"Chise, haluaisin, että tulet mukaani."
"Elias?"
Elias ei vastannut, joten ponkaisin ylös sängystä yhä sotkeutuneena peittoihini ja melkein kaaduin lattialle. Eliaksen kadotessa ovensuusta ymmärsin, että ei liennyt aikaa peseytyä tai edes harjata hampaita, joten vedin ylleni eiliset vaatteet ja juoksin portaat alas. Silky seisoi keittiön ovella tarjotin kädessään odottaen meitä aamiaiselle. Tee tuoksui houkuttelevalta, mutta jouduin kieltäytymään, että pysyisin tuon jälleen kerran mystiseksi heittäytyneen velhon perässä.
"Olen pahoillani, Silky, todella pahoillani", vakuuttelin Silkylle, jolle oli sydämen asia saada ruokkia meidät. Voisin vaikka vannoa, että sain pahan silmäyksen häneltä myös siitä, että ylläni oli eiliset vaatteet, vaikka hän oli juuri illalla tuonut ison pinon puhtaita vaatteita huoneeseeni. Minun täytyisi hyvittää tämä hänelle jotenkin, kunhan palaisin kotiin.
Kun pääsin ulos, Elias oli jo kääntynyt pihatieltä kohti kaupunkia. Huokaisin ja panin juoksuksi.
"Elias", ihmettelin mistä oikein oli kyse. Elias vaikutti jotenkin erilaiselta sinä aamuna. Ja missä Ruth oikein oli? Hän ei ollut ollut huoneessani herättyäni.
Päästyäni vihdoin miehen rinnalle olin jo hengästynyt.
"E - li - as", läähätin. "Mistä oikein on kyse?" Elias pysyi vaiti. Asiaa ei helpottanut se, että velho oli vetänyt tutun liinan luisevan päänsä päälle, joten en voinut tutkia hänen silmiensä tuiketta, jota olin alkanut ajan saatossa ymmärtää, no ainakin jonkin verran. Nyt hän kuitenkin oli yhtä mysteerinen silmissäni kuin sinä päivänä, kun hän osti minut vapaaksi.
Katsoin parhaakseni vain seurata miestä ja lopettaa kyselemisen. Elias kyllä kertoisi, kun sen aika olisi. Hän aina teki niin. Hiljaisuus kuitenkin vaivasi minua. Aivan kuin hän olisi ollut minulle jollain tavalla vihainen. Yritin muistella mitä puhuimme edellisenä iltana ennen nukkumaanmenoa, mutta en kyennyt muistamaan mitään erikoista.
Olimme kävelleet hyvän matkaa, läpi kaupungin ja pitkästi siitä eteenpäinkin ennen kuin avasin suuni seuraavan kerran.
"Elias", aloitin varmistaakseni, että hän kuuntelisi minua, "missä Ruth on?"
"Lähetin hänet pois", Elias vastasi lyhyesti. Hänen äänensä oli käyttämättömyydestä karhea.
"Mitä?"
"Lähetin hänet pois", Elias toisti, todennäköisesti kuvitellen, etten kuullut ensimmäisellä kerralla.
"Ruth on minun familiaarini, et sinä voi lähettää häntä pois. Mihin hän meni? Elias", tartuin velhoa käsivarresta. Elias pysähtyi, muttei kääntynyt.
"Lähetin hänet pois vain täksi päiväksi", Elias selitti. Mies vaikutti kärsimättömältä.
"Ai", vastasin pöllämystyneenä. Olin niin ymmälläni, että minulta kesti hetki ymmärtää, että Elias oli lähtenyt taas liikkeelle.
Huokaisten lähdin itsekin taas kävelemään, mutta pysyttelin muutamaan askeleen jäljessä ja annoin itseni uppoutua jälleen edellisen illan keskusteluihin. Vaikka kuinka pohdin, en keksinyt mikä Eliaksen oli saanut käyttäytymään niin kummallisesti.
"Uuh." Elias oli pysähtynyt niin äkillisesti, että törmäsin häneen ja kasvoni hautautuivat hetkellisesti hänen pitkän takkinsa kankaisiin. "Ei hätää, olen kunnossa", sanoin hieroen nenääni, ja vasta sitten ymmärsin katsoa ympärilleni. Olimme saapuneet järven rantaan. Aurinko oli noussut ylös ja kimmelsi sokaisevan kauniisti hiljaa liplattavista aalloista. Olisin voinut kuvitella, että Elias olisi tuonut minut katsomaan tätä silmiä hivelevää maisemaa, mutta hänen elekielensä kertoi muuta. Kun Elias vihdoin nosti liinan kasvoiltaan, minä jäykistyin paikoilleni. Hänen silmiensä tuike oli hyvin himmeä, velho näytti olevan kauhuissaan.
