Nimi: Joka pahkolle kuoppaa kaivaa
Kirjoittaja: Diinuli
Ikäraja: K-11
Fandom: Nalle Puh (AU)
Genre: scifi-kauhu-crack
Hahmot: Edvard Karhu, Nana Poussu, Jani Puputti, Iiro Harmaja, Salomo Pöllänen, Dianne Brown, Rue Brown, Naveen Tiirikainen, Risto Reipas, (pahko)
Vastuuvapaus: En omista hahmoja enkä tapahtumia, en saa tästä rahaa
Kuvaus: Nalle Puhin Elokuvan (2011)
kuoppakohtaus (S) ihmishahmoilla scifisti.
A/N: Oon jo jonkin aikaa halunnu nähdä tämän kuopassaolemiskohdan kauhunovellimuotoon tehtynä. Eipä siinä sit muu auttanut kuin kirjoittaa itse.
Sisältää erittäin hatustavetäistyä tiedettä. Nauttikaa kyydistä.
TTFN, Ta ta for now.
Joka pahkolle kuoppaa kaivaa
Heidän elottomat kehonsa makasivat siirtolaboratorioksi muutetun ruumishuoneen toimenpidepöydillä. Anturit ja piuhat paljastivat kuitenkin, ettei kyse ollut poisnukkuneista. Tämä kuolonkaltainen uni oli tarkoitettu tilapäiseksi, joskin todennäköisyys sen pysyväksi muuttumisesta oli juuri kasvanut moninkertaiseksi.
”Minä tulen sinne!” huikkasi Poussu hädissään kommunikaattoriin.
”Eijei! Pysy siellä! Pysy siellä! Jos pysyt siellä, voit auttaa meidät pois täältä. Älä tule tänne! Toistan: älä poistu nollaulottuvuudesta!” Puputin ääni oli hätäinen, turhautunut.
Tämä tehtävä oli mennyt pieleen heti alkumetreillä. Tuskin miehistö oli saanut ladattua tietoisuutensa ulottuvuusalukseen ja käytyä lähtötoimenpidetarkistuslistan läpi, kun Karhu oli asettanut koordinaatit ja painanut siirtopainiketta. Hän oli halunnut toimia nopeasti, tietenkin. Mitä nopeammin tämä pelastusoperaatio olisi ohi, sitä nopeammin hän pääsisi asettautumaan mukavasti taukohuoneen sohvalle kahvimuki kämmenissään. Hän oli kuitenkin omasta mielestään kärsivällisesti odottanut läpi kaikki lähtörutiinit ja varmistanut, että kaikkien virtuaalikehot olivat asemissaan ennen siirtoimpulssia. Siksi hänellä ei ollut enää ollut kärsivällisyyttä yrittää ymmärtää, miksi Puputti ja Poussu olivat yhteen ääneen huutaneet ”Ei!” hänen painaessaan vihreää nappia.
Edellisen kohteen koordinaatit. Ne pahalaiset olivat jääneet navigaattoriin. Valitettavasti ne olivat sisältäneet samat numerot ja kirjaimet kuin nykyisen määränpään suuntimat, vain hieman eri järjestyksessä. Tämä virhe olisi yleensä ollut ärsyttävä mutta harmiton. Tällä kertaa koordinaattien kohdesijainti oli kuitenkin ulottuvuuksien välisessä taskussa. Tämä paikka oli keskellä ei-mitään, se oli heidän itsensä valmistama ja sen ainoana tarkoituksena oli vangita se pahuksen pahko.
”No niin, Poussu”, kuului Puputin rauhallisuuteen suitsittua paniikkia huokuva ääni kommunikaattorista, ”me emme pääse täältä omin avuin. Sinun pitää käydä läpi tarpeisto, josko siellä olisi jotain, mitä tahansa, mikä sisältäisi riittävän määrän säie-energiaa meidän siirtämiseksemme takaisin. Pystytkö tekemään sen?”
”O-o-okei.” Poussu oli kauhuissaan. Miehistön henki oli nyt hänen käsissään. Hänellä oli vain puoli vuorokautta aikaa palauttaa kaikki kehoihinsa ennen pysyviä vaurioita, Reippaan tapauksessa noin kolme tuntia vähemmän. ”Käyn katsomassa varastosta.”
”Teepä se”, vastasi Puputti.
”Luojan kiitos meillä on valvoja nollaulottuvuudessa”, hän totesi kanssamatkustajilleen, ”olkoonkin vain kokematon, mutta sano minun sanoneen, hänen ansiostaan me pääsemme täältä. Ja Karhu, en aio edes aloittaa, ennen kuin olemme päässeet turvallisesti takaisin, mutta tiedä, että teen tästä perinpohjaisen selonteon turvallisuuspuolelle.”
Karhu teki niin kuin aina kun ei voinut puolustautua mitenkään: oli kuin ei olisikaan. Se ärsytti Puputtia suunnattomasti, mutta hän ei aikonut antaa tunne-elämänsä häiritä pelastautumista. Nyt piti priorisoida ja keskittyä. Kohta Poussu löytäisi varasiirtoakun, energiarepun, kampikehittimen, jotain. Ei sillä väliä, että Poussu oli ensimmäistä kertaa yksin valvojana; hän tarvitsisi vain vähän sanallista opastusta. Onneksi kommunikaattorit eivät tarvinneet säie-energiaa toimiakseen: viestitellä voisi mielin määrin, eikä tarvinnut pelätä tuhlaavansa kotiinpaluuseen tarkoitettuja resursseja. Siitä puheen ollen:
”Harmaja, laitatko yleisen hätäviestin menemään kaikilla vakiotaajuuksilla. Voihan joku olla sattumalta menossa tästä ohi.”
”No, voinhan tuota laittaakin”, miekkonen virkkoi verkkaan, ”vaikka tuskinpa sitä täällä kukaan kuulee.”
”Sinä se olet päivämme piristys. Ei uskoisi, että olet juuri palannut sairaslomalta työuupumusperäisen masennuksen vuoksi.”
”En olekaan.
Jouduin sairaslomalle työuupumusperäisen masennuksen vuoksi.
Palasin hoidosta huolimatta.”
Puputti huokaisi syvään. Onneksi juuri sillä hetkellä kaiuttimista kuului Poussun varmuutta vielä tavoitteleva ääni:
”Löysin jotain!”
”Kerro toki lisää. Mitä löysit?” Puputti kiirehti Poussua.
”Tuota, tällaisen, säteilevän rihmaston.”
”Hieno löytö”, totesi Karhu.
”Juu, toki”, myönsi Puputti pitkin hampain, ”mutta siinä ei ole
lainkaan säie-energiaa. Vain bioluminesenssia. Pystyisitköhän löytämään jotain, tuota,
teknisempää?” Poussu-paralla ei selvästikään ollut käsitystä siitä, mitä hän etsi. No, vielä oli hyvin aikaa.
”Okei. Selkis. Tulen hetikohta.”
”Hienoa Poussu, pystyt siihen”, huikkasi Karhu vielä perään. Poussun vakiotyöparina Karhu oli huomannut, että rohkaisu ja kannustus siivittivät nuorta ulottuvuuskulkijaa mitä ihmeellisimpiin suorituksiin.
Puputtia hermostutti odotus. Häntä hermostutti myös se, että hän oli jostain syystä päätynyt johtamaan tätä pelastusoperaatiota. Yleensä Reippaan poissa ollessa Karhu oli kakkosmiehenä, Poussu tämän nuorena apulaisena ja suojattina. Nyt kun tilanne oli tämä – kun Reipas oli vain löytynyt siirtolavetilta aamulla ja kommunikaattori oli vilkuttanut heti siirtymisen perään lähetettyä hätäviestiä – Puputti oli huomannut ajautuneensa johtajan rooliin. Hänellä ei ollut ihmisten johtamiseen tarvittavaa kärsivällisyyttä, mutta sitä hän ei ollut siinä hetkessä miettinyt. Hän oli vain tiennyt mitä tehdä ja sanonut sen ääneen. Oliko se ollut ensimmäinen virhe?
Puputti havahtui ajatuksistaan. Hän huomasi, että Brown oli avannut Knitplannerinsa hahmotellen kengurun profiilia neulesuunnitelmaansa. Koti-ikävää kenties?
”Dianne. Onko nyt paras hetki
tuolle?” Puputilla oli vaikeuksia puhutella kollegoita etunimellä, mutta Brownin pahus oli tuonut tyttärensä mukanaan työparikseen. Ei voinut olla kahta Brownia.
”Ette te tähän minun expertiissiäni tarvitse. Ja jos haluatte jotain sen ulkopuolelta, outside-the-boxaan paremmin, kun teen jotain käsilläni. Tai, you know, näillä käsiä vastaavilla jutuilla.”
Puputti hyväksyi selityksen, vaikka näkymä oli hänestä vähintäänkin epäilyttävä: Äiti suunnittelemassa neulemallia ja tytär kommentoimassa mittasuhteiden oikeellisuutta kauempaa. Tämän piti olla hätätila! No, omasta fokuksestaan hän ainakin pitäisi huolen.
Tuskin hän oli tämän itselleen ehtinyt luvata, kun Poussun hengästynyt ääni kuului maailmojen takaa:
”Tämä voisi olla. Tässä on tallennuslevy, jossa lukee isolla SÄIE-ENERGIA. Tämä oli Puputti sinun pöydälläsi.”
Puputti haroi ankarasti virtuaalihiuksiaan virtuaalikäsillään ja yritti pitää äänensä rauhallisena.
”Poussu. Kuuntele. Se on minun tutkielmani säie-energian siirto-ominaisuuksista ja säilytyspysyvyydestä. Se muistikortti ei
sisällä säie-energiaa, se vain
kertoo siitä. Se on meille nyt yhtä tyhjän kanssa. MUTTA,” Puputin ääni kiristyi jo hieman voimistuessaan, ”mikäli emme selviä täältä, sinun täytyy luvata toimittaa se tutkimusosastolle. Haluan jättää jälkeeni jotain järjellistä.”
”A-a-anteeksi. Mu-mu… kyllähän te selviätte sieltä.” Poussu oli melkoisella varmuudella purskahtamassa itkuun. Karhu koetti pelastaa mitä pelastettavissa oli:
”Täytyy kyllä myöntää, että tuo on melkeinpä
teknisintä, mitä laitoksesta löydettäviin esineisiin tulee. Otit hyvin ohjeista vaarin, Poussu.”
Puputti huokaisi jälleen ja ajatteli ääneen:
”Kunpa joku olisi vain tajunnut pakata audraniumia mukaan, Pöllänen olisi voinut kyhätä varasiirtoakun täällä olevista tarpeista.”
”Täällä on kaksi metriä audraniumnauhaa”, kuului Poussun ääni, ”lähetänkö sen rahtikapselilla teille?”
Puputti ei tiennyt, olisiko nauranut hysteerisesti vai itkenyt liikutuksesta. Pöllänen sen sijaan oli silminnähden ilahtunut, ja totesi rohkaisevasti:
”Kiitos Poussu, kelpo kaveri. Siitä olisi apua. Se riittää juuri kaikkien siirtämiseen.”
”Kaikkien.. niin, teitähän on, odotas: Karhu, Puputti, Pöllänen, Harmaja…” Poussu kävi laskemaan. Puputti ei ymmärtänyt miksi, ennen kuin oli liian myöhäistä.
”Jaoin nyt nauhan kuuteen osaan”, kuului ääni kaiuttimista.
Hiljaisuus kirkui Puputin sisällä. Muutkin aluksessa olivat käyneet haudanvakaviksi, jopa Diannen kädentapaiset olivat pysähtyneet kesken liikkeen.
He eivät ehkä selviäisi tästä.
Puputti veti henkeä. Hän laahasi kämmenensä kasvojen läpi hitaasti, ylhäältä alas. Hän veti henkeä uudelleen. Sitten hän puhui:
”Kuule Poussu. Oletko koskaan yhdistänyt audraniumnauhan palasia toisiinsa? Olisimme kovasti tarvinneet sen nauhan
yhtenä kappaleena.”
”Tuota.. mutta..”, kaikui Poussun epätoivoinen ääni aluksen seinämissä, hän olisi selvästi halunnut vastata jotain muuta kuin ”…en.”
”Mutta tiedät kuitenkin periaatteen?” kiirehti Karhu toivomaan.
”No, periaatteessa, tuota…”
”A-haa!” Puuttui Pöllänen puheeseen, ”kun tunnet teorian, käytäntökin onnistuu.” Tietenkin Pöllänen oli sitä mieltä.
