Kirjoittaja Aihe: Tribe X | K-11 ; Slash; Action  (Luettu 4696 kertaa)

Jackies

  • ***
  • Viestejä: 27
  • Mieux remercier votre chance étoiles
Tribe X | K-11 ; Slash; Action
« : 14.05.2008 00:04:53 »
Author: Jackies ja 37mm
Characters: Vee ja Tricks
Rating: K-11, muuttunee
Genre: Slash, action
Disclaimer: Omia ovat, Tricks on Jackiesin ja Vee 37mm:n
Warnings: Väkivaltaa? Äh, kyllä tätä varmaan pystyy lukemaan kaikki 8D
Canon: Kuinka moni on katsonut Klaania? Ficin maailma sijoittuu samaan paikkaan ja tietämättömille tässä vähän jotain: Lähitulevaisuudessa sellainen kiva virus tappaa kaikki vanhemmat, joten pian jäljellä on enää nuoriso. Selvitäkseen nämä kerääntyvät yhteen ja muodostavat klaaneja. Klaanit tappelevat keskenään ruoasta, juomavedestä, vaatteista ja reviiristä. Ja koska uusinta Vogueta ei enää ilmesty, on nuorille kehittynyt ihan oma muotikäsityksensä, joten nuorten olemukset saattavat olla hyvinkin erilaisia.
Kyllä te osaatte päätellä nuo loput eikä varmaan kaikkea tarvikaan tietää : D
A/N: Pyörittelimme tätä 37millimetrin kanssa aikamme ja nyt se on täällä (tuntuu että vihdoinkin :-). PoV'it vuorottelee Veen ja Tricksin välillä, joten jatkoa seuraa >>

Tribe X

Tricks' Point of View

Isä oli istunut koko aamun makuuhuoneen oven edessä. Hän ei ollut puhunut sanaakaan sen jälkeen, kun hän oli aiemmin aamulla ilmoittanut kummallisella äänellä, ettei minun tarvinnut mennä kouluun tänään.

Otin paahtoleipää ja levitin sen päälle tuplakerroksen hilloa, kun kerrankin sain syödä ilman isän tai äidin toruvia katseita ja saarnaa liikasokerista. Paitsi että äiti ei ollut vähään aikaan syönyt minun ja isän kanssa ja isäkin kokoajan vähemmän. Äiti oli ollut tosi huonona jo tosi monta päivää ja uutisissa huudettin jostain uudesta kuumeesta tai jostain. Meidän rehtori puhui meille jotain jostain kaaoksesta tai mistä lie, mutta en oikein kuunnellut, koska rinnakkaisluokan Ann yritti vetää minua hiuksista herra Fletcherin huomaamatta, ja se ärsytti minua tosi paljon.

Syötyäni lähdin takaisin huoneeseeni. Olin ottanut lainaan Mickeyltä tosi hienon radio-ohjattavan Nikko 5000:n ja minun piti välttämättä päästä kokeilemaan sitä nyt, koska isä oli eilen illalla kieltänyt sen.

Olin juuri astumassa ulos kun huomasin, että isä itki. En ollut ennen nähnyt isän itkevän, joten säikähdin, ihan vähän vain.
"Iskä?" Kävelin hänen viereensä. "Mitä nyt on tapahtunut?"
Isä nosti katseensä ja veti minut syliinsä.
"Äiti on kuollut."

Yhdeksän vuotta myöhemmin

Potkin kiviä kadunreunoille. Se oli ihan hyvä harrastus, jos oli tylsää. Mp3-soittimeni soitti jotain vanhaa rock-biisiä. Seurasin vähän matkan päässä edellä kulkevaa Lucaa ja Jonnya, mutta koska heidän juttunsa olivat aina niin älyvapaita, minun ei edes tehnyt mieli liittyä seuraan. Ihan kuin he eivät osaisi suhtautua mihinkään vakavasti.

Mp3-soittimeni hiljeni rasahtaen. Paristot olivat ilmeisesti loppuneet. Kaivoin housujeni taskusta uudet ja avasin paristosäiliön. Muutama vuosi sitten paristoja oli ollut kohtuullisen helppo saada, mutta nykyään niitä ei löytynyt juuri mistään. Mitä sitten tekisin, kun ne loppuisivat kokonaan?

Heitin vanhat jokeen, tai sinne, mikä oli joskus ennen ollut joki. Nykyään se toimi yleisenä roskasäiliönä. Täynnä uponneita veneitä, autoja, polkupyöriä ja muuta tiellä ollutta kamaa se kiemurteli kaupungin läpi rajaten kaupungin pohjois- ja eteläpuolen.

Luca ja Jonny vilkuttivat minulle ja viittoivat menevänsä käymään jossakin. Nyökkäsin heille merkiksi, että olin ymmärtänyt. Klaanini kotina toimiva halli näkyi jo muutaman kerrostalon takana ja tajusin samassa, kuinka nälkä minulla oli. Tiesin Fionan olevan voimaton koiranpentukatseeni edessä, joten ruoan kerjääminen sujui minulta itseasiassa melko hyvin.

Hallimme oli vanha Alpha Plasticin tuotetehdas, joten olimme nimenneet klaanimme osuvasti Alphaplasticiksi, se kun kerta luki kotimme seinässä norsunkokoisilla kirjaimilla.
Halli oli täynnä metallihyllyjä, jotka oli pienellä askartelulla muutettu kätevästi kerrossängyiksi. Hallin alakerrassa oli pannuhuone, joten saimme pidettyä alakerrat myös talvisin kutakuinkin lämpimänä sytyttämällä tulet uuniin. Hylätyn tehtaan löytäminen oli ollut kuin lottovoitto meille.

Sisällä hallissa väistin Fidon frisbeetä, loikin varovasti Shayn tulitikkupienoismallin yli, kumarruin Yoelin riippumaton ali ja taiteilin itseni Kittyn ja Clayn ohi, kunnes näin Fionan. Hän ja Darla olivat juuri jonkin vanhan skootterin kimpussa, ilmeisesti yrittäen saada sitä käynnistymään. Sammutin soittimeni, laskin kuulokkeet kaulalleni valmiina vastaamaan tervedyksiin ja vetämään koiranpentuesitykseni.

En ollut päässyt eteenpäin kuin askeleen, kun helvetti pääsi irti. No metelistä päätellen ainakin. Tehdas alkoi täyttyä ylimääräisistä ihmisistä: pesäpallomailoin ja rautakangin varustetuista huutavista Swansong Crewlaisista. Niitä vyörysi joka ikkunasta ja ovesta ja mahdollisista muista aukoista, kunnes hallin keskellä oleva Alphaplastic oli piiritetty.

Alphaplasticilla ja Swansong Crewilla oli jatkuvasti riitoja. Swansong Crewia pidettiin kaupungin tappelunhakuisimpana klaanina, eivätkä klaanilaiset olleet juurikaan osoittaneet luuloja vääriksi. Harva se päivä, jolloin emme saaneet tietoomme jälleen uutta pahoinpitelyä Swansong Crewlaisilta.

Niitä oli varmasti kaksi kertaa enemmän kuin meitä ja kaikki näyttivät silmissäni ihan samalta. Minulta melkein pettivät polvet, kun tajusin, mitä oli tulossa. Muutama Swansong Crewlainen nojasi eteenpäin samalla nostaen mailaansa. Minä astuin haparoiden askeleen taaksepäin, aseitta.

Takaani kuului huutoa. Edessäni olevat Swansong Crewlaiset olivat lähempänä kuin hetki sitten. Tunsin paniikin saavan otteen minusta, astuin jälleen taaksepäin ja olin kompastua johonkin. Juuri ennen kuin olisin saanut sorkkaraudasta ohimoon, joku vetäisi minut käsivarresta turvaan. Olin kääntymässä kiittämään pelastajaani pikaisesti, kun näin sivusilmällä minua lähestyvän pojan pesäpallomaila ojossa ja hurmiollinen ilme kasvoilla. Ennen kuin ehdin tehdä lähempää tuttavuutta tämän selvästi fanaattisen pesäpallon ystävän kanssa, minut revittiin kovaa vauhtia kohti sitä hallin osaa, joka toimi keittiönämme. Ympärilläni pyöri äänien, värien ja ihmisten massa, josta en erottanut ketään tuttua. Oloni oli epätodellinen. Kuin olisin ollut tilaantessa vain vierestäkatsojana, enkä itseasiassa keskellä tappelua. En kuullut edes omaa "uaa"-huutoani, kun melkein kompastuin johonkin maassa makaavaan pehmeään kasaan. Olin kääntämässä päätäni katsoakseni keneen olin kompastua, mutta sykkivä kipu kyljessäni vaivutti minut polvilleni ja suljin silmäni. Hetkeen en tiennyt missä suunnassa oli katto ja missä lattia. Tunsin kädet ottavan kiinni vyöstäni ja puoleksi raahaavan, puoleksi nostavan minut metallihyllyjen taakse.

Kun avasin jälleen silmäni minut oli painettu seinää vasten ja minua tuijotti pari täysin tuntemattomia sinisiä silmiä. Minulta pääsi pieni, kimeä "äbä", kun tajusin pelastajani olevan Swansong Crewlainen.

En todellakaan voinut sille mitään. Sen sijaan, että olisin tehnyt jotain hyödyllistä, kuten vaikka iskenyt Swansong Crewlaisen hampaat kurkkuun, panikoin ja aloin kikattaa. Yritin astua taaksepäin, mutta jalkani osuessa seinään takanani, sain uuden kikatuskohtauksen. Keksimättä muuta, valuin lattialle nyrkkiäni purren ja hysteerisesti nauraen.
« Viimeksi muokattu: 16.11.2014 16:36:25 kirjoittanut Pyry »
Misery show
Let it grow, let it grow
Misery moon
It just came too soon
way too soon

Rereko

  • Vieras
Vs: Tribe X
« Vastaus #1 : 15.05.2008 14:39:05 »
Rawr, tykkäsin aika paljonkin. Klaani oli aika rakkaus, vaikka näin nykyään muistikuvat siitä lähinnä pyörivät parin hahmon naamoissa. Propsit teille, että kuitenki saitte kiinnostumaan. Harvoin nykyään nimittäin luen mitää, jos en tiedä ennalta millaista tekstiä kirjottaja kirjoittaa.

Äh, en ole kommentoinut järkevästi pitkään aikaan, joten en nyt osaa sanoa muuta kuin että tämä vaikuttaa erittäin hyvältä, en löytänyt yhtään kirjoitusvirhettä ja tekstikin oli sujuvaa. Mielenkiinnolla odotan jatkoa ja mieluiten sitä jatkoa hetipian 8---DD
Kiitos.

37mm

  • Vieras
Tribe X
« Vastaus #2 : 15.05.2008 19:19:42 »
Vee’s point of view.

