Ikäraja: K11
Tyylilaji: Taika-action(yritelmä) ja kevyt tausta-romangst
Pituus: ~1,600 sanaa, oneshot
Fandom: originaali (Hautaushissi-verse)
Hahmot: Tikari, Solaris & Kallaban
Haaste:
Taikatoimintaa ja miekkamättöäYhteenveto:
Tikari on ruumiinnoutaja, joka tarvitsee keikalleen taikavoimaisen Solariksen.A/N: en tiedä miksen vaan pääse näistä eroon :—D kovasti olisi kiinnostanut keksiä jokin uusi taikateoria, mutta toiminta on mulle tosi vaikea genre, niin halusin sentään pitää hahmot tuttuina..! Ps. Tarinassa esiintyvä Kallaban on saanut inspiraationsa eräästä Miyazakin hahmosta.. kiinnostaa tietää, tunnistaako joku :3 Otsikko on laini Lyytin biisistä
Purppurakauppias, jota olen lainaillut jo viiteen aikaisempaankin tekstiin otsikoksi : Dd vielä se vaan antaa!
Laita kylkiluut piiloon
Solariksella oli jokin asana menossa, hänen päänsä roikkui lähes lattialla ja napa kurotti kohti kattoa. Kauniita kasvoja peittivät pitkät ja likaisenvaaleat hiukset, mutta ylävartaloa ei peittänyt mikään.
Musiikki soi kaikkialla ja ei missään, savi seiniltä rapisi subwooferin väristäessä bassolla kaikkia niitä pintoja joihin se ylsi. Taikavoimin vahvistettu kaiutin jysäytti vielä viimeisen äänen kesken kaiken, jättäen jälkeensä korvia särkevän hiljaisuuden.
”Mitä Tikari?”
Solariksen ääni solisi kuin vuoresta vasta purkautunut puron lapsi. Se oli kauneinta ääntä ja vahvempaa taikaa kuin pyhimpienkään kivien luona vuodatettu uhriveri.
”Pitäis lähteä sotimaan, laita sun kylkiluut piiloon.”
”Mitä varten?” kuului kysymys jalkojen välistä, minne Solariksen pää oli taipunut.
”Mitä sä teet?”
”Mitäs mä, jumppailen.”
”Hyvä, sua tarvitaan.”
Solariksella oli ollut kerran vain yksi ullakon häkkikomero kotinaan ja sitä ohikiitänyttä elämänvaihetta Tikari muisteli aika ajoin kaiholla. Silloin Solaris oli ollut vapaa tähtisädetikku, joka oli rätissyt kaikkiin suuntiin ennalta arvaamatta, mutta ei koskaan varsinaisesti satuttanut.
Nykyisin Solaris satutti Tikaria kaikellaan.
”En mä taida tulla, kato oon tehnyt rauhan universumin kanssa. Muut taistelkoot. Mä meditoin vaan ja levitän rakkautta.”
Mutta et minuun.Nykyisin Solaris rakasti kaikkea ja kaikkia, paitsi Tikaria. Tikari oli riittämätön ja tylppä veitsi. Homehtunut tiskirätti, joka ei osannut edes taikoa.
”Mä tarvitsen sua Solaris. Sulla on parhaat sormet taianpunontaan.”
”Älähän nyt, mä punastun. Sitä paitsi Atlas on niin paljon parempi noita.”
”Äsh.”
”No vittu
okei.”
Sileät joogahousut nuolivat Solariksen litteää persettä niin, että sylki herahti Tikarin kielen rauhasista tirskahdellen. Toinen kietoutui onneksi helmenvaaleaan, pitkän muhkeaan turkikseen, jonka alta törrötti sitten kaksi tikkumaista jalkaa.
Solaris hypähteli takin karvat aaltoillen salin poikki, kapusi ikkunasta ulos ja alkoi kiivetä paloportaita. Tikari seurasi eikä tuntunut saavan otetta tikkaiden rautaisista tangoista. Joogahousupohkeet kiristelivät niin lähellä hänen kasvojaan, että Tikari olisi voinut puraista.
Ehkä hän kärsi myös vähän verenhimosta.
”Mitä me mennään tekee?” Solaris hoilotteli jo lähellä kattoa.
”Pitää poistaa yks mafia.”
”Kokonainen? En mä pysty, mitä hittoa.”
”Pomo riittää, kyllä ne työläiset ja kuhnurit sit löytää tiensä ulos ihan itekseen.”
”Ookko. Onks se taikuri?”