”Mutta kun en osaa!” parahti Poussu-parka.
Poussu oli oikeassa. Toimitus ei ollut äärimmäisen monimutkainen, mutta ei kuitenkaan niinkään helppo, että sen olisi pystynyt opettelemaan muutamassa tunnissa ilman kädestä pitäjää.
Kaikki olivat hetken hiljaa. Sitten Rue, nuorempi Brown, joka ei ollut tähän asti tehnyt muuta kuin häärinyt päämäärättömän oloisesti tehtävään liittymättömissä toimissa, avasi sanaisen arkkunsa:
”Reippaalla on audraniumnauhaa henkilökohtaisessa labrassaan.”
Tietenkin. Miksi Puputti ei ollut sitä itse tullut ajatelleeksi:
”Poussu. Kuulit mitä Rue sanoi. Mene Reippaan laboratorioon ja hae sieltä audraniumnauhaa. Yhtenä kappaleena.”
”Ja tuo samalla se viskipullo sieltä työpöydän toiseksi alimmasta laatikosta”, heitti Karhu väliin. ”Mitä? Kyllä minä ainakin tarvitsen ryypyn tämän jälkeen”, hän selitti paheksuville virtuaalikasvoille ympärillään.
***
Poussu suuntasi kohti Reippaan laboratoriota. Hänen mielensä ei ollut koskaan ollut näin matalalla. Hän oli epäonnistunut
kaikessa. Ei hän ajatellut sitä, että Karhu se oli alun perin miehistön ulottuvuustaskuun saattanut. Eikä hän enää nähnyt itseään edes vastentahtoisena sankarina, joka puutteistaan huolimatta onnistuisi pelastamaan miehistön.
Vaikka hän onnistuisi lähettämään audraniumin heille, hän häpeäisi
silti silmät päästään tämänpäiväistä toimintaansa. Ja saisi varmasti kuulla kunniansa, ellei häntä sitten heitettäisi ulos koko hankkeesta. Voihan olla, että Reipas oli hänen aiheuttamiensa viivästysten vuoksi jo menetetty.
Hämärille käytäville ei langennut juurikaan päivänvaloa. Laboratorio tuntui olevan suhteettoman kaukana huomioon ottaen, kuinka lähellä se yleensä oli. Äkkiä Poussu kuuli ääniä edestään. Hän oli jo valmiiksi peloissaan, mutta säikähtyi lähes suunniltaan, kun häntä vastaan hyökkäsi kulman takaa suurikokoinen hahmo. Vastavalossa korostuivat sen suuret kourat, ja heikko myötävalo paljasti myös tasaisen paikan siinä, missä kasvojen olisi pitänyt olla.
Ulottuvuusmatkailija. Mutta ei meikäläisiä, ajatteli Poussu.
Paettava Kohdattaessa. PahKo. Poussu kääntyi äkkiä kannoillaan.
Kun Poussu huomasi hahmon huutavan oudolla äänellä ja lähtevän hänen peräänsä, hän pinkaisi juoksuun. Pahkojen kanssa ei jääty rupattelemaan, mikäli henki oli kohtaajalle kallis. Hän ehti juuri ja juuri takaisin siirtohuoneeseen ja lukitsi oven. Pahko jäi mölisemään ja takomaan ovea muutaman kerran ja hiljentyi sitten pahaenteisesti.
Poussu oli epätoivoisen valinnan edessä. Kukaan ei ollut vielä voittanut pahkoa taistelussa, joten hän arvioi omat mahdollisuutensa myös olemattomiksi. Hän ei pääsisi pakoon tarpeeksi nopeasti, ja oli vain ajan kysymys, milloin pahko saisi oven auki. Hän voisi kuolla tänne yksin, tai sitten vain jättää kehonsa ja elää viime hetkensä työtoveriensa seurassa virtuaalikehossa, jossa ei ollut kipua eikä kyyneleitä. Valinta oli helppo: hän vetäisi anturilakin päähänsä, ei vaivautunut edes ravinneliuostippaa laittamaan, kävi makaamaan pöydälle ja latasi itsensä yhteen kertakäyttöisistä hätäkapseleista. Juuri kun hän oli haipumassa rajapinnan läpi, hän kuuli avaimen kääntyvän lukossa.
