Kirjoittaja: révolution
Ikäraja: K-11
Paritus: James/Sirius
Genre: traagisen kliseisen angstinen romance
Vastuuvapaus: Hahmot Rowlingin, syyllistyn pelkkään hyväksikäyttöön.
A/N: Pieni, epämääräinen raapustelu tästä huomattavan himoitusta parituksesta, koska kiusausta oli vaikea vastustaa. Kertojamuoto on vähän kummallinen - en itse ole tällaista ennen käyttänyt, mutta laadun uhalla halusin kokeilla. Risuja? Ruusuja? Ruusun piikkejä? Kommentit on oikein tervetulleita, darlings!
(Oh, ja Richard Siken on ilmiömäinen – kyseisen runoilijan sanat on riipaisevia, mutta niin kauniita!)
Anteeksi verestä suussasi
”…we can’t punch ourselves awake and all I can do
is stand on the curb and say Sorry
about the blood in your mouth. I wish it was mine.” – Richard Siken, Little BeastÖljyinen neste valuu hitaasti pitkin otsaasi, kiinni puristettujen silmien ripsiin takertuen. Sen tuntiessasi painat luomesi kiinni vain tiukemmin, otsasi rypistyy ja kipu vihloo ohimoa. Haluaisit kohottaa sormenpääsi ylös kasvoillesi, tunnistamaan tuon tahrivan tekijän, mutta kätesi ei tottele käskyjä. Selkäsi on painautunut johonkin kovaan, murtamattomaan, muttet tiedä, makaatko vai seisotko sitä vasten. Tuntuu kuin joku olisi sivaltanut puukolla niin kaulasi, käsivartesi kuin raajasikin, rusentanut pääsi murskaksi, ja jättänyt sinut yksin kylmyyteen. Avaisit silmäsi, mutta vaikket sitä tunnusta, sinua pelottaa. Mitä jos ympärilläsi ei enää olekaan mitään? Mitä jos kaikki loppuu tähän? Mitä jos kaikki loppuu kipuun?
”James…” Kuulet ääneni, et kaukaa, muttet tarpeeksi läheltä erottaaksesi sen suuntaa. Tiedän, sävyni on hauras, säröinen, kuulen sen itsekin. Kurkkuani polttaa ja kylkiäni särkee, ja tähtitaivas, jota tuijotan, tuntuu epätodelliselta. Vedän henkeä, mutta ilma tökkää kurkussani ja henkäys muuttuu kivuliaaksi yskimiseksi. Ohikiitäväksi hetkeksi pakokauhu iskee jopa minuun – entä jos tukehdun, tässä ja nyt, ja sinä jäät siihen yksin?
Epätoivoisten rykäisyjeni läpi kuulen, kuinka ääni pihisee hiljaa kurkussasi kun yrität muodostaa nimeni verisille huulillesi. Koska kyllä, neste kasvoillasi on verta. Näen sen kun vihdoin avaan silmäni, kääntäen pääni kasvojasi kohti tuskasta välittämättä. Makaat parin metrin päässä vierelläni, veren tahrimat hiussuortuvat otsaasi liimaantuneina ja poskesi naarmuilla. Myös kaulallasi ja paitasi kauluksissa näkyy punaista, ja tiedän, että kylkiluitasi kivistää niin voimakkaasti, että kipua hädin tuskin enää edes erottaa mistään muusta. Tiedän, koska tunnen sen myös. Tiedän, se sattuu helvetisti. Irvistät, muttet vieläkään avaa silmiäsi. Huulesi liikkuvat äänettöminä, nimeni sointuja etsien. ”Ss…” Muuta et aikaan saa.
”Olen tässä”, henkäisen, ja heilautan itseni kyljelleni sinuun katsoakseni. Kirvelee, sattuu, piinaa, ja joka eleellä joku lyö uuden puukon lävitseni, jalkaani, rintaani, käsivarteeni. Mutta minä en välitä. Sinuun sattuu enemmän kuin minuun. Ja vaikka ei sattuisi, haluan pelastaa sinut, eikä toisinpäin.
Minun ei koskaan olisi pitänyt nuolla läikkynyttä viskiä sormiltasi, ja vielä vähemmän minun olisi kuulunut maistaa sitä huuliltasi. Mutta näytit niin houkuttelevalta kun virnistit, aivan kuin olisit jo tiennyt, että rakastan sinua väärällä tavalla. Olen veljesi ja rakastan sinua väärällä tavalla, eikä minulla ole tarpeeksi itsehillintää salatakseni sitä. Tänä iltana otin sen, mitä rakastan: painoin sinut alas ja ainakin leikin, että olet minun. Suutelin sinua, etkä liikahtanut pois, joten jatkoin suutelemista. Jatkoin huuliltasi kaulalle, ja kaulalta solisluillesi, enkä olisi koskaan halunnut lopettaa, mutta yöilma niin houkutteli karkaamaan, karkaamaan yhdessä, karkaamaan kauas.
Anna anteeksi. Pojat tekevät typeriä asioita juovuksissaan. Tiedät kyllä sen, koska teemme ne aina yhdessä. Mutta olen silti pahoillani. Luoja, olen pahoillani. En kai kadu montaa asiaa, paitsi perhettäni ja syntymääni ja sitä, että odotin näin kauan, ja sitä, etten lopettanut, ja sitä, etten halunnut lopettaa – mutta tätä minä kadun enemmän kuin mitään muuta. Kyllä, halusin tehdä sinulle paljon asioita, mutten koskaan halunnut satuttaa sinua.
Kunpa olisit vain työntänyt minut pois. Mikä helvetti sai sinut pysymään paikoillasi, kun hyökkäsin huuliisi kiinni? Eikö sinulla piru vie ole minkäänlaista itsesuojeluvaistoa? Minä olisin voinut takertua alahuuleesi koiran hampain – sinä olisit vain hymissyt, huokaillut, ja antanut minun ottaa kaiken, mitä haluan.
Olen pahoillani. Enkä voi rakastaa sinua yhtään enempää, jos olet kuollut. Joten hengitä. ”James?”
”…Sirius…”
”Anteeksi.”
Äännähdät, tai murahdat, yrität nyökäyttää päätäsi. Annat anteeksi aivan liian helposti, mutta enhän minä mitään muuta halua. En ansaitse sitä, mutta otan sen silti. En ansaitse sitä, koska minä ajoin, ja nyt moottoripyörä on rikki ja sinä olet rikki ja me olemme rikki. Ja silti annat noin helposti anteeksi. Ääliö.
Rykäiset ja näen, kuinka rubiininpuna ryöppyää huulillesi. Olen pahoillani. Olen helvetin pahoillani. Anteeksi verestä suussasi, ja anteeksi, ettei tuo puna ole jalokivien arvoista. Tekisin mitä vain, ettei se olisi sinun. Mitä vain, että voisin tuntea kivun puolestasi. Anteeksi. Anteeksi, etten voi.
Olen kuitenkin tässä, enkä ole menossa minnekään.
"Hengitä." Joten älä sinäkään jätä minua.
Koskaan.