Se ei tule yllättäen. Värit valuvat hiljalleen pois ja tuttu maailma katoaa vähitellen vaaleaan utuun. Muutos on niin hidas ettei Yuuri huomaa sitä, ennen kuin hän tajuaa, ettei muista tarkkaan, minkä väriset Viktorin silmät ovat.Nimi: Sateen mahdollisuus 10 prosenttia
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Fandom: Yuri!!! On Ice
Paritus: Viktor/Yuuri
Tyylilaji: angst
Ikäraja: S
Vastuunvapaus: Kaikki tunnistettavat hahmot, tapahtumat ja miljööt kuuluvat Yuri!!! On Icen luojille. En ansaitse tällä rahaa.
A/N: Kirjoitin tämän aikoinaan Aistihaasteeseen puuttuvasi aistiksi Ronenin yllyttämänä. Tämä ficci on yksi suosikeistani kirjoittamistani YOI-ficeistä. Jokin tällaisessa rikkonaisessa ja hitaasti etenevässä melankoliassa viehättää. Pidän itse paljon myös tämän otsikosta. Aikoinani selasin Pietarin säätiedotetta ihan toisenlaista (iloisempaa) YOI-ficciä varten, mutta tällainen sitten fluffin sijaan putkahti sormista. Toivottavasti tekin pidätte ^.^
S A T E E N M A H D O L L I S U U S
1 0 P R O S E N T T I A
Yuurin päätä särkee iltaisin, silloin kun he istuvat Viktorin kanssa sängyssä ja lukevat yölampun heikossa valossa. Viktor tarjoutuu hieromaan hänen kireitä hartioitaan, eikä Yuuri kiellä, sillä se tuntuu usein auttavan. Hän laskee kirjan yöpöydälle ja kipuaa Viktorin syliin, ja Viktor painaa peukalonsa hänen selkäänsä ja suutelee lempeästi kaulaa. Yuuri kehrää hiljaa.
Pääkipu hellittää, mutta palaa seuraavana iltana taas takaisin, eikä Yuuri saa luettua kirjaansa missään vaiheessa loppuun.
*
Yuurin silmiä särkee Pietarin talvessa. Lumi tuntuu loistavan tuhannen auringon palolla ja polttavan hänen verkkokalvoihinsa reikiä.
Lumisokeutta, Viktor nauraa ja silittää hänen selkäänsä. Yuuri nyökkää ja räpyttelee, kunnes näkökentän laitamilla viipyvä musta piste katoaa ja kipu hellittää. Viktor hymyilee rohkaisevasti ja puhuu taas Pietarin pikkukuppiloista ja aromikkaasta teestä, joka maistuu puhtaalta onnelta. Yuurikin hymyilee, mutta väkisin, sillä vatsassa painaa ikävä huoli.
Optikko määrää hänelle vahvemmat linssit. Taas.
*
"Kumpi?" Viktor kysyy ja pitää ylhäällä kahta sinistä kartonginpalaa. Yuuri kallistaa päätään ja kohauttaa sitten olkiaan.
"Minusta ne näyttävät aivan samalta."
Viktor katsoo kartonkeja selvästi hämmentyneenä. "Tämän sävy on lämpimämpi", hän sanoo, kuin selittäisi ilmiselvää asiaa pienelle lapselle, ja ojentaa Yuurille kartongeista toisen. "Kummasta sinä pidät enemmän?"
Yuuri kurtistaa kulmiaan. "Sinä voit päättää. Minusta ne ovat aivan saman väriset."
Viktor mutristaa huuliaan, muttei sano mitään.
Illalla he seisovat rannalla ja katsovat Suomenlahden punaiseksi maalaavaa auringonlaskua, joka Yuurin mielestä näyttää aikaisempia vaisummalta.
*
Tulitte puheillemme myöhään.Yuurin kädet tärisevät.
Se on levinnyt pitkälle.Se ei voi olla totta.
Oikeaa silmää ei voi enää pelastaa.Yuuri yrittää muistaa hengittää nenän kautta sisään ja suun kautta ulos, mutta rinnassa on solmu ja paniikki tuntuu nielaisevan hänet kokonaisena.
Vasemmanpuoleisessa mykiössä on samanlainen samentuma. Teinä en toivoisi liikoja. Leikkaus on kallis prosessi, enkä voi varmasti sanoa, että se auttaisi enää teidän tilanteessanne, herra Katsuki.Se ei ole totta. Se ei ole totta. Se ei ole totta.
Oletteko harkinneet jo ostavanne apuvälineitä? Voin suositella teille —Paniikki puristaa hänen keuhkonsa tyhjiksi, eikä hän kuule enempää.
Viktor näyttää yhtä lyödyltä kuin hänestä tuntuu, ja Yuuria pelottaa. Pelottaa niin helvetisti.
