Nimi: Se oli rakkautta
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: melankolinen draama
Paritus: Helka/Petja
Muuta: Inspismusa:
Foals – Spanish SaharaHaasteet: Random10, Genretasohaaste (het) ja Neliottelu
A/N: Tykkään tästä itse tosi paljon. Toivottavasti joku muukin :3
Se oli rakkautta
Joskus asioita tapahtuu, vaikkei niitä tarkoita tapahtuvaksi. Sitä kahlaa eteenpäin, ja kaikki merkitsee yhtä vähän. Helka tahtoo paeta vastuuta ja sanoa, ettei hän tiennyt, vaikka kyllä hän tiesi. Se vain tuntuu vieraalta näin jälkikäteen, kun Helka viimein suostuu näkemään tilanteen sellaisena kuin se on.
Helka nostaa kätensä suojatakseen silmiään auringonvalolta. Tänään on vaikea hengittää. Maailma on siihen liian ahdas. Käsi hänen omassaan tuntuu kahleelta. Kevät on ollut pitkä ja kivulias. Se huipentuu tähän hetkeen, kun Helka ei vain kestä enää. Petja näyttää onnelliselta. Se hymyilee ja puhuu paljon. Tuuli pujottaa sormensa Petjan mustaan, paksuun tukkaan ja tukistaa. Helka nieleskelee lasinsiruja; ne repivät hänet rikki. Syy on hänen. Helka antoi Petjan täyttää hänet toiveillaan, ja tässä he ovat, aivan väärin.
Hän istuu keinuun. Helka tuijottaa risaisia nahkakenkiään. Hän nostaa katseensa. Valo siivilöityy lepän oksien ja silmukoiden läpi. Petja ottaa ilmiöstä kuvia, selaa filttereitä, on siinä, mutta silti muualla. Helka potkii vauhtia. Hän viivyttelee. Hän keinuu lujemmin ja lujemmin, kunnes lentäminen alkaa tuntua todennäköiseltä. Juuri ennen hallinnan lopullista menetystä Helka jarruttaa. Sydän jyskyttäen hän nousee ja kohtaa Petjan. Ei ole oikeita sanoja. Täytyy vain sanoa se.
Petja on kaunis. Pastellivärit sopivat sen ylle tavattoman hyvin. Tummissa, ruskeissa silmissä on syvyyttä ja kyky nähdä tarinoita kaikkialla. Helka ottaa poikaa kädestä, puristaa ja sanoo:
”Mun pitää kertoo yks juttu.”
”Okei?” Petjan kulmat kurtistuvat. Suu kääntyy hermostuneeseen hymyyn. ”Et kai sä jätä mua tai jotain?”
Helka ei sano mitään, ja se kertoo kaiken. Petja päästää irti hänen kädestään.
”Ai”. Sen ääni on hiljainen ja hämmentynyt. Helka yrittää työntää käsiään takin liian pieniin taskuihin. Se tuntuu kömpelöltä ja nololta, kuten koko tilannekin.
”Tykkään susta”, Helka töksäyttää, puree posken sisäpintaa ja korjaa:
”Rakastan sua, mutta en – en silleen. Vaan – ihan vain platonisesti. Sori.”
Hänellä on tyly tapa sanoa asioita. Sillä on rikottu liian monta ihmissuhdetta. Siksi tuntuu usein paremmalta pysyä hiljaa ja antaa asioiden tapahtua. Ei se alkuun tuntunut pahalta. Se oli turvallista ja lohdullista. Petja oli siinä hänen tukenaan kaikkein vaikeimmalla hetkellä, ja se oli rakkautta. Helka vain erehtyi lajista.
”Okei”, Petja mumisee ja nyökyttelee. Petja hengittää syvään ja kohottaa kasvonsa yläviistoon. Ruskeat silmät kiiltelevät. ”No vittu.”
Helkaan koskee äänen rikkonaisuus.
”Anteeks”, hän kuiskaa. Petja ei reagoi. Poika keskittyy tunteidensa nieleskelyyn.
”Joo”, Petja sanoo lopulta. ”Jutellaan tästä myöhemmin. Mä – mun pitää nyt olla yksin.”
”Okei”, Helka sanoo. Petja kääntyy ja lähtee leikkipuistosta. Helka katsoo sen ruskeaa niskaa, liilaa sadetakkia ja vaaleita farkkuja. Helka pystyy jälleen hengittämään. Se on tehty. Huominen pelottaa, mutta milloin ei?
