Ficin nimi: Yllättäen yhteinen ikävä
Kirjoittaja: Diinuli
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama
Paritus: Bella/Tilia. Suattaapi olla Entelea/Leonora menneisyydessä, suattaapi olla olemattannii
A/N: Osallistuu haasteeseen
Saaga IIYllättäen yhteinen ikävä Oli lähtiäisaaton ilta. Bella istui haltijoiden pöydässä, josta seikasta hän oli jokseenkin ylpeissään. Asema Tilian vaimona oli varmistanut hänelle paikan pitkässä pöydässä miestään vastapäätä. Haltijat juhlivat lähtiäistä kerran viidessäkymmenessä vuodessa, joten ihmisille se oli lähes ainutkertainen tilaisuus, jos kohta haltijoillekin harvinainen. Se oli myös ainut juhla, joka oli ihmisille ja haltijoille yhteinen, jonka vuoksi juhlapöydät olikin katettu kaupungin muurien ulkopuolelle, aivan haltijametsän reunaan.
Alkuillan juhlapuheissa olivat korostuneet kunnioitus matkustaneita esi-isiä kohtaan (joista haltijoiden tapauksessa jotkut olivat vielä paikalla), ikuinen kaiho kotitähdelle, jonka helmoista kansat olivat kerran lähteneet sekä tietenkin nöyrä kiitollisuus nykyistä elämää ylläpitävää kotiplaneettaa kohtaan.
Loppuiltaa kohden meno kuitenkin kävi maallisemmaksi sitä mukaa kun kotokorrella maustettu omenaviini voiteli juhlijoiden kielenkantoja. Bellakin intoutui mukaan muutamaan yhteislauluun, vaikkei hän omaa ääntänsä kummoisena pitänytkään. Käväisipä hän Tilian kutsumana tanssiaukeallakin, vaikkei tätä liikkumisen muotoa yleensä harrastanutkaan. Hauskaa se oli yhtä kaikki. Loppuillasta Bella oli jo aikamoisessa hiprakassa, vaikkei hän siitä jaksanut huolestua – oltiin kotimetsän ja kotikaupungin rajoilla, rakkaiden ja siedettyjen seurassa, ei ollut mitään hätää.
Jossain vaiheessa Bella huomasi, että Tilia oli jo jonkin aikaa kietonut pitkiä sääriään hänen pohkeidensa lomaan. Kuumat väreet nousivat päkiöistä alkaen aina niskavilloihin ja korvanlehtiin asti kun jalat etsiytyivät aina uusin tavoin kosketuksiin toistensa kanssa. Bella oli juuri saanut oikean jalan varpaansa aseteltua Tilian oikeaa sisäreittä vasten kun Entelea pamahti yllättäen pöytään. Tilian isosisko oli tanssinut sen minkä oli omenaviinin nauttimiseltaan ehtinyt, ja tuli nyt aavistuksen hengästyneenä ja vain vähän haparoiden istumaan Bellan viereen pitkälle penkille.
”Bella. Oi Bella. Saanko sua puhutella? Mutta oi. En voi.” Entelean tapauksessa lauseiden lyyrisyys lisääntyi samassa suhteessa kuin sujuva puheenparsi heikkeni. Bella oli taas jalat maassa ja kietoi kätensä haltijakälynsä harteille.
”Eikun kerro vaan. Kyllä mä kestän.” Bella katsoi Enteleaa silmiin, ja hänestä rehellisesti tuntui siltä, ettei tämä voisi sanoa mitään, mihin hän ei pystyisi rakkaudellisesti vastaamaan. Kyllä hän tiesi, etteivät he ymmärtäneet toisiaan. He olivat pohjimmiltaan aika erilaisia. Mutta Bella oli aina ajatellut, että heillä oli keskenään kuitenkin hyvä tahto sietää toisiaan.