Katsoin lattialla nauravaa punaista myttyä. Mitä tuo jätkä pelleilee?
”Pöljä.” Sana tuli hieman kovemmin kuin olin alun perin tarkoittanut. Ainakin sain tämän mytyn huomion kiinnitettyä ja naurua hillittyä. Se ei loppunut, mutta hiljeni hiljaiseksi kikatukseksi.
”Pöljhihihjä?” kuulin hänen virnistelevän, kuitenkin hieman varautuneesti pörröisten hiustensa alta. ”Hih. Kiitos kun autoit minua ...kai?” Poika katsoi vihdoinkin suoraan minuun ja jatkoi: ”Miksi muuten sinä minut tuolta pelastit?”
”Koska…” Lauseeni loppui kovin lyhyen, enkä osannut vastata tähän edes itselleni.
”Ei sillä väliä. Miten täältä pääsee pois?”
”Olisi kohteliasta kertoa ensin nimesi. Isä opetti, ettei vieraiden mukaan saa lähteä.”
Tajusin tämän olleen jonkinlainen kiero vitsinpoikanen pojan hymystä päätellen.
”Nyt ois vähän kiire. Ne on tulossa. Ei ole aikaa tällaiseen!” sihahdin, kun kuulin jonkun astelevan hyllyjämme kohti. ”Mutta kuitenkin. Se on Vee.”
”Okei, mennään sitten.” Noustessaan maasta poika tarttui käteeni ja lähti johdattamaan minua ovelle, jota en ollut huomannut aiemmin.
”Täältä pääsemme rappusiin ja sitä kautta pitäisi päästä ulos”, selosti hän samalla kun johdatti minua, edelleen kädestä pitäen, yhä lähemmäs ovea.

Ovelle päästyämme poika, jonka nimeä en vieläkään tiennyt, avasi sen raolleen, jotta pääsisimme pujahtamaan sisään. Olin juuri aloittamassa lausettani: ”Sinä et -” kun tunsin pojan läimäisevän kätensä suulleni, työntävän minut pimeimpään nurkkaan, painautuen kiinni minuun. Seisoimme hetken, joka tuntui kymmeneltä minuutilta, aivan hiljaa. Vihdoin hän hellitti otteensa ja kuiskasi korvaani: ”Ole nyt jo hiljaa.”
Pojan pyynnöstä jätin mielessäni olleen kysymyksen kysymättä: Mikä sinun nimesi sitten on?
Hän viittoili minua seuraamaan, ainakin näin luulin näkeväni. Pimeänäköni oli parantunut hieman siitä, mitä se oli ollut rynnätessämme valoisasta hallista pimeään käytävään, mutta siltikään en erottanut asioita tarkasti. Yritin hiipiä mahdollisimman hiljaa pojan perässä portaat alas.

Olimme juuri laskeutuneet pitkät kierreportaat alas, kun nyt todellakin kuulimme muutamien raskaiden juoksuaskelien alkavan kivuta portaita alas perässämme.
”Voi helvetti”, pääsi suustani ja ennen kuin tajusin, oli tämä punainen tapaus vetänyt minut portaiden vieressä olevan kaapin ja seinän välissä olevaan pieneen rakoon. Askeleet lähestyivät yhä kiihkeämmälllä vauhdilla portaiden loppua ja samalla myös meidän piilopaikkaamme. Näin vilauksen ensimmäisesestä tulijasta, jonka tunnistin kauhukseni Raphaeliksi. Hän oli ruipelo tappelupukariksi, mutta kuitenkin hirveän vahva. Ulkokuorestaan huolimatta suurin osa meidän klaanimmekin jäsenistä pelkäsi häntä, Raphaelilla oli nimittäin taipumus saada erittäin väkivaltaisia kohtauksia. Löytäessään minut ja Alphaplasticlaisen piileskelemässä yhdessä valtauksen aikana, se ei tietäisi hyvää meille kummallekaan. Varsinkin kun tilanne oli se, että minun klaanilaiseni pitivät Alphaplasticlaisia pahimpana roskasakkina. Soimasin itseäni tästä typerästä tempusta pelastaa tämä poika, enkä edes pystynyt selvittämään itselleni, miksi näin tein. En vain voinut sille mitään, että hyökätessämme sisään olin heti huomannut pojan ja saanut päähänpiston pelastaa tämän. Toisaalta siihen saattoi vaikuttaa se, että tahdoin pois hallista mahdollisimman nopeasti. Selitys ei kuitenkaan kattanut sitä osaa, että miksi päätin leikkiä sankaria ja pelastaa hätää kärsivän Alphalaisen. Tässä sitä nyt sitten oltiin. No, mielummin tässä, kuin tappelemassa. Vihasin näitä valtauksia.

Kätemme olivat soljuneet huomaamatta lomittain ja puristimme molemmat suhteellisen kovalla voimalla toistemme käsiä.

Kuulin uuden äänen huutavan muille, aivan melkein meidän vierestämme:
”Ei täällä ole ketään, menkää takaisin! Jättäkää joku vartioimaan ylhäällä olevaa ovea, ettei kukaan pääse häipymään tätä kautta. Ja heidän pitää pysyä siellä niin kauan kun minä käsken!” Tunnistin äänen kuuluvan Zachille, yhdelle parhaimmista ystävistäni. Hän kuului pieneen piiriin, joka päätti klaanimme suurimmista asioista. Kuten valtauksista.
Askeleet loittonenivat vähitellen ja uskalsin jo hengähtää.
”Mitäs nyt?” kuiskasin niin hiljaa kuin pystyin.
”Mennään.”
Hivuttauduimme pois kaapin takaa ja lähdimme hiipimään kohti ovea, joka johtaisi meidät vapauteen. Päästyämme ovelle totesi poika ykskantaan:
”Se on lukossa.”
”Anteeksi?”
”Se on lukossa.”
”Mikä on lukossa?!” Osasin jo kyllä aavistaa mitä hän tarkoitti, mutta en halunnut uskoa sen olevan totta, koska se olisi tarkoittanut pakomatkamme päättymistä ennen aikojaan.
”Ovi. Ovi on lukossa.” Näin pojan kasvoilla pakokauhun merkkejä ja hänen äänensä kohosi sen mukaan. Tällä kertaa se olin minä joka läppäsi kätensä toisen suun eteen estääkseen mitään kovin kriittistä tapahtumasta, kuten sen että hän paljastaisi olinpaikkamme. Ovi oli huonossa kunnossa, koska kukaan ei ollut siihen kiinnittänyt sen kummempaa huomiota. Se oli ovi ja se oli niin kauan hyvä, kun se toimi. Tämä oli mielestäni epäkelpo tapaus. Katselin ovea ja tutkin katseellani suurta ikkunaa ja pölyttyneitä sälekaihtimia.
Hetken mietittyäni totesin:
”Rikotaan tuo lasi.”

Jackies

  • ***
  • Viestejä: 27
  • Mieux remercier votre chance étoiles
Vs: Tribe X
« Vastaus #3 : 18.05.2008 14:17:01 »
Rereko, kiitämme : ) Klaani oli aika rakkaus, silloin kun se tuli tv:ssä : D

--------------------

Tricks' PoV


Harkitsin meneväni hakemaan tavarani. Tiesin sen olevan uhkarohkeaa - ei, itsemurha, mutta kirpaisi ilkeästi jättää ne Swansong Crewlaisten tutkittavaksi. En vieläkään täysin tajunnut, miksi tämä Veeksi itsensä esitellyt poika oli auttanut minua. Ehkä poika oli vain mukava. Tai tämä saattoi hyvinkin olla jokin kiero juoni Swansong Crewilta. Päätin olla luottamatta liikaa tähän Veehen, vaikka olinkin kiitollinen hänen avustaan.

"Uhm", nyökkäsin ja vilkaisin Veetä. "Mutta varovasti, ettei ne kuule ja palaa takaisin", viittasin jo kadonneisiin klaanilaisiin. Veen hiukset, mustat toiselta puolelta, valkeat toiselta, näyttivät hämärässä aavemaisilta, melkein epätodellisilta. Silmäni jäivät tuijottamaan Veetä, enkä saanut päätäni käännettyä. Vasta kun Vee katsoi minua, käänsin pääni takaisin ovelle hieman kiusaantuneena ja aloin niittää katseellani ympäristöä ja hakea jotain, jonka voisi lyödä ikkunan läpi. Vee etsi myös käytävästä irtotavaraa, jolla mahdollisesti saisi rikottua lasin. Hän hiippaili takaisin portaiden vieressä olevalle kaapille, mutta sen ovet olivat lukossa. Hän vilkaisi minua ja väläytin hänelle hymyn. "Löytyykö?" kysyin, vaikka pystyin ihan hyvin näkemään, ettei hän ollut löytänyt mitään.
"Ei", hän sanoi puoliääneen. Nyökkäsin itsekseni ja mutisin: "Ikkunan rikkomisesta saattaisi lähteä muutenkin liian kova ääni."
Vee tuijotti lattiaan mietteliäänä. Minä katselin ikkunasta ulos ja yritin saada ääneeni huolettoman sävyn. "Voinhan mä jäädä tähänkin. Odotetaan, että tilanne rauhoittuu hallissa. Sitten sinä voit mennä hakemaan jotain, jolla murtaa tämä ovi auki."
Näin sivusilmällä Veen vilkaisevan minua. "Kuulithan sinä. Toisen oven takana on vartija. Jos  lähden, en välttämättä pääse takaisin ollenkaan."
Elättelin vieläkin toivoa tavaroideni saamisesta takaisin. Minun piti lisäksi saada tietää, miten muille oli käynyt. Eihän Swansong Crew ollut voinut tappaa ketään. Eihän?
Yritin peitellä tärinääni Veeltä. En halunnut hänen tietävän kuinka hermostunut olin.
"No, ulkona on kuitenkin kylmä öisin", naurahdin kuin en välittäisi.
"Parempi jäädä sisälle. Ainakin täksi yöksi."
Mietin, selviäisinkö yhden yön piilossa käytävässä. Mistä saisin ruokaa? Vatsani kiljui jo nälkäänsä. Tiesin keittiön kaapissa olevan ainakin leipää, mutta olin ansassa täällä hämärässä käytävässä.

"Sitten mä taidan jäädä pitämään sinulle seuraa", Vee sanoi äänellä, jota en oikein osannut tulkita. Vastasin hänelle hymyllä, sillä en keksinyt mitään muuta. Minua vieläkin epäilytti vähän hänen tarkoitusperänsä, mutta toisaalta en halunnut olla yksin, jos joku sattuisi tulemaan paikalle.
"Sitten voidaan piilotella tuolla kaapissa yhdessä", tirskahdin. Vasta sitten tajusin mitä olin päästänyt suustani.
"Ei siis - tarkoitin, että siis... siis että jos joku sattuu tulemaan tänne."
Herranjumala, Tricks, opettele ajattelemaan ennenkuin puhut. Entä jos joku tuttu olisi kuullut?
Vee kuitenkin näytti ottaneen sen vitsinä, sillä hän ei näyttänyt tyrmistyneeltä, vaan virnuili.


Istuimme nojaten käytävän seinään vastapäätä kaappia ja kuuntelimme. Kierreportaiden yläpäässä olevan oven ulkopuolelta kuului puhetta, josta ei saanut selvää, välillä naurua ja muita ääniä. Nälkäni oli jo mennyt ohi, nyt minua vain hermostutti, väsytti ja turhautti. Kiristelin hampaitani ajatellessani mitä Swansong Crew tekisi meidän tavaroillamme.