*
Viktor tekee iltaisin pitkiä kävelylenkkejä ja jättää hänet yksin, ja Yuuri oppii pelkäämään yön syvää mustaa. Hän ei kuitenkaan kurota painamaan yölamppua päälle: entä jos pimeä ei enää väistykään?
*
Se ei tule yllättäen. Kukaan ei sammuta aurinkoa tai sido liinaa hänen silmiensä eteen. Ei. Värit valuvat hiljalleen pois ja tuttu maailma katoaa vähitellen vaaleaan utuun. Muutos on niin hidas ettei Yuuri huomaa sitä, ennen kuin hän tajuaa, ettei muista tarkkaan, minkä värisiksi he Viktorin kanssa maalasivat keittiön seinät tai kuinka syvä Pietarin auringonlaskun punainen todella on.
Ei, ennen kuin hän kolhii itsensä mustelmille ja joutuu ostamaan kepin.
Ei, ennen kuin hän huomaa välttelevänsä ulkona liikkumista.
Ei, ennen kuin hän tajuaa, ettei muista enää Viktorin silmien väriä.
*
Elämä asettuu, kuten sillä on tapana tehdä.
Yuuri sanoo, ettei hän uskalla lähteä yksin ulos, ja Viktor tulee kotiin seuraavana päivänä pienen koiran kanssa. Sen turkki on yhtä paksu ja pehmeä, kuin Makkachinin oli, mutta se ei hauku yhtä paljon eikä vedä hihnasta, kun he lähtevät kaupungille.
Viktor ostaa hänelle gramofonin ja vanhoja vinyylejä. Yuuri pitää saksofonin vaivattomasta äänestä ja siitä, miten neula raapii pölyisen levyn pintaa. Hän pitää tippuvan kahvin porinasta, koirankynsistä parkettilattiaa vasten, jääkaapin tasaisesta huminasta ja tuulesta lehtipuissa. Viktorin syvistä, kurkkuun takertuvista huokauksista ja kiireisestä sydämensykkeestä.
Hän oppii tunnistamaan aamut ja illat toisistaan. Kuudelta pikkulinnut laulavat ikkunan alla ja alhaalla kadulla joku naapureista starttaa vanhaa Ladaansa viisitoista minuuttia ennen kuin se käynnistyy. Iltaisin alakerran naapurit tappelevat ja yläkerrasta kuuluu lasten naurua. Yöt eivät ole hiljaisia, kuten hän on ennen luullut, eikä Yuuri saa usein unta. Aamun pikkutunneilla pimeä tuntuu erilaiselta: se pistelee iholla ja vaivaa hänen vatsaansa. Viktorin kainalo pitää hänet kuitenkin lämpimänä ja hätistää pahimman paniikin tiehensä.
*
Viktorin iho tuoksuu makealta. Yuuri hengittää aamuisin heti ensitöikseen syvään ja painaa mieleensä jokaisen vivahteen, jonka hän pystyy erottamaan nukkuvan miehen tuoksusta. Yleensä hän haistaa parfyymin ja sen alta puskevan hien, koiran ja aivan liian myöhäiset kahvikupilliset. Yurion kissat, Yakovin pistävän partaveden ja merituulen suolan. Toisinaan myös kuohuviinin ja kalliin suklaan, josta he molemmat pitävät.
Hänen oman tuoksunsa, joka ei jätä Viktorin ihoa koskaan.
*
Kahvikuppi on lämmin hänen kämmeniään vasten. Kostea ilma nousee hänen sieraimiinsa ja hän hengittää kahvin tummaa aromia syvään. Yuuri pitää enemmän teestä, sillä sen maku on lempeämpi, mutta joskus Viktorin keittämä, usein liian kirpeä kahvi on ainoa asia, joka herättää hänet aamuisin.
Viktorin paljaat jalat taputtavat lattiaa vasten, ja Yuuri kallistaa päätään.
"Huomenta." Viktorin ääni on lavea, vokaalit ja konsonantit tuskin erottuvat toisistaan.
"Huomenta", Yuuri sanoo. "Oliko hyvä suihku?"
Viktorin kasvot ovat kosteat, mutta lämpimät. Yuuri huokaisee hiljaa, kun tämä painaa nopean suudelman hänen poskelleen, sitten huulille, taas poskelle.
"Erittäin hyvä", Viktor kuiskaa ja kävelee pois. "Otatko muroja?"
"Kiitos."
"Ajattelin mennä ostamaan uuden takin tänään", Viktor puhuu murokaappiin. "Haluatko tulla mukaani?"
"Minusta tuskin on makutuomariksi."
Viktor kolistelee aikansa, ennen kuin vetää tuolin itselleen ja laskee murokulhon ja lusikan hänen eteensä.
"Onhan sinusta."
"Voin toki kertoa, miltä takki tuntuu päälläsi", Yuuri naurahtaa ja hapuilee hetken, ennen kuin osuu muropakettiin.