Entelea näytti rohkaistuvan eleestä, veti syvään henkeä ja totesi:
”Sinä Bella. Nyt illalla. Olet kuin äitisikin oli. Sellainen.”
Bella oli hiljaa. Tilia oli mykistynyt. Bella ei ensin tajunnut mitä hän tunsi. Toisaalta surua ja ikävää, äidin muisto vielä lapsuudesta hänen mielessään. Toisaalta loukkaantumista, josta käsin hän lähtikin purkamaan tätä yllättävää lausuntoa:
”Et puhu pahaa äidistä! Mä tiedän, että me ei tulla mitenkään hyvin toimeen, mutta se on vain sun ja mun välillä. Yritetään edes olla sietävinämme toisiamme, vaikka vain Tilian takia!” Kyyneleet kihosivat Bellan silmiin, ja hän hautasi kasvonsa käsiinsä pöytään nojaten. Yllättäen hän kuitenkin tunsi käden silittävän hartioitaan, ja lempeän äänen varovasti lausuvan:
”Bella. Kuuntele… öö… huolella. Ei se ole niin, vaan. Tuota noin, pidin. Niin. Leonorasta.”
Bella nyyhkäisi ja kääntyi varovasti katsomaan Enteleaa, mutta tämä vaikutti vilpittömältä.
”Mutta… ethän sä tunne – ethän sä tuntenut äitiä?” Bella ei ymmärtänyt.
”Bella. Voin olla. Nuori mutta olen vanha. Olin jo nuori silloinkin kun äitisi oli.” Entelea vaikutti selvinneen hieman, puheeseen alkoi ilmestyä lauseita.
”Se on kyllä totta”, puuttui Tilia puolestaan puheeseen, ”Entelea on itseäni kolmekymmentäkaksi vuotta vanhempi.” Bella on edelleen hämillään:
”Mutta… mutta, miksi? Miksi et ole kertonut, että tunsit äidin?”
”Anteeksi. En ajatellut. Ei olisi pitänyt sanoa mitään.” Entelean ääni oli nyt etäinen ja vesiselvä. Hän nousi nopeasti penkiltä ja kiiruhti pois. Bella nousi seuratakseen, mutta Tilia keskeytti:
”Anna mennä. En usko, että hän haluaa puhua siitä enää tänään. Ehkä toisella kertaa.”
Bella olisi halunnut juosta perään. Hän olisi halunnut ravistaa Enteleaa kunnes tämä paljastaisi jokaisen murusen, jonka tämä oli Bellan äidistä muistoihinsa tallentanut. Mutta hän ymmärsi, ettei se tapahtuisi sillä tavalla. Pitäisi odottaa, kysyä hienovaraisemmin, sopivammalla hetkellä. Bella kiersi Tilian selän taakse, kietoi kätensä tämän ympärille ja painoi päänsä tämän kaulaa vasten. Nyyhkäisi hieman.
”Mulla on ikävä äitiä.”
”Tiedän.”
***
Oli lähtiäisaaton ilta. Entelea oli hieman maaninen, kruununprinsessana hän oli pidellyt juhlien järjestelyn lankoja tiukasti hyppysissään jo puolisen vuotta, ja sitäkin ennen hieman löyhemmin noin puolentoista vuoden ajan. Tämä oli teknisesti ottaen hänen toinen lähtiäisensä, mutta ensimmäisen aikaan hän oli ollut vasta hieman yli vuoden ikäinen. Niinpä juhlien järjestelystä vastatessaan hän kääntyikin usein äitinsä puoleen. Kuningattarella oli kuitenkin jo viidet läksiäiset muistissaan, joten hän pystyi auttamaan käytännön kysymyksissä. Miten otettaisiin erityisesti huomioon ne matkustajat, jotka olivat vielä jäljellä? Miten aseteltaisiin istumaan ihmiset ja haltijat niin, ettei kumpikaan suku tuntisi oloaan liian vaivaantuneeksi? Mitä jos kuitenkin sataisi? Kysymyksiä tuntui olleen satoja.
Nyt oli kuitenkin tullut juhlan aika, ja neljän päivän ajan kaikkien toivottiin järjestelleen asiansa niin, että he voisivat parhaansa mukaan keskittyä vain ilonpitoon. Tämä hetki vuodenkierrosta oli joka tapauksessa sadonkorjuujuhlan aikaa, joten neljän päivän pyhittäminen tavanomaisen kahden päivän sijaan ei tuottanut kohtuutonta vaivaa kummankaan kaupungin kansalaisille.
”Ja nyt”, aloitti kuningataräiti kädet esikoisensa harteilla, ”sinä tyttöseni keskityt ilonpitoon. Olet hoitanut työsi esimerkillisesti ja kaikki tietävät tehtävänsä. Jos jotain yllättävää tulee, neuvo heitä kääntymään minun puoleeni.” Äiti suukotti vielä tytärtään kevyesti otsalle.
Entelean silmänurkat kostuivat, ja hän totesi vain:
”Kiitos, äiti.”
Entelea ei ollut tajunnut, miten raskaana vastuu oli hänen yllään levännyt. Ei, ennen kuin hän oli syönyt täyden lautasellisen hedelmäpuuroa ja juonut kaksi ja puoli lasillista omenaviiniä. Enää hän ei miettinyt annoslaskelmia ja viinin täydellistä alkoholi- ja kotokorsipitoisuuden suhdetta. Hän ei miettinyt mitään. Hänen päässään humisi, ja hän vain nautti siitä vapaudesta, ettei tarvinnut ajatella yhtäkään järjellistä ajatusta. Joitakuita hölmöjä pikku lausahduksia hän saattoi laittaa väliin keskusteluihin ohi mennessään. Hänellä oli aina ollut taito sanoa oikeat asiat oikeaan paikkaan, napakasti ja tarkkanäköisesti. Nyt hänen olonsa oli runollinen, ja hän antoi sen valua läpi lauseisiinsa:
”Mi onkaan tuo nuori herra komea, ja ken on hänen vertaisensa veljien joukossa? Ah, nehän ovat arvon prinssit. Miten ilahduttavaa onkaan nähdä teidän korkeuksianne tällä unelmien ja valveen rajamailla, lähtiäisaaton pidoissa.”
”Ja herra mylläri ja rouva myös, ei liene teidänkään tarve tänään olla työss’. Toivotan teille kaikkea hyvää, satoisaa peltoa, laaria syvää”
No se oli ehkä vähän kansanomaista, mutta näyttivät pitävän. Tähän tapaan kulki Entelean myötämäki kohti juhla-alueen keskellä olevaa aukeaa, jossa muusikot jo tapailivat ensi sointuja illan tansseihin. Toisin kuin monet muut neidot, Entelea ei jäänyt odottamaan tanssiinkutsua, vaan valloitti tanssilattian aivan oman itsensä voimin. Hän antautui leikkisän rytmin vietäväksi, suloisten sointujen tulkiksi kävi hänen kehonsa. Kohta hänen villi tanssinsa oli innostanut monet muutkin uskaltautumaan aukealle ilman perinteistä parinkutsua. Tuoreemmat rakastavaiset olivat asia erikseen, tietenkin. Enteleakin havaitsi sivusilmällä veljensä tuoneen rakkaan Bellansa tanssin pyörteisiin. Näky muistutti häntä jostain.
Leonora. Leonora tanssii kuin kukaan ei katsoisi, hänhän sen minulle opetti. Ja toden totta, vaikka Bellan tanssitaidot olivat vain keskinkertaiset, hänen vapautuneisuutensa oli lähes Entelean luokkaa.
Selvästi äitinsä perintöä. Vaikka Entelea koetti karistaa tämän yllättävän muiston, hän ei siinä täysin onnistunut. Hän päätti siemailla vielä hieman lisää viiniä kohottaakseen itsensä takaisin juhlatunnelmaan. Tämä ei muistoa hänen päästään pudistanut, vaan aina kun hänen katseensa tapasi Bellan, hän ajatteli Leonoraa ja hänen sydämensä täyttyi yllättävällä lämmöllä.
Se on varmasti se kotokorsi, olisi sittenkin pitänyt pitäytyä kaksiprosenttisessa. Hittohiisi! Illan hämärtyessä puiden oksille viritellyt tuikut loistivat pehmeää valoa. Lämmin hämärä vahvisti turvallista tunnelmaa. Entelea oli tanssinut kunnes tuskin jaksoi enää jalkaansa nostaa, ja nostanut maljan toisen perään. Hän huomasi Bellan ja Tilian jääneen ainoina pitkään pöytään, ja päätti:
Nyt tai ei koskaan, menen kertomaan hänelle. Aloitan alusta ja kerron kaiken. Niinpä hän harppoi vain hieman haparoivin askelin pöydän luo ja istuutui Bellan viereen.
”Bella, oi Bella – saanko sua puhutella? Mutt’ oi, en voi!” Heti kun Entelea oli avannut suunsa, hän tiesi, ettei pystyisi siihen. Hän aikoi kääntyä kannoillaan ja jättää pariskunnan ihmettelemään humaltuneen selittämättömiä sanoja, mutta siinä samassa Bellan käsi lepäsi tyynnytellen hänen harteillaan ja tämän katse ja sanat rohkaisivat häntä jatkamaan.
Hitonhitonhitto, Leonoran silmät. Pakko se on nyt ääneen sanoa. Entelea veti henkeä, rauhoittui ja aloitti:
”Sinä Bella, nyt illalla – olet kuin äitisikin oli, sellainen…” ja äkkiä Entelealta loppuivat sanat, tunne oli liian suuri. Leonoran muisto elävänä hänen edessään. Hän veti uudestaan henkeä jatkaakseen, mutta Bella pistikin jo väliin:
”Et puhu pahaa äidistä! Mä tiedän, että me ei tulla mitenkään hyvin toimeen, mutta se on vain sun ja mun välillä. Yritetään edes olla sietävinämme toisiamme, vaikka vain Tilian takia!” Bella kääntyi pois ja kätki kyyneltyvät kasvonsa.
Mitä? Ei, ei, ei, eijei. Ei sillä lailla! Eikun toisinpäin. Sanat tulkaa avukseni nyt! Entelea ei oikein tiennyt miten, mutta hän yritti palauttaa yhteyden. Hän silitti Bellan selkää ja puhui rauhallisella äänellä:
”Bella, kuuntele huolella. Ei se ole niin, vaan – tuota noin – pidin
niin Leonorasta.”
Se tuntui menevän perille, vaikka sanat olivat vain vaivoin häntä totelleet. Bella kääntyi taas Enteleaa kohti ja kysyi:
”Mutta… ethän sä tunne – ethän sä tuntenut äitiä?”
”Bella. Voin olla nuori, mutta olen vanha. Olin jo nuori silloinkin kun äitisi oli.” Entelean helpotukseksi sanat alkoivat palata. Vihdoin Tiliakin tajusi tukea häntä:
”Se on kyllä totta. Entelea on itseäni kolmekymmentäkaksi vuotta vanhempi.”
”Mutta… mutta, miksi? Miksi et ole kertonut, että tunsit äidin?” Bellan sävy oli vaativa.
”Anteeksi. En ajatellut. Ei olisi pitänyt sanoa mitään.”
En pysty tähän, en sinun kanssasi, en vielä ainakaan. Entelea nousi nopeasti penkiltä ja kiiruhti pois.
Entelea juoksi haltijalinnalle, kiipesi lehväkammioonsa, varmisti ettei kukaan nähnyt ja itki hiljaa.