Kuten arvata saattaa, vastaanotto ei ollut lempeä.
”Poussu. Sinulla oli
yksi tehtävä. Ja yksi asia, mitä sinun ehdottomasti piti
välttää. Miten onnistuit
sekä olemaan hakematta audraniumia
että poistumaan nollaulottuvuudesta?” Puputti oli lakannut yrittämästä hillitä itseään, ja antoi halveksunnan ja turhautumisen tulla läpi joka tavulla. Muut eivät puuttuneet tilanteeseen. Jopa Karhu oli vaiti. Poussu oli kuitenkin itse itsensä suurin syyttäjä, joten Puputin kiukunpuuska ei enää purrut kunnolla.
”Siellä on pahko. Anteeksi. En halunnut kuolla yksin”, hän vain totesi hiljaa.
”Kaikki toivo on mennyttä”, kiteytti Harmaja miehistön tunnot verkkaiseen tyyliinsä. Hänen sanomanaan se kuulosti jollain tavalla lopulliselta mutta lempeältä. Dianne marssi Ruen luo ja sulki tyttärensä virtuaalisyleilyyn. He puhuivat hiljaa, eikä kukaan mennyt vahingossa viereen kuuntelemaan. Puputti oli lamaantunut paikoilleen. Pöllänen piteli tekopäätään tekokäsiensä välissä ja hoki jotain itsekseen. Harmaja puuhaili edelleen kommunikaattorin hätäviestin parissa, lähinnä vain jotain tehdäkseen. Poussu istahti keskelle lattiaa ja nyyhkytti, vaikka virtuaalikehosta ei kyyneliä herunutkaan. Karhu tuli kuitenkin häntä olalle taputtamaan.
”Se pahko, se pahko… kukaan meistä ei olisi voinut sille mitään. Eihän kukaan olisi voinut arvata, että sellainen ilmestyy nollaulottuvuuteen”, Karhu yritti lohduttaa.
”Niin muuten”, havahtui Pöllänen äkkiä, ”mistä lähtien pahkoja on esiintynyt nollaulottuvuudessa?”
Kukaan ei ehtinyt vastata, kun äkkiä toinenkin hätäkapseli telakoitui alukseen. Mikäli mahdollista, miehistön niskavillat olisivat nousseet pystyyn, kun kapselista astui esiin…
”Tiirikainen!” Kuului kuin yhdestä suusta. Sitten Puputti jatkoi:
”Mitä sinä täällä teet? Missä olet ollut? Ja miten pääsit pahkon ohi?”
”Hei hoi vaan kaikille!” totesi Tiirikainen pirteään tapaansa, ”mitäs täällä synkistellään? Mistä pahkosta te puhutte?”
”Siitä joka jahtasi minua siirtolabraan pitkin käytäviä! Ei voi jäädä huomaamatta: isot kourat, kasvoton naama!” Poussu selitti niin että oli hengästyä pelkästä puhumisesta. Hän ei tajunnut lainkaan, mitä oli tapahtunut.
Sitten Tiirikainen räjähti nauramaan:
”Poussu! Olet taas onnistunut säikyttämään itsesi melkein hengiltä! Se oli meikäpoika itse! Ilmankos käännyit kannoillasi minut nähdessäsi. Että sillä lailla miekkailumaskia ja nyrkkeilyhanskoja säikähdit... Piti hakea avainkin, kun labran ovi oli lukossa. Luulin, että olit jo matkustanut, etkä kuullut, kun koputin!”
”Miksi sinulla oli miekkailumaski ja nyrkkeilyhanskat?” kysyi Rue vuorostaan.
”Meidän piti sparrata Harmajan kanssa! Ja hei, täällähän sinäkin olet. Mihin oikein katosit?”
”Ajattelin, että tässä toivottoman sekavassa pelastusoperaatiossa selviäisin vähemmillä vammoilla. Toistaiseksi oletukseni on pitänyt paikkaansa. Saatamme tosin olla tuhon omia kaikki, mutta kuten sanoin: vähemmillä vammoilla.”
”Miten niin tuhon omia?” Tiirikainen kysyi hieman epäuskoinen virne kasvoillaan. Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt vastaamaan, sillä juuri sillä hetkellä kuului aluksen kaiuttimista tuttu ääni:
”Hei kaikki! Tuota, teillä on hätäkutsu päällä. Tarvitsetteko kenties apua? Poussu ainakin tarvitsee, hänellä on palattuaan pahemmanlainen päänsärky, kun on jättänyt tipan laittamatta.”