"Haluaisin käydä myös rannalla", Viktor ohittaa hänen kommenttinsa, "kuten ennen. Se olisi romanttista. Voisimme käydä myös kahvilla, jos haluat."
Murot kilisevät kulhon pohjalle.
"Radiossa povattiin sadetta", Yuuri sanoo.
"Niinhän siellä aina luvataan."
Hän kaataa kulhoon maitoa, vaikka on menettänyt jo ruokahalunsa. Ilma heidän välissään tuntuu paksummalta ja väreilevän kummallisesti, eikä hän pidä siitä.
"Viktor?"
"Me emme ole käyneet pitkään aikaan missään."
Yuuri hakee Viktorin kättä, muttei löydä sitä.
"Onko kaikki hyvin?"
"On", Viktor vastaa, mutta hän kuulee tämän äänestä, kuinka kireä miehen leuka on.
"Viktor..."
"Pelkään, ettet ole onnellinen", Viktor sanoo. Tuoli natisee hänen allaan. "Sinä et voi olla onnellinen."
Yuuri kohottaa kulmiaan ja toivoo, toivoo koko sydämestään, että hän voisi katsoa Viktoria silmiin. Hän kaipaa sitä eniten: katsekontaktia.
"Minä
olen onnellinen."
Viktor naurahtaa kuivasti.
"Minä olen onnellinen", Yuuri toistaa nopeammin, hiljempaa. Rinta tuntuu äkkiä liian kireältä. "En ymmärrä, miksi sanot noin. Väität, että minä... että minä en muka..."
"Hemmetti", Viktor kiroilee ja painaa kämmenensä hänen kätensä päälle. "Anteeksi, Yuuri. Minä vain —"
"Älä puhu enää tuollaisia", Yuuri keskeyttää. "Sinä et tiedä, mitä minä tunnen, joten älä väitä toisin.
Ikinä."
Yuurin murot vettyvät kulhoon.
*
Lokit kiljuvat korkealla taivaalla ja merituuli lyö vasten hänen kasvojaan.
"Yuuri", Viktor kehrää hänen korvaansa ja kiusaa häntä painamalla höyhenenkevyitä suudelmia aivan korvan juureen. "Yuuri."
"Lopeta, Viktor", Yuuri hymähtää ja työntää tämän kasvot kauemmas. Viktorin käsi on hänen ympärillään, eikä hän pääse pitkäksi aikaa eroon tämän huulista.
"Yuuri."
Yuurin poskia pistelee. Kevät on jo pitkällä, mutta ilma on silti viileä, eikä hänen nenänpäänsä juuri pidä kylmästä tuulesta. Hän niiskuttaa ja hautautuu paremmin kaulahuiviinsa. Uusi tuulenpuuska täyttää hänen sieraimensa suolalla ja hän yrittää nauttia meri-ilmasta, mutta Viktor hengittää jälleen hänen korvaansa ja tekee keskittymisestä hyvin hankalaa.
"Yuuri."
"Mitä sinä haluat, Viktor?"
Yuuri ei näe sitä, mutta hän tietää, että Viktor hymyilee.
"Mennään kotiin, Yuuri."
"Vastahan me tulimme!"
Viktor nykii hänen takkinsa hihaa ja suukottaa korvannipukkaa. "Mennään kotiin, Yuuri. Haluan sinut peittoni alle."
"Viktor", Yuuri älähtää ja talloo tämän varpaille. Viktor vinkaisee, muttei peräänny.
Tuuli tyyntyy hetkeksi ja armas kevätaurinko lämmittää Yuurin poskia. Hän tuntee ensimmäiset sadepisarat ihollaan.
"Rakastan sinua, Yuuri", Viktor sanoo, nyt hieman varovaisemmin. "Olen pahoillani aamuisesta."
"Tiedän", Yuuri huokaisee. Hän irrottaa Viktorin käsivarren ympäriltään ja lomittaa heidän sormensa. "Minäkin olen pahoillani."
Viktor puristaa hänen kättään. "Sanothan ääneen, jos sinä... jos et ole enää onnellinen."
Yuuri kuvittelee meren eteensä. Miten harmaanvihreät aallot kuohuvat ja nousevat raivokkaasti kiviä vasten. Hän kuvittelee vaahtopäät ja auringon ja pilvet ja miten tuuli taivuttaa rannalla kasvavia puita. Hän kuvittelee Viktorin, tämän kauniit kasvot ja siniset silmät – ja hän tietää, etteivät hänen muistikuvansa ole oikeita. Ne eivät voi olla.
Yuurin kasvoille tippuu lisää sadepisaroita – tai ehkä ne ovatkin tuulen nostattamista aalloista. Hän ei voi tietää varmasti.
"Yuuri?"
"Mennään kotiin."