Olin yrittänyt kuunnella musiikkia, mutta kuulokkeiden johdot olivat ilmeisesti vioittuneet Swansonglaisten riehumisen aikana. Minuuttien epätoivoisen yrittämisen jälkeen luovutin ja vaivoin hillitsin haluni heittää koko vehkeen seinään. Vee oli ilmeisesti huomannut etten ollut puhetuulella, joten hän oli pysynyt hiljaa. Vasta kun ulkonakin näkyi olevan hämärää, hän veti henkeä puhuakseen.
"Mun piti kysyä jo aiemmin sun nimeäsi, mutta hiljensit minut ennenkuin sain sanottua mitään", hän virnisti.
Vilkaisin häneen ja hymyilin nolona. "Tricks."
"Tricks", hän maisteli nimeäni. "Onko sulla nälk...", hän aloitti, mutta hiljeni yllättäen. Jäin tuijottamaan hänen huuliaan, jotka näyttivät muuten aika hyviltä. Olin juuri kysäisemässä mitä huulirasvaa hän käytti, mutta hän repi minut seisaalleni, raahasi muutaman askeleen mukanaan ja työnsi kaapin ja seinän väliseen rakoon itse tullen perässä. Veellä oli sormi suunsa edessä viitaten minun pysyvän hiljaa. Minä vain tuijotin vieläkin hänen huuliaan kuin tärähtänyt. Nolona käänsin katseeni alas, vain huomatakseni missä asennossa olimme. Vedin varovaisesti henkeä.

Olimme vastakkain litistyksissä kaapin ja seinän välissä. Jalkamme olivat lomittain ja Veen lantio painoi vyötäni. Hän oli minua pitempi, tunsin kevyen hengityksen otsallani. Käsi, joka äsken oli ollut hänen huulillaan, sijaitsi nyt aivan pääni vieressä kämmen vasten seinää takanani.
 
Tämä yllättävä läheisyys vieraalta pojalta sai minut hämmentymään. Olin jo itsekin kuullut askeleet, jotka tulivat rappusia alas, ja minun piti käyttää kaikki energiani tukahduttamaan todella huonolla hetkellä tuloaan tekevä kikatus. Veen silmät levisivät kauhusta, kun hän tajusi, että olin ihan juuri purskahtamassa nauruun. Hän painoi käden suulleni ja muodosti huulilleen sanat: Ihan hiljaa nyt. Hän nojasi minuun koko vartalollaan painottaen äänettömästi kuinka hiljaa minun piti olla ja tuijotti minua silmiin viestittämään kuinka tosissaan hän oli.

"Ei täällä ketään ole."
"Oletko varma?"
"No en jumalauta näe ketään."
Portaita laskeutunut poika käveli ripeästi käytävän päähän ovelle tarkkaillen samalla pimeää käytävää, kokeili kahvaa, vilkaisi ulos sälekaihtimien välistä ja käveli takasin portaille.
Sydämeni hakkasi lujaa. Olin jättänyt kuulokkeeni ja mp3-soittimeni lattialle, paikalle, jossa olimme istuneet. Jos Swansonglainen näkisi ne ja -
"Sanoinhan mä, ettei täällä ole ketään."
Askeleet nousivat portaita ikuisuuden.
Klak. Klak. Klak.
Ovi kalahti kiinni ja äänet jäivät keskustelemaan sen ulkopuolelle.
 
Päästin ulos henkäyksen, jota en ollut huomannut pidätteleväni. Minua väsytti, pelotti ja  Veen oikea jalka sattui painamaan haarojenväliäni mukavasti. Nostin katseeni ja kohtasin Veen silmät. Hän tuijotti minua kasvoillaan ilme, jota en taaskaan osannut tulkita. Pelkoa, vihaa, hämmennystä? Kasvomme olivat äkkiä lähempänä toisiaan. Hiljensin varoittavan äänen pääni sisällä. Jouduin nousemaan varpailleni yltääkseni.

Ja ennen kuin olin täysin rekisteröinyt mitä olin tekemässä, käteni oli jossain hänen mustan  hupparinsa alla. Hänen kätensä vaelsi minun lantiollani, niin hyvin kuin niinkin pienessä tilassa mahtui. Vee painoi kädellään minun toisen käteni vasten kylmää seinää. Minä koitin nojata häneen, etten jäisi toivottomasti alle, mutta Vee pitempänä pääsi helpommin niskanpäälle. Silmissäni välähti erään toisen kasvot, ennen kuin suljin silmäni lopullisesti. Hänen kielensä suussani, minun käteni hamuamassa hänen housujensa vyötärön alle, hänen kätensä hiuksissani, minun jalkani hänen haaroissaan, hänen lantionsa painamassa minua yhä lujemmin vasten seinää. Kaiken tämän teimme niin äänettömästi, että tammenlehden putoamisenkin olisi voinut kuulla ulkoa.

Tila oli pieni, joten emme mahtuneet tekemään paljon mitään muuta. Kun vihdoin minuuttien päästä Vee nojautui taaksepäin kumpikin katseli varpaitaan ja huohotti. Päätin, että jos täältä selviäisin hengissä, kukaan ei koskaan saisi tietää tästä. "Väsyttää", kuiskasin enemmän itselleni kuin Veelle. Nälkäkin oli tullut takasin.
Yritin siirtyä kaapin takaa takaisin käytävälle. Vee yritti samaa samaan aikaan. Yrityksemme päätyi pelkkään toistemme tönäisemiseen. Vilkaisimme kiusaantuneesti toisiamme ja yritimme uudestaan. En tiedä kumpi teki mitä, mutta seuraava mitä näin, oli miten kaappi alkoi kallistua pois meistäpäin.