”Reipas!” huudahti taas koko miehistö yhteen ääneen.
”Oliko ikävä?”, hän tokaisi tilanteeseen nähden hämmentävän kevyesti. Ei uskoisi, että hän oli juuri selvinnyt pahkon kynsistä. Hän jatkoi sitten ja tiedusteli:
”Tarvitsetteko jotain? Tulenko koordinaatteihinne? Täällä olisi vielä hätäkapseleita…”
”Ei! Älä tule tänne”, ehti Puputti pistämään väliin, ”me olemme ulottuvuuksien välisessä taskussa ilman paluuseen tarvittavaa säie-energiaa!”
”Rauhoitu, Puputti, vedä henkeä”, vastasi Reipas. ”Kyllä teidät sieltä pois saadaan. Olettepa itsenne ahtaaseen rakoon tunkeneet. Tuota, teillähän on Pöllänen siellä? Jos hän on täydessä toimintakunnossa, hän pystyy kokoamaan varasiirtoakun. Odottakaas, minulla taitaakin olla audraniumnauhaa labrassa, lähetän teille kohta rahtina.”
”Kyllä. Pöllänen on täällä ja kaikin puolin kunnossa. Kuulostaa suunnitelmalta, kapteeni”, onnistui Karhu vastaamaan.
Poussu ei ollut koskaan ollut näin iloinen edessäpäin odottavasta päänsärystä.
***
Kaikki istuivat laitoksen ruokasalissa, lukuun ottamatta Poussua. Hän oli saanut niin paljon särkylääkkeitä, että päänsäryn lisäksi myös häpeäntunne oli lähes painunut olemattomiin. Hän oli joka tapauksessa katsonut parhaaksi mennä yksin huoneeseensa ja kietoutua pehmoisimpaan vilttiinsä.
Reipas oli saanut polveilevan ja melko hämmentävän raportin tapahtumista, ja oli kuunnellut kärsivällisesti loppuun asti. Nyt hänen oli kuitenkin pakko kysyä:
”Okei, Puputti, ymmärsin melkein kaiken, mitä kerroit tapahtuneen. Puuttuihan teiltä johtaja ja kunnollinen suunnitelma, ja olihan teillä aimo annos huonoa tuuria mukana, mutta yhtä asiaa minä en vain ymmärrä: mikä oli se hätäviesti, minkä perusteella lähditte minua pelastamaan?”
Tähän mennessä oli jo käynyt selväksi se kiusallinen seikka, että koko pelastusoperaatio oli alun perinkin ollut turha: Kapteeni Reipas ei ollut kohdannut pahkoa eikä näin ollen myöskään joutunut sellaisen viemäksi. Asia oli valjetessaan aiheuttanut miehistössä kirjon reaktioita epäuskosta helpotuksen kautta täydelliseen sekoamiseen – sen tarkemmin erittelemättä.
Puputti ei vastannut sanallisesti, vaan näytti tallentamaansa viestiä, joka oli lokin mukaan lähetetty vain hetki Reippaan poissiirtymisen jälkeen. Se oli hieman sekoittunut kolmannen ja neljännen ulottuvuusseinämän interferenssin vuoksi, niin kuin monesti kävi juuri siihen suuntaan siirryttäessä, mutta oli kuitenkin luettavissa:
ASEMAKKSIKYMMETÄALA YKSIN TARVITSEN I: APUA PAHKO AN TA E
Tämän jälkeen Reipas näytti lähettämänsä viestin omasta lokistaan:
ASEMA KAKSIKYMMENTÄYKSI TARVITSEE APUANI: PALAAN KOHTA
Kaikki miehistön jäsenet olivat yhtä mieltä, ja Reipas onneksi heidän mukanaan, että tätä tapausta ei dokumentoitaisi. Mihinkään. Koskaan.
A/N2: Okei olisin vielä halunnut kirjoittaa Pöllön Motivaatiopuheen Nasulle siihen ennen kuin Poussu lähtee noutamaa audraniumnauhaa Reippaan labrasta, mutta oikeesti: en oo niin hyvä kirjailija…