”On.”
Katolla odotti Tikarin kiituri. Se oli uutta mallia ja upean kiiltävä sekä virtaviivainen amfibi. Tuuli kulki sopivaa nopeutta lentämiseen ja ilma oli leuto. He istuivat selätysten ja Solariksen kauneutta koristi entisestään hampaita vilkuttava virnistys. ”Mahtavaa! Viimein pääsen tän kyytiin!”
”Anna palaa”, Tikari mutisi työllistämälleen tulenhengelle, joka ilosta vinkaisten murautti koneen käyntiin.
Solaris piteli yhdellä kädellä kiinni matkustajapaikan kaiteesta, roikkui yli laidan ja heitteli taiansäikeillä tähtiä heidän peräänsä. Se oli ärsyttävää, mutta näytti eeppiseltä.
Tikari oli saanut komennuksen lahdata lahtelainen mafiapäällikkö. Se ei tuntunut sinä aamuna lainkaan vaikealta, sillä Tikarin teki muutenkin mieli tappaa. Solariksen voimat olivat operaatiossa tarpeen, sillä päämajassa olisi takuulla suojauksia murrettavana.
Hautaushissin ruumiinnoutajaosastolla ei ollut töissä yhtään noitaa, koska virallisesti he vain ”noutivat ruumiita”, eivät tehneet niitä. Stella punoi pesijäinkammioissa ruumiit polttokuntoon suloisen tarkalla taikatyöllään, mutta murhaajan apuriksi hänestä ei olisi ollut.
”Mua alkaa epäilyttää”, Solaris, Stellan kaksonen, huusi tuulen läpi.
”Ihan suotta! Uhri on ihmissaastaa”, Tikari yritti rauhoitella. Tulisi ongelmia, jos Solaris päättäisi nyt alkaa vellihousuksi.
Kohteen päämaja oli aaltopeltigheton keskellä seisova rähjäinen keilahalli, jonka valokyltissä vilkkui enää yksi kirjain. Tikari oli kuiskutellut tulenhenkeä hiljentämään kiiturin moottorit hyvissä ajoin ja nyt he vain lipuivat pihalle.
”Tarkistatko onko mitään muureja?” Tikari kuiskasi.
”Poistin ne jo matkalla. Reitti selvä”, Solaris vastasi. ”Miksi se on ihmissaastaa?”
”Ne hyväksikäyttää lapsia.”
”Okei, voi ei kaduttaa että kysyin, älä kerro enempää.”
Solaris punoi sormillaan Tikarin ylle haarniskan kirouksia vastaan. Taika upposi ihoon, se oli lämmintä ja tuoksui otsonilta. Tikari oli valmis.
Ovi oli ollut lukossa ilmeisesti vain lumouksella, jonka Solaris oli saanut jo etäältä purettua, lukon kieli naksahti auki vaivatta. Eteisessä oli edelleen hyllytolkulla tomuisia keilauskenkiä, Solaris riensi sovittamaan kokoa 42, mutta Tikari sihahti hänet takaisin asemiin.
Ensimmäinen vahti torkkui tiskillä, sitten säpsähti heidän ääniään ja veti selkänsä takaa veritahraisen miekan.
”Ei sssaatana!” Solaris vinkaisi ja piiloutui Tikarin taakse.
”
Shh. Mun ei tarvitse tehdä sulle mitään, jos kerrot missä Kallaban on.”
”Luuletsä että ne olisi laittanut mut tähän tehtävään, jos olisin vasikka? Mä olen kuule ekana linjassa, sä et tiedäkään mitä tuolta on vielä tulossa!” vahti uhosi ja pyyhki kuolaa visvaiseen hihaansa.
”Sä olet tykinruokaa. Solaris, silmät kiinni”, Tikari sanoi ja viilsi vahdin kurkun auki. ”Etitään seuraava.”
”Mut… sä sanoit että pomo riittää! Olis se ehkä kohta alkanut kertoa...”
”Eikä olis. Se oli tollanen perus puupää, ei edes oikea ihminen. Mennään nyt.”
Tiskin takaa aukesi käytävällinen suljettujen huoneiden ovia. Tikari toivoi niin lujaa, ettei niissä tapahtunut mitään hirveää juuri silloin.
”Skipataan nää… mulla on helvetin huonot vibat”, Solaris mutisi ja puristi Tikarin kaavun helmoja. ”Avasin sulle ton tokavikan oven, mennään sinne.”
