Ficin nimi: Mutta toivo elää
Kirjoittaja: Näkymättömyysviitta
Genre: Angst
Ikäraja: S
Summary: Mietteitä lähes koko ikänsä vakavassa sairaudessa eläneen ihmisen päästä.
A/N: Olen jo jonkun aikaa täällä pyörinyt, mutta yhtään ficciä ei ole tullut aikaiseksi, mutta nyt kirjoitin yöllä tällaisen lyhyen tekstinpätkän ja päätin laittaa tänne, joten huomioikaa että tämä on ensimmäinen ficcini ja olen vain 12 vuotta. Palautetta olisi mukavaa saada.
Tiedän että olen istunut tässä paljon kauemmin kuin tuo typerä kello näytää. Näin äkkiseltään arvelisin kymmentä vuotta. Jotenkin ihmeellisesti aika pysähtyi ettei minun tullut nälkä tai mitään, mutta jos en uskoisi ihmeisiin, olisin jo vainaa.
Olen ikuinen optimisti. Ei minun tarvitse peittää mitään. Jos ei ole toivoa, ei ole toivoa ja se on totuus joka täytyy hyväksyä. Itkeminen ei ole apukeino, pakokeino se on. Jos taas on edes pieni toivon kipinä, pitää siihen uskoa, toivoa ja tehdä kaikkensa. Niin kauan kuin toivoa riittää, pidän siitä tiukasti kiinni. Kun se loppuu, se loppuu eikä enää mitään ole jäljellä. Mistä sen voi tietää onko toista mahdollisuutta, ja miksi haaskata ensimmäistä?
Uskomattoman kauan minä olen jo tässä elämässä sinnitellyt. Välillä luisunut reunalle, mutta aina on löytynyt ihmisiä valmiina kiskaisemaan minut ylös. Mutta aina kun tippuminen on käynyt lähellä se haavoittaa. Mutta toivo haalistaa haavoja. Koskaan en palaa entiselleni, mutta en tahtoisi vajota enää yhtään alemmas.
Tottakai mielessäni on käynyt onko se reilua. Minä sairastun ja lähes kaikki muut pysyvät terveinä ja vahvoina, elävät onnellisina koko pitkän elämän. Tietenkään se ei ole reilua. Mitään jumalia ei ole olemassa, tai mikäli on, minä en mihinkään taivaaseen halua. Jos heitä on, he tämän ovat aiheuttaneet tai antaneet tapahtua. Miksi pitää olla olemassa tällainen kipu? Tällainen tuska?
Ihmisten sääliä minä en kestä. Se on hirveää. Hirveää siitä tekee kaksi asiaa. He eivät ymmärrä että olen vain ihminen joka on kokenut helvetillistä tuskaa. Ja toinen. Heillä ei ole _aavistustakaan_ millaista se on ollut. Jos kysyn ihmisiltä mitä he luulevat, he kuvailevat tuntemiaan suurimpia kipuja. Se ei riitä. Se on niin uskomattoman pieni osa todellisuudesta, että minulla menisi toiset kymmenen vuotta sanoa ne kaikki nollat.
Kuitenkin yhä täällä. Rakastan luontoa. Saan hyvin harvoin luvan mennä metsään, ja sinnekin vain valvojan kanssa. Kun kuolen, tahtoisin olla osa metsää. Olen jo tehny pyynnön, että kun kuolen, minut polttohaudataan ja jätetään metsään. Ainoa unelmani, mahdollisimman kauan elossa pysymisen lisäksi.
"Lääketieteellinen ihme", ärsyttävät lääkärit sanovat minusta. En ole. Kaikki on sattumien ja sisukkuuden ansiota. Ja ihmisten jotka tahtovat todella auttaa ja ymmärtävät edes jotain.
Muistelen usein aikaa ennen sairastumistani. Olin silloin aika pieni, mutta muistan olleeni onnellinen. Iloitsin jokaisesta pienestä asiasta, elämä oli juhlaa riippumatta mitä tein. Olisi uskomatonta jos se olisi yhä niin - mutta se ei ole. Vaikka mennyttä voisi muuttaa, se ei auttaisi. Tauti on ollut minulla geeneissä syntymästä asti. Se ei tarkoita että vanhempani olisivat sairastaneet sitä, mutta molemmilla oli geeni. Vain minulla se puhkesi - noin kymmenen vuoden päästä. Ilmeisesti, koska olin saanut kaksi geeniä. Sisälläni oli kaksi hirveää pallukkaa täynnä myrkkyä, samassa ahtaassa tilassa, mutta ne eivät mahtuneet sinne ja räjähtivät levittäen myrkyn kehooni.
Hätkähdän kesken ajatteluni kun mukava hoitaja sanoo nimeni. Hänen ilmeensä on hymy täynnä toivoa.