"Elias?" parkaisin. "Mikä sinun on? Onko jotain tapahtunut?"
"Ei, Chise, mitään ei ole tapahtunut."
En ymmärtänyt. Näytti siltä, ettei Elias aikonut sanoa muuta, joten jäin mykkänä tutkimaan hänen silmiensä punaisia pisteitä, jotka olivat hänen kallossaan ainoa asia, joka kertoi jotain hänen tunteistaan, niistä, joita hän harvoin ymmärsi itsekään.
"Chise?"
"Niin?"
"Selittäisitkö taas tuntemuksen?"
"Voin ainakin yrittää", nyökkäsin. Käteni hikosivat. Jokin oli selkeästi vinossa. Elias nosti leukansa viistosti kohti taivasta ja jäi katselemaan johonkin kauas. Hän tunnusteli kehoaan.
"Kurkkua kuristaa. Vatsassa - tuntuu kuin vatsassa olisi solmu, joka kiristyy kiristymistään." Minä nielaisin, mutta Elias ei ollut lopettanut. "Tuntuu kuin kädet alkaisivat hetkellä millä hyvänsä täristä. On vaikea keskittyä."
"Sinä - kuulostaa siltä, että sinua pelottaa", kuiskasin hiljaa tutkien velhoa.
"Tältäkö pelko tuntuu?" Elias hieroi pitkää leukaansa. Hänen silmänsä himmenivät entisestään.
"Mikä sinua pelottaa?" kysyin, kun pelko alkoi tarttua minuunkin. Selkääni kihelmöi, kuin rankani olisi muuttunut kiemurtelevaksi käärmeeksi.
"Minun on tarkoitus kysyä sinulta jotain, en koskaan antanut sinulle mahdollisuutta valita, joten - "
Elias astahti askeleen lähemmäs minua ja käänsi kallonsa minua kohti. Olin hämmentynyt, hyvin hämmentynyt.
"Haluatko sinä vaimokseni?"
"Haluanko - luulen - luulen, että sinun pitäisi kysyä tulenko?" naurahdin hermostuneesti.
"Tuletko?"
"Tulen." Ei epäilystäkään. Ei pienintäkään.
Eliaksen silmät paloivat kirkkaina. Minä hymyilin.
"Se saattaa olla myös jännitystä vain, ei ihan pelkoa", totesin hymy yhä huulillani. Katselin Eliasta, joka pohti sanojani.
"Saattaako?" hän kysyi kiinnostus äänessään. "Vai niin", hän tokaisi, ja toi hansikkaaseen verhotun kätensä leualleni. "Se meni kuitenkin ohi, nyt kun vastasit myöntävästi."
"Luulitko, että kieltäytyisin? Kaiken kokemamme jälkeen?" kysyin epäuskoinen hymy huulillani.
"
Pelkäsin, että kieltäytyisit, kun ymmärtäisit, että sinulla on mahdollisuus vieläkin valita", Elias tarkkaili minua. Hänen toinen kätensä katosi hänen takkinsa syvään taskuun ja toi esille pienen rasian. Minulta karkasi henkäys, en ollut odottanut sormusta.
"Olet kaikkeni, Chise", Elias sanoi ja poimi sormuksen rasiasta. Seurasin hänen liikkeitään, kun hän pujotti sormuksen sormeeni. Se oli kaksikerroksinen, valkokultainen ja piteli koverretuissa kohdissaan kolmea kiveä. Kun aurinko osui kiviin, valo kimposi kasvoilleni niin kirkkaana, että jouduin sulkemaan silmäni. Kun näköni palautui, olin sulkeutuneena Eliaksen syleilyyn. Järvenpinta kimmelsi yllämme.
"Elias?"
"Shh."
Oli selvää, että sormuksessa oli jonkinlainen taika, joka toimi auringonsäteiden voimasta. Ymmärsin nyt miksi meillä oli ollut kiire, Elias oli tähdännyt keskipäivään. En kysellyt enempää. Elias kyllä kertoisi, kun sen aika olisi. Hän aina teki niin.