Toimiston näköiseen tilaan oli raahattu sinne väärän näköisiä kalistimia ja kilistimiä. Rei’ittimen tilalla savusi salviaa, kahviautomaatin päällä loisti suolakivilamppu, teippitelineen paikalla keikkui vimmatusti epäilysbarometri ja katosta roikkui kristalleja. Kaiken sen keskellä nukkui yksinäinen noidanhattu.
”Kaaallabaan..?” Solaris huhuili Tikarin takaa.
”
Shh! Ootsä ihan hullu?!”
”Kätevää, että me löydettiin sen huone kuitenkin! Nyt voidaan vaan venailla sitä eikä tartte tappaa muita sen enempää”, Solaris totesi.
”Nojoo, totta.”
He istuivat työpöydän reunalle ja odottivat. Solaris sovitteli hattua, joka muutti hänen kasvonsa aina, kun hän laski hatun päähänsä. Tikari työnsi sormensa teroittimeen, mutta ehti vetäistä sen takaisin juuri ennen kuin metalliset hampaat haukkasivat kiinni. Solaris heilutteli jalkojaan ja osui vahingossa messinkiseen gongiin, joka kumahti kammottavan äänekkäästi kolahtaessaan lattiaan.
”Oho!”
”No jos tänne ei tuon kutsukajahduksen myötä tule vieläkään ketään, niin mä lähden availee niitä muita ovia”, Tikari sanoi, mutta virnisteli vähän. ”Alkaa olla tylsää.”
Jostain kuului kolahduksia ja matalaa ääntä. Tikari nappasi Solarista ranteesta, jonka taikatatuointi sanoi että
häivy äkkiä, ja johdatteli heidät ulos käytävältä keilaradoille.
Punaposkinen ja iljettävästi huohottava otus lyllersi ulos baaritiskiltä oluttuoppi kädessään ja maiskautti suutaan Solariksen nähdessään.
”Välipalatarjoiluko tänne on tuotu?” se mylväisi kuola valuen.
”Hyi Tikari! Mitä vittua!” Solaris kirskahti ja purskautti sormenpäistään holtitonta raakataikaa.
”Joo älä. Odota tässä, okei? Tossa ei pitäis mennä pitkään… pyydän apua, jos tarvitsen.”
”Tuollaista herkullista, täysikasvuisen voimakasta taikaa en olekaan päässyt hetkeen maistamaan…” Kallaban ojenteli pötkelöitä sormiaan Solarista kohti ja Tikarissa kuohahti.
”Oletko sä syönyt noitalapsien voimia? Hyi saatana sä olet kamala”, Tikari sähisi ja sylkäisi valetaikurin jalkoihin.
Solariksenkin silmissä välähti. ”Senkin irstas ahmatti!”
Solariksen lommoisen laihat, mutta yleensä lempeät kasvot vääntäytyivät uskomattoman äkäiseen irvistykseen. Taiansyöntiä pidettiin pahempana kuin tappoa. Noitia oli jäljellä enää niin vähän. Jokaista pientä noitalasta olisi tullut vain varjella.
Solaris kutsui sisältään kultaista värisevää voimaa ja muovaili niistä rätisevän keilapallon. Hän kujersi Kallabanille ja houkutteli tämän yhdelle radoista. Houkutuksen kiilto silmissään olento kurotteli kohti Solariksen taikapalloa. ”Anna… anna se minulle!” se vaikersi.
”Kauemmas!” Tikari karjaisi. ”Solaris, lopeta, mä hoidan tän!”
Heidän metelinsä houkutteli paikalle lisää ihmismuotoisia henkiä. Ne olivat heikkolaatuisella taialla kokoonpursittuja, yksinkertaisia vahteja. Yksi niistä lähestyi Solarista takaapäin, Tikari syöksähti sen luokse ja taittoi siltä niskat niks naks.
Seuraavat kolme löntystivät paikalle ja sohivat epämääräisiä loitsuja ja miekaniskuja heitä kohti. Yksi niistä tarttui limasta märällä kädellä Solarista olkavarresta, toisen Kallaban söi saadakseen lisää energiaa ja kolmas näytteli Tikarille hampaitaan.
Kallaban nuolaisi huuliaan ja kosketti Solariksen lanteille ulottuvia hiuksia.
”
Irti”, Tikari sähähti puukolla uhaten. ”Tajuatko? Mä tapan sut. Kai sä nyt ymmärrät? Mä teen sitä työkseni, joten ei ole mitään epäilystä ettenkö mä..!”
Hän astui Kallabanin eteen ja yritti olla välittämättä surun välähdyksestä Solariksen silmissä, kyllä hän tiesi miten toinen vihasi hänen työtään. Puukko tärisi Tikarin kädessä ja toiseen nyrkkiinsä hän etsi vaivihkaa taskustaan myrkkyruiskeen.
”Naminamia taikaa..” Kallaban lässytti ja kurkotti Tikarin ohi taikapalloa Solariksen käsissä.
”Ei me voida Tikari tappaa tota. Se on vaan… Mun täytyy vaan purkaa... Sillä on loputtoman nälän kirous”, Solaris kuiskasi ja kaikki ankaruus valahti hänen kasvoiltaan.
”Entä.. lapset?”
”Jos sä tapat Kallabanin nyt, on
varmaa, ettei ne saa voimiaan takaisin. Mutta anna mun yrittää purkaa tää ja ehkä..”
”Ehkä ne pelastuu. Voi hitto. No yritä sitten.”
Lisää henkivartijoita valui nytkähdellen ovista sisään. Tikari poisti niitä, minkä kerkesi, samalla, kun Solaris alkoi laulaen riisua kirousta taianhimosta kuolaavan Kallabanin yltä. Henkien vaatimattomat ruhot lysähtelivät lattialle, kun ne pääsivät yksitellen vapaiksi.
Sinipunainen valo alkoi loistaa Kallabanin suusta ja silmämunien läpi. ”Tää toimii!” Solaris hihkaisi ja kirottu olento alkoi karjua kivusta. Loputkin vahdit surkastuivat olemattomiin.
Solariksen laulu voimistui ja hänen ihokarvansa nousivat hiuksia myöten pystyyn. Purppuravalo sykki vielä viimeisen kerran, kunnes sammui. ”Kaunis, ihana valo…” mumisi se, mitä Kallabanista oli jäljellä.
Magnesiumin valkoinen liekki alkoi virrata ohuena soirona Kallabanista ja etsiä todellista kotiaan. Solaris ja Tikari seurasivat sitä suljettujen ovien taakse. Valo ui ovien alta sisään ja henkeään pidätellen Tikari avasi oven.
Miltei alastomia noitalapsia värisi toisiaan vasten, mutta heidän kasvoilleen alkoi jo eksyä huojennusta taian palatessa heihin.
”Voi rakkaat pienet! Ei hitto miten kamalaa”, Solaris voihkaisi ja alkoi punoa lapsiin lisäenergiaa omalla kustannuksellaan. Tikari aavisti, kuinka lopussa toisen omat voimat jo olivat, silti tämä vuodatti sen kaiken näihin ventovieraisiin lapsiin. Eikä Tikari tietenkään ihmetellyt, hän olisi tehnyt itse aivan samoin.
He auttoivat lapset ylös ja alkoivat johdatella heitä ulos. Tikari tilasi neljä ambulanssikonetta paikalle. Yhteensä lapsia oli kahdeksantoista, nuorimman Tikari nosti syliinsä, se ei voinut olla kuin kahden.
Pientä ja liian viileää vartaloa pidellessään Tikari tunsi sydämensä särkyvän. Hänellä oli omakin lapsi. Pieni Lumme, jota hän ei yhtään tarpeeksi hoitanut. Joka luotti varmasti ja aivan syystä lastenhoitajaansa kymmenen kertaa Tikaria paremmin.
”Oorapoorasimppaloora voi ottaa nämä siks aikaa, että me etsitään niiden vanhemmat. Jos niillä on.”
”Hyvä.”
Komennus oli suoritettu onnistuneesti, vaikkakin ohjeidenvastaisesti. Tikari saisi vähintään huomautuksen. Kaikki se
azoth, mikä oli nyt virrannut takaisin lapsiin, olisi pitänyt viedä Hautaushissiin Kallabanin mukana. Sillä Konrad, hissin johtaja, oli taiansyöjistä pahin. Mutta sellaisena höppänänä vanhuksena, mikä olennosta oli jäänyt ilman taikaa jäljelle, ei ollut haittaa tai hyötyä kellekään.
Tikari kiinnitti Kallabanin turvavyöt ja istui itse vastapäiselle ambulanssin penkille. Solaris kömpi Tikarin viereen, kun lentokoneen mahtavat moottorit alkoivat jyllätä.
”Hei sun kiituri jäi tonne.”
”Ei se mitään”, Tikari vastasi, hymyili ja ohjasi Solariksen väsyneen pään syliinsä.
