kyyneleistä sumeiden silmiensä avulla Iriksen numeron. Se ei välttämättä ollut se ensimmäinen numero, johon hänen olisi pitänyt soittaa mutta hän soitti silti.

“Kathleen?” kysyi Iris.

“Tulisitko tänne?” Kathleen sai sanotuksi nyyhkäisyjen välistä.

“Onko kaikki kunnossa?” Iris kysyi huolestuneella äänellä.

“Minä en tiedä.”

“Minä tulen. Odota hetki.”