Kuului jumalaton räsähdys.

Kaappi oli hajonnut. Lattialle oli levinnyt työkaluja, papereita ja kanisteri, jonka kyljessä luki Metanol.

Kräk. Yläkerran ovi avautui. Huuto. Askeleet portaissa.

Paniikki.

Riuhtaisin itseni irti Veestä, jonka käsivarsia olin puristanut peloissani. Kaappasin maasta jakoavaimen ja lähdin juoksemaan käytävää pitkin ovelle. Silmät kiinni särjin lasin suoraan sälekaihtimien läpi jakoavaimella, repaisin kaihtimet pois tieltä ja kiipesin ulos.
 
Astuin betonitasanteelle, tiesin edessäni olevan korkea verkkoaita, jonka verkko oli revitty täyteen ihmisen meneviä aukkoja. Pimeässä sitä ei kuitenkaan näkynyt kunnolla.

En saanut liikutettua jalkojani.
Juoksuaskeleita takanani.
Kiroilua.
Joku tempaisi minut käsivarresta liikkeelle.

Vee.

Juoksimme kohti verkkoaitaa. Livahdimme aukosta tehtaan alueen ulkopuolelle kaupunkiin ja toivoin katoavamme pimeyteen.



Nojasin vasten seinää. En saanut happea, jalkani olivat maitohapoilla, keuhkoni tulessa. Käteeni sattui, olin viiltänyt sen auki rikkoessani lasia. Siitä valui verta ja minua pyörrytti. Valuin seinää pitkin istumaan. Vee nojasi polviinsa vieressäni ja hengitti vaivalloisesti. Kumpikaan ei sanonut mitään.

---------
A/N: Tieto olemassaolostanne olisi jees : D
Misery show
Let it grow, let it grow
Misery moon
It just came too soon
way too soon

Morsmordre

  • Vieras
Vs: Tribe X
« Vastaus #4 : 18.05.2008 15:16:57 »
Aaw (mikä ihmeen aloitus tämäkin on o.O).. minulla on mahdottoman kiire, mutta kun satun olemaan olemassa, niin ilmoitan seuraavani tätä. Eli kiireen takia, myönnän vain pitäväni tästä ja toivovani jatkoa hyvin pian *kiirehtii* Paremmalla ajalla pölisen enemmän (pah, tuskin siltikään mitään järkevää), joten sitä odotellessa; jatkoa! <3 *nyökyttelee kiivaasti päätänsä*

37mm

  • Vieras
Vs: Tribe X
« Vastaus #5 : 19.05.2008 18:53:37 »
Morsmordre Kiitämme nyörimmin ja tässä seuraa siis seuraava osa. : D


Vee’s PoV

Kului hetki. Ja toinen. Vihdoin kykenin saamaan hengitykseni tasaantumaan, ”Ootko kunnossa?”
”Mmhmm…” nostin katseeni maasta ja katsoin Tricksiä. ”Sinähän vuodat verta!” huudahdin tämän ilmiselvyyden ääneen. Aloin saman tien voimaan pahoin veren määrästä, joka vuosi Tricksin kädestä. ”Pitäisikö tuohon laittaa joku kiristysside tai jotain, ettet vuoda kuiviin?”
”Ei, ei kyllä tämä tästä…” näin kun Tricks yritti nousta ylös. Yritys päättyi kömpelösti takaisin maankamaralle. ”Tai ehkä ei,” heikko hymy kareili hänen huulillaan, ”jos viitsisit kuitenkin auttaa”. En kerennyt liikauttaa sormeanikaan, ennen kuin tämä oli valahtanut tajuttomana maahan.
”Tämä tästä vielä puuttuikin.”

Hetken pähkäiltyäni tulin tulokseen, että haava oli sidottava. Pahoinvoinnista kärsien aloin miettimään vaihtoehtoja. Päädyin tulokseen, jossa joutuisin repimään palan toisen housuista. Mutta kumman?
Tartuin tuumasta toimeen ja aloin ripein ottein raastamaan palan Tricksin housuista, kangassuikaletta joka ei millään meinannut revetä. Sain kiskoa aikani ja harkita jo omiin housuihini siirtymistäni, kunnes kuulin pitkän ritsssss äänen ja kangas lähti repeämään pitkittäissuunnassa. Tästä Tricks ei kyllä ilahdu. Kangas repesi melkein puolireiteen asti, josta sen hampailla katkaisin. Yritin välttää veren näkemistä niin pitkälle kuin mahdollista, mutta ei sitominen ilman katsomista onnistunut. Verta vuosi kädestä uhkaavan kovalla paineella, enkä keksinyt muuta kuin ottaa käden käteeni ja alkaa imeä verta hillitäkseni sitä. Se maistui pahalta, rautaiselta ja minua alkoi oksettaa. Irrotettuani huuleni Tricksin kädestä, verenvuoto oli loppunut tarpeeksi, että sain käärittyä kankaan tarpeeksi tiukalle tämän käteen.

Ensiavun suoritettuani riensin hieman kauemmas ja tyhjensin jo kovin tyhjän mahalaukkuni maahan. Olo helpotti toisella kerralla ja pyyhittyä suuni lähdin takaisin Tricksin luo. Poika näytti kovin kalpealta maatessaan seinän vieressä. Istahdin maahan hänen viereensä ja katselin tätä. Vihreät silmät, jotka olivat nyt kiinni, vaaleat hiukset pörröllä ja punaiset etuhiukset sekaisin.
 ”Söpö.” Sana pääsi tuskin kuiskausta kovempaa ja tiesin, että Tricks ei sitä kuullut. Silti.

Siirsin itseni niin, että pystyin nostamaan tämän pään kovalta alustaltaan syliini. Olihan tämä tavallaan minun vikani tämä kaikki, joten varmistaisin, että Tricks pysyisi hengissä edes kaksi tuntia tapaamisestamme. Silittelin pojan poskea puolihuomaamattomasti samalla kun yritin miettiä tilannettamme. Olimme kujalla, vieläkin liian lähellä hallia, josta olimme kiireellä poistuneet. Toinen meistä oli pihalla tilanteesta ja valitettavasti juuri se osapuoli, joka tunsi seudun. Meidän asuinalueemme oli hieman kauempana. Me Swansong crewilaiset
asuimme nyt jo pahasti ränsistyneessä liikehuoneistossa, joka alkoi käydä ahtaaksi. En siis liikkunut täälläpäin, sillä en ollut yksi niistä joka hakemalla haki tappeluita. Niitä täällä kuitenkin riitti Swansongilaisten ja Alphojen välillä. Tilanpuute oli siis yksi monista syistä vallata tilavampi Alphaplastic. Tricksin joukoille luultavasti kävisi niin, että he joutuisivat etsimään uuden paikan asumista varten ja tämäkin vain parhaimmassa tapauksessa. Tilanne, jossa en haluaisi olla. Tilanne, johon itseni olen ajanut. Helvetin hienoa Vee. Sinä se osaat hoitaa nämä hommat.

Sisäisen sättimiseni lomassa en huomannut silittäväni Tricksin poskea yhä kovemmalla vimmalla.
”Ai… Et viitsis…” sanoi Tricks hyvin heikolla äänellä. ”Mitä tapahtui?”
”Ilmeisesti veren näkeminen oli sinulle liikaa ja päätit poistua tilanteesta”, sanoin helpottuneesti ja jatkoin: ”Toisaalta ei se kyllä omalla kohdallanikaan kaukana ollut. Sidoin muuten haavasi”
”Kiitos. Mistä sinä täältä mitään sitomistarpeita löysit, eihän meillä ole mitään mukanakaan?” sanoi hän katsahtaen minuun kummastuneena ensin vilkaistuaan kättään.
”Niintuota…” syyllinen virneeni paljasti minut, kun katsahdin tämän housuja, joista puuttui kaitale.
”Sinä et oikeasti tehnyt sitä.”
”Oli pakko.” Virnistin vielä typerämmin ja yhä anteeksipyytävämmin Tricksille, joka vieläkin oli huolestuttavan kalpea.
”Eihän nämä ollut kuin minun parhaat ja ainoat housuni..." pienen tauon pidettyään tämä jatkoi: "Meidän pitäisi varmaan jatkaa matkaa, olemme aivan liian esillä tässä keskellä kujaa.”
”Olisin repinyt omistani jos ne eivät olisi niin… jäykät.” Yritin selitellä tilannetta, mutta hymyilin kuitenkin kaksimielisesti. Päätin vaihtaa aihetta ja kysyin: ”Luuletko olevasi jo tarpeeksi vahva jaksaaksesi kävellä jonnekkin? Toisaalta minähän voisin kantaa sinut…” jatkaen hymyilemistä kuuntelin Tricksin mielipiteen tilanteesta:
”Tässä on puisto lähellä, enköhän minä sinne asti jaksa kävellä.”
”Jaaha. Missä päin se on?”
Katsahdin Tricksin osoittamaan suuntaan
”Sinne siis.”

Aloimme kumpikin nousta maasta, päästyämme seisaalleen horjahti Tricks jälleen uhkaavan näköisesti. Onneksi sain hänestä kiinni ja vedin hänet nojaamaan itseäni vasten. Tricksin painautuessa minuun horjahdin itsekin seinää vasten. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta Tricks tuoksui hyvin miellyttävältä, jokin kummallisen hyvä sekoitus suolaista ja makeaa. Vedin Tricksin lähemmäs itseäni. Katselin tämän silmiä ja katseeni siirtyi hitaasti alemmas katselemaan pojan huulia. ”Saisinks mä…” en edes kerinnyt lopettaa lausettani, kun tunsin Tricksin huulet omillani. Ne olivat yhtä pehmeän tuntuiset kuin miltä näyttivätkin. Yhtäkkiä suudelmat alkoivat liikkua alaspäin Tricksin valuessa otteestani.  Poikaparka oli pyörtymässä taas, jälleen väärässä paikassa väärään aikaan. Paransin otettani ja laskin tämän hellästi maahan. Pyörähdin istumaan pojan päälle. Ehdin kerran suudella häntä samalla hivuttaen kättäni tämän paidan alle, ennen kun poika oli taas ulkona tilanteesta. Huokaisin syvään ja istahdin asfaltille nojaten päätäni käsiin. Juurikin minun surullisenkuulua tuuriani.
« Viimeksi muokattu: 19.05.2008 18:58:40 kirjoittanut 37mm »

jenske

  • Herra Hässäkkä
  • ***
  • Viestejä: 130
    • RLRR-LRLL
Vs: Tribe X
« Vastaus #6 : 19.05.2008 20:59:53 »
Vaikuttaa varsin mukavalta tarinan alulta. Itse muistan katsoneeni Klaania joskus vuonna nakki ja porkkana, ja todellakin haluaisin nähdä uudestaan niitä jaksoja.

