Siksi minä rakastan | S | Ron/Hermione | raapalesarja | julkaistu 7/7

[rosiee]

Ficin nimi: Siksi minä rakastan
Kirjoittaja: rosiee
Genre: Romanttinen slice of life
Ikäraja: S
Paritus: Ron / Hermione
Tiivistelmä: Raapaleita niistä hetkistä, kun Ronin rakkaus Hermioneen vahvistui entistestään.
A/N: Niin paljon kuin pidänkin erikoisemmista parituksista, löytyy myös heikko kohta joillekin canon-parituksille, joista Romione on yksi, joten halusin sille tehdä kunniaa samalla, kun osallistun Spurttiraapaleen 11. kierrokselle. Jokainen raapale on pituudeltaan 100 sanaa, raapaleen alussa on myös mainittu listalta käytetty sana.


Hunajatee

Huispauksen maailmanmestaruuskilpailut olivat nyt ohitse. Juhlinta totta kai jatkui edelleen, mutta itse jännittävä kilpailu oli jo käyty. Kuten moni muukin, oli Ron huutanut äänensä käheäksi pelin aikana.
“Haluatko teetä?” Hermione kysyi, mutta odottamatta vastausta alkoi kuitenkin jo touhuta teepannun äärellä. Niin ärhäkkä kuin Hermione Ronin mielestä usein olikin, löytyi hänestä myös tämä huolehtivainen puoli. Se oli yksi niistä monista, monista asioista, joista Ron piti tuossa tytössä.
“Ole hyvä, laitoin siihen myös hunajaa”, Hermione ilmoitti hetken kuluttua. Ron ei muistanut koskaan kertoneensa pitävänsä hunajasta teessä, mutta jotenkin Hermione tiesi sen silti. Viimeistään nyt oli se hetki, kun Ron tiesi rakastuneensa Hermioneen.


Tuuli

Ron ei voinut olla katselematta, kuinka tuuli heilutteli Hermionen hiussuortuvia sinne sun tänne. Useimmiten tuuli ei sopinut Hagridin mökin liepeille, mutta tänään se oli niin voimakas, että puhalsi joka kolkassa. Hermione itse tuntui olevan turhautunut vallattomaan hiuspehkoonsa, mutta ei tehnyt asialle mitään. Ron tiesi, että Hermione olisi kyllä osannut, mutta hän ei halunnut häiritä Hagridin opetusta - siitäkään huolimatta että kyseinen professori olisi tuskin huomannut mitään. Se oli niitä Hermionen periaatteita. Periaatteita, joita Ron ei aina ymmärtänyt, mutta ihaili siitä huolimatta. Ei hänen tarvinnut ymmärtää tai edes olla samaa mieltä tietääkseen, että periaatteista kiinnipitäminen oli tärkeää, varsinkin tällaisina aikoina.


Kellastunut

“Mehän sovimme, että ei lahjoja”, Hermione puuskahti turhautuneena Ronin ojentaessa tälle pienen, kirjekuorimaisen paketin.
“Ei käytetä rahaa”, Ron muistutti hymynkare suupielessään. Hermione pyöräytti silmiään hymyillen kuitenkin hieman. Hän kaiketi hyväksyi Ronin löytämän porsaanreiän ja alkoi avata syntymäpäivälahjaansa. Kuoripaketista paljastui pergamentti, johon oli painettu riimuja ja niiden selityksiä. Se oli aikojen saatossa kellastunut, mutta edelleen selkeä.
“Tämä on täydellinen”, Hermione henkäisi. “Mistä sinä tämän olet löytänyt?”
“Ullakolta, äidin mukaan se kuului hänen sedälleen”, Ron vastasi hieman hämillisen näköisenä.
“Kiitos, Ron”, Hermione sanoi yllättäen halaten poikaa, taisi hän suukonkin painaa Ronin poskelle. Hermione puolestaan oli juuri antanut hänelle parhaimman lahjan.

[rosiee]

A/N: Kylläpä onkin mennyt viikko nopsaa näiden parissa! Huomenna tulee vielä pari ja sitten on tämä taputeltu  Näemmä jostain syystä otsikkoon oli eksynyt vahingossa seitsemän sijaan kuusi, vaikka seitsenosainenhan tämä tulee olemaan, kun sen pituinen viikkokin on


Ehkä

Hermione piti taas kerran mykkäkoulua Ronille. Niin oli tapahtunut lukuisia kertoja näiden vuosien aikana. Tällä kertaa syynä oli se, että Ron oli vastannut vain “ehkä” Hermionen kysyessä tätä Tylyahoon. Ongelmana ei niinkään ollut itse Tylyaho, vaan Ronin epämääräiset vastaukset. Ei Ron tahallaan ollut epäselvä, hän vain ei ollut aina varma, ei halunnut luvata mitään mitä ei voisi varmasti pitää, se tuottaisi vain enemmän pettymyksiä. Hermione oli suorasukaisempi, hän osasi vastata joko “kyllä” tai “ei”, vielä perustellakin asiansa. Vain parin tunnin mykkäkoulun jälkeen Ronkin päätti rohkaistua ja sanoa “kyllä”. Hermione hymyili niin, että Ron oli varma sydämensä jättävän ainakin pari lyöntiä.


Yöpakkanen

Kevät oli ehtinyt jo huhtikuuhun ja aurinko lämmitti päiväsaikaan. Yöt olivat kuitenkin vielä koleita. Harry, Ron ja Hermione olivat olleet kuukausia poissa kotoa etsiessään hirnyrkkejä.
“On niin kylmä, että nyt kelpaisi vaikka kaikki äidin kutomat villapaidat kerralla päälle”, Ron totesi väristen. Yhtäkkiä Hermione nappasi käsilaukkunsa ja alkoi kaivaa sen sisältöä. Ei Ron ollut varma, oliko Hermione kuullut häntä, tytöllä kun oli toisinaan tapana uