Kirjoittaja Aihe: Riitapukarit, Aleksi, Silja ja Mikael, K11, draama  (Luettu 1702 kertaa)

Lily-Rose

  • ***
  • Viestejä: 836
Nimi: Riitapukarit
Ikäraja: K11
Yhteenveto: Aina silloin tällöin Aleksi ja Siljakaan eivät ymmärrä toisiaan.
Oma sana: Inspiraatio yllätti pitkästä aikaa! Eipä tästä sen enempää, jos jotkut lauseet tuntuu tökkivän niin johtuu siitä, etten oo kirjoittanut mitään ikuisuuksiin ja kello on jo yksi yöllä :D Nauttikaa!

   Riitapukarit

Mikael POV


 Kello lähenteli viittä iltapäivällä kun mä laahustin väsyneenä parkkipaikalta kohti kotia. Olin tehnyt pitkän duunipäivän, mennyt aamuseiskaksi ja päässyt vasta viideltä, mun jalat olivat aivan puutuneet kaikesta seisomisesta ja musta tuntui, että mun huulille oli jähmettynyt tyypillinen asiakaspalvelijan tekopyhä hymy. Mä haaveilin pitkästä, lämpimästä suihkusta ja sen jälkeisestä ruoasta. Olin ollut fiksu ja tehnyt tän päivän aterian eilen valmiiksi, koska olin silloin jo tiennyt, että tästä tulisi pitkä päivä.

 Hississä mä nojasin väsyneenä peiliin, vaikka tiesin siihen jäävän jälkiä. Kaivoin avaimet jo valmiiksi esille. Tiesin, että Aleksin ja Siljan pitäisi olla siihen aikaan molempien jo kotona, läksyt tehtyinä ja toivoin, että ne olisivat huomanneet mun aamulla kirjoittaman lapun ja lämmittäneet ruokaa, koska kukaan ei jaksanut niitä nälkäisinä. Ja mä ihan totta kaipasin ensimmäisenä suihkua, koska mun vaatteet haisivat bensalle. Palvelumestarin ammatissa oli huonotkin puolensa ja vaikka mä tykkäsin mun duunista, niin luoja että mä välillä kaipasin siistiä toimistotyötä.

”Vittu onko sun aina pakko tunkea nenäs mun asioihin!” kuului raivokas tytön ääni heti kun mä aukasin etuoven. Mä huokaisin sisäänpäin, mua ei todellakaan kiinnostanut kuunnella, kuinka mun pikkusiskoni raivoaisi puhelimessa kavereilleen.

”En mä mitään tunkeillut!” mä kuulin kauhukseni tutun pojan äänen vastaavan yhtä vihaisena. Sen jälkeen kuului ryminää ja mä sain jalat alleni. Heitin ulkovaatteeni sikin sokin lattialle ja avasin eteisen välioven. Tiesin äänien kuuluvan Siljan huoneesta, joten suunnistin hetkessä sinne. ”Onko sun aina pakko hankkiutua hankaluuksiin?”

”Mä sanoin jo aikasemmin, että jätä mut rauhaan! Ei ihme, ettei sulla ole frendejä kun ei kukaan sua kestäis, en mäkään kestäis ellei olis ihan pakko!” Siljan ääni huusi sen äänestä kuuluva viha sai mutkin pysähtyy suljetun oven kohdalle hetkeksi. Mitä ihmettä oli tekeillä? Päätin ottaa asiasta selvää ja aukaisin oven. Sen jälkeen jäinkin ovelle tuijottamaan näkyä tyrmistyneenä.

 Silja ja Aleksi painivat lattialla jalat ja kädet toisiinsa niin kietoutuneena, että oli aika mahdotonta sanoa, kumman kädet olivat missäkin. Paini ei selvästikään ollut mitään leikkimielistä, sillä Siljan tuoli oli nurin, mun siskon hiukset harottivat nutturasta ja sen huuli oli auennut. Aleksin toinen silmä oli tummumassa ikävästi.

”Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” mä kysyin kovaan ääneen ja kumpikin mun sisaruksista säpsähti lattialla kun vasta siinä vaiheessa ne huomasivat mun läsnäoloni. Ne kyllä kuulivat mut, mutta eivät osanneet enää lopettaa, joten mä marssin niiden luokse ja nappasin ensimmäisenä Aleksia hupusta. Se ulvahti, mutta nousi ylös. Mä osoitin Siljan sänkyä, johon kumpikin istahti niin kauas toisesta kuin vain mahdollista. Nostin kaatuneen tuolin ylös ja istahdin itse siihen tuijottaen hetken vain Aleksia ja Siljaa vuorotellen. Ne välttelivät mun katsetta, Siljan katseessa oli uhmaa ja sen silmät leiskuivat, mutta ei Aleksinkaan katse mikään lempeä ollut. Ne olivat kumpikin raivoissaan.

”Mitä tää oikein oli?” mä kysyin ankarimmalla äänensävylläni, minkä vain löysin. Aleksi säpsähti sitä hiukan, mutta Silja keskittyi vain tukkaansa. Se oli aukaissut nutturansa ja sen ruskea, pitkä tukka leijaili sen pään ympärillä ja laskeutui aina lantioille saakka.

”Ei ton kanssa voi puhua”, Silja sähähti. ”Se puuttuu aina mun asioihin.”

”Koska sä et osaa hoitaa asioitas, vaan aina pitää olla vaikeuksissa!” Aleksi sanoi tuhahtaen ja mulkaisi siskoaan. Mä huokaisin syvään. Tämmösissä tilanteissa mä aina toivoin, että äiti ja isä olisivat vielä elossa. Ne osaisivat hoitaa nämä jutut paljon mua paremmin. Äiti löytäisi aina oikeat sanat ja isällä olisi ollut sopivaa ankaruutta jopa mun paksukalloisten sisarusteni kanssa.

”Kumpikin teistä tietää, ettei väkivalta ole mikään ratkaisu”, mä sanoin yrittäen pitää äänensävyni ankarana, mutta silti lempeänä.

”Paraskin puhuja”, Silja tuhahti mulle. ”Ite olit aina hakkaamassa jotakuta kun olit teini.”

 Mä hiljenin hetkeksi, sillä Silja puhui totta. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, että se edes muisti sen, koska se oli ollut niin pieni silloin kun mä olin ollut teini. Meillä oli kymmenen vuoden ikäero.

”Mä kasvoin sen yli”, sanoin. ”Tajusin, ettei se, että mä olen nyrkit pystyssä, auta yhtään ketään. Suosittelisin kokeilemaan samaa.”

 Silja ei vastannut mitään, mutta mä huomasin, kuinka sen katse kävi Aleksin tummuneessa silmäkulmassa. Mäkin vilkaisin sitä ja käskin sitten kummankin seurata mua keittiöön. Silja ja Aleksi kulkivat mun perässä edelleen toisiaan vältellen ja toisista vähintään kaksi metriä kauempana. Ne istuivat vastakkaisiin tuoleihin keittiön pöydän ympärillä ja mä puhdistin hiljaisuudessa Aleksin silmän ja Siljan huulen. Sen jälkeen laitoin tuttuun tapaan teeveden kiehumaan. Kun kaikilla meillä oli kuumat kupilliset edessä, mä rikoin hiljaisuuden.

”Meidän vanhemmat haluais, että me tultais toimeen keskenämme”, mä sanoin hiljaa, kietoen käteni kuuman teekupin ympärille. ”Isä sanoi aina, että me ollaan Korvisia ja me pidetään yhtä. Mitä te luulette, mitä ne sanois nyt jos olisivat täällä?”

”Ne olisivat pettyneitä”, Aleksi sanoi. Se huokaisi syvään ja kun mä katsoin siihen, mä huomasin, kuinka sen silmät alkoivat kostua. Niin kävi sen kohdalla aina kun se edes mietti meidän vanhempia. ”Äiti olisi keittänyt teetä niin kuin säkin. Sit se olisi puhunut siitä, kuinka me ollaan sisaruksia ja meidän pitäisi puolustaa toisiamme eikä käydä kimppuun. Isä olisi saarnannut siitä, ettei se kasvattanut meistä mitään tappelijoita.”

 Siljan kasvoilla kaareili pieni hymy kun se muisti jonkun asian, mikä oli liittynyt meidän vanhempiin. Mutta viha oli siirtynyt pois ja sen kasvoilla oli surua ja katumusta. Kun mä vilkaisin vielä Aleksiin tarkemmin, mä huomasin sen kasvoilla samoja asioita. Mielessäni mä taputin itseäni selkään, koska olin onnistunut. Olin onnistunut rauhoittamaan ne ja tajuamaan sen, mitä ne tunsi toisiaan kohtaan. Vaikka tietysti mua kadutti se, että olin ottanut meidän vanhemmat puheeksi ja sitä kautta saanut ne surullisiksi.

”No niin”, mä sanoin. ”Eiköhän sitten olisi anteeksipyyntöjen paikka?”

 Aleksi ja Silja huokaisivat yhtä aikaa, mutta ne kääntyivät katsomaan toisiaan.

”Mä lupaan, etten puutu sun asioihisi enää niin paljon”, Aleksi sanoi. ”Mutta mä teen sitä vain, koska mä välitän susta niin paljon.”

”Kyllä mä sen tiedän”, Silja sanoi. Se hymyili. ”Ja mä yritän ens kerralla hillitä itseäni vähän paremmin.”

”Ens kerralla?” mä kysyin piilottaen huvittuneisuuteni. Silja virnisti katsoessaan muhun päin.

”No etkai sä nyt oikeasti luullut, että tää jäis viimeiseksi kerraksi kun minä ja Allu ollaan jostain eri mieltä?” se kysyi ja Aleksi naurahti. Munkin oli pakko virnistää, koska Silja oli niin oikeassa. Se ja Aleksi nyt olivat sellainen sisaruspari, että ne olivat aina kilpailemassa ja kinaamassa keskenään. Joskus mä kadehdin niiden välejä, koska mun piti aina olla se aikuinen.

”Se olisi kai liian paljon vaadittu”, mä vastasin olkapäitäni kohottaen. Nousin ylös. ”Mä menen nyt suihkuun, yrittäkää te olla tappamatta toisianne edes sen aikaa, jooko?”
 
 Vastausta odottamatta mä lähdin suihkuun päin ja kun odotin suihkun veden lämpenevän, kuulin keittiöstä raikuvan naurunremakan. Mä hymyilin samalla kun sukelsin kunnolla suihkun alle.
"Niin kauan kuin sinä hengität - sinä taistelet."
- The Revenant
Pääset listaukseeni tästä