S • Designated Survivor •
FinFanFun1000 sanalla 869.
presidenttiDesignated Survivor ei ole minun omaisuuttani. Tämä teksti on fanifiktiota, jota kirjoittelen vain omaksi (ja mahdollisesti muiden) iloksi.Tämä teksti on kirjoitettu alun perin Raapalejuoksuun
Verisen Paronittaren tarjoamasta sanasta
ovaali, joka sopi niin täydellisesti tähän fandomiin, että ajatukseni alkoivat heti askarrella tämän aiheen parissa. Halusin julkaista tämän pätkän vielä erilläänkin; ainakin aikaisempi Designated Survivor -tekstini saa seuraa listauksessa!
Tässä tekstissä muuten mainitaan sarjan tapaan, että Tom on viranperimäjärjestyksessä yhdestoista, vaikka Wikipedia kertoo, että asunto- ja kaupunkikehityksen ministeri on kolmastoista. Päätin mukailla sarjaa, kun kyse on kuitenkin fanifiktiosta.
Lämmin kiitos, jos luet! ♡ Kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita.
⇹
Kaikki voi muuttua yhdessä yössä.
Aina sitä hoettiin, mutta Tom Kirkmanista tuntui, että hokeman merkitys realisoitui hänelle vasta silloin, kun hän ensimmäistä kertaa astui ovaalihuoneeseen ja uuden virallisen työpöytänsä ääreen yksin.
Olihan hän tiennyt, että riski maailman mullistumiseen oli olemassa, mutta hän oli pitänyt riskiä mitättömän marginaalisena. Niin olivat muutkin. Tom oli ollut perimäjärjestyksessä
yhdestoista. Hänet oli määrätty presidentin viranjatkajaksi käytännössä siksi, ettei hänellä ollut osaa eikä arpaa Kansakunnan tilan kaltaiseen puhetilaisuuteen. Hän oli ollut Yhdysvaltain asunto- ja kaupunkikehityksen ministeri, ja yhdessä yössä hänestä oli tullut Yhdysvaltain presidentti. Se ei tuntunut mahdolliselta. Silti se oli totta.
Tom seisahtui epäröiden pöydän taakse. Arvovaltaisen jykevä nahkatuoli ei tuntunut hänen paikaltaan. Raskas, koristeellinen puupöytä vaati tärkeitä työtehtäviä ja suuria päätöksiä, joihin Tomista ei ehkä olisi. Maalaukset ja muotokuvat kiersivät ovaalia lukemattomien kiihkeiden työtuntien ja kiivaiden keskustelujen todistajina, ja niiden katseiden alla Tomin pitäisi pystyä samaan kuin edeltäjänsä. Satiiniverhojen reunustamat korkeat ikkunat tarjosivat yhteyden ulkomaailmaan, joka ehkä näytti entisenlaiselta, mutta joka kuitenkin oli mullistunut, kohonnut uomistaan ja ratkennut saumoistaan. Valkoinen talo ei ollut ainoa paikka, jossa kiirehdittiin ja kuhistiin – pelättiin –, eikä Tom ollut ainoa ihminen, jonka elämä oli kääntynyt ylösalaisin.
Tom ajatteli hävitystä, joka vallitsi siellä, missä kongressitalo hetkeä aikaisemmin oli seissyt vankkumattomana. Hän ajatteli ihmisiä, joiden henget räjähdys oli vaatinut. Hän ajatteli työtovereita, puolisoita, sisaruksia, vanhempia, lapsia. Hän ajatteli omaisia – niitä, jotka jo surivat, ja niitä, jotka vielä vaelsivat epätietoisuuden alhossa. Niitä, joille kaikki oli muuttunut yhdessä yössä.
Presidentin vastuu oli raskas taakka, mutta se ei suinkaan ollut kaikkein raskain.
Niinpä Tom istuutui.