Lähinnä jatkoa ajatellen häiritsee pahasti, että oletteko suunnitelleet tarinaa ollenkaan, vai kirjoitteletteko sitä sattumanvaraisesti vuorotellen? Sillä asia, joka ärsyttää vallan pahasti toisinaan, on se että vailla minkäänlaista suunnitelmaa vaan kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa ja tarina lässähtää melkoisen nopeasti. Sitten tarina loppuukin yhtäkkiä jotenkin kummallsesti kun into menee ja puolet asioista jää hämärään. Tai vielä pahempi, ei varsinaisesti lopu ikinä ja jatkoa ei kuulu.

En tarkoita että suunnitelman tarvitsisi mikään ihmeellinen olla, vaan jotain pääpiirteitä ja ajankäytöstä. Jotenkin tarina etenee aivan liian nopeasti, tarinaa on jo kirjotettu ties monta sivullista ja nyt on vasta kulunut pari tuntia.

Mut hei, idea on aivan mahtava ja olette hyviä kirjoittajia. Toivon vain, ettei juoni häviä mihinkään jne. ^__^ Teksti on sujuvaa, puhe ja kuvailu on mun mielestä aika kivassa tasapainossa eikä pahempia (kieliopillisia) virheitä ole. Hahmot ovat aika ohuita vielä, mutta eivätköhän ne tuosta lähde syvenemään.

Jatkoa odotellen
-jenske
Seinään pää ja uudelleen, sitä rytmissä päivittäin mä teen.

Siralmas

  • kukkaispsykopaatti
  • ***
  • Viestejä: 56
Vs: Tribe X
« Vastaus #7 : 19.05.2008 21:03:41 »
Jotenkin tosi jännä idea. Klaaniin ei joka päivä törmääkkään. Mutta koska sitä on nyt viime aikoina kovasti kaipailtu, kun muistaa, että sellaista sarjaa pienenä seurasi, tämä ilmestyi sopivalla hetkellä. Mutta oikeesti, erikoinen idea tässä. Ja olkaa iloisia että keksitte sen. Teillä on mielikuvitusta. Mutta siis, tarinaan.

Noh, ensinnäkin mä en pidä siitä, että näillä synkkaa heti ja Vee vain yhtäkkiä päättää, ettei hän haluakkaan tapella ja pelastaa vielä tyypinkin. Se on vain niin käytetty. Klisee. Mutta kyllä sen ymmärtää, miksi noin. Mä pidän siitä, että nuilla on pula kaikesta. Jollain kierolla tavalla siis. Se jotenkin tuo läheisemmäksi kaiken. En minä tiedä miksi se tuo, se vain tuo. Ja minä pidän teidän kerronnastanne. Ja paljon. Kuvailua. Käänteitä. Nam.

Nojoo, kiitos. Kiitos siitä, että laitatte tätä tänne.
I will keep you safe from every scar that bleeds,
I will keep you free from all that's hurting me

Jackies

  • ***
  • Viestejä: 27
  • Mieux remercier votre chance étoiles
Vs: Tribe X
« Vastaus #8 : 19.05.2008 23:35:34 »
JekkuDragon: tarinaa on sen verran suunniteltu, että toisen ideat yleensä hyväksystetään lopuksi toisella. Tarinan lopusta on tavallaan ollut jo... tuota... keskustelua. Tää on hyvin paljon kirjoitettu fiilis-pohjalta ja sellaista mitä itse luultavasti tahtoisi lukea. Pyydänkin omalta osaltani siis anteeksi, jos juoni karkaa käsistä ja poijjaat puolestaan karkaa jonnekin heinälatoon harrastamaan kiihkeää pariutumista.

No ei sentäs :'D (Tai no mistä sitä tietää....) Kyllä tämä tästä vielä käynnistyy johonkin suuntaan : D Itse en osaa sanoa juonen nopeatempoisuudesta mitään (beta ois pop), kovasti luen tämän läpi aina ylimääräisiltä virheiltä ja kökköilyiltä, joten silmä tykkää tottua liikaa :-/

Siralmas: Kiitos ja met koitamma vältellä loppuja kliseitä : D

Jatkoa tulee sitten kun saan aikaiseksi laitella.
Misery show
Let it grow, let it grow
Misery moon
It just came too soon
way too soon

Rereko

  • Vieras
Vs: Tribe X
« Vastaus #9 : 19.05.2008 23:53:10 »
Purr.. Miten jatkoa onkin ehtinyt tulla näin paljon. Hatunnosto ja toivottavasti tahti pysyy samanlaisena. Tykkään näistä kolmesta uudesta, tapahtumarikkaita, muttei liian. Ainut mistä voisin mäkättää on tuo pituus. Eihän sitä edes ehdi aloittaa lukemaan ennen kuin luettava loppuu. Se tosin voi johtua siitä, että tässä on sellainen koukuttava jokin, mikä saa minut tahtomaan aina lisää. Mutta joo nauttisin enemmän, jos nuo kappaleet olisivat hieman pitempiä.

Toisaalta hieman ihmettelen tuon suhteen kehittymistä. No noissa olosuhteissa se tietenkin voi olla mahdollista, mutta itse en voisi ajatella noin vain alkavani noin läheiseksi ekoilla minuuteilla todennäköisen vihollisen kanssa 8---DD Mutta en valita. Olisi suhteellisen puuduttava, jos tässä vedettäs se n. 10 kappaletta ja sitten vasta toiselle heräis ajatus, että "hoo, totaha ois kiva kuksasta."

Kiitos kiitos ja jatkoa mieluiten samalla tahdilla kun aikaisemminkin 8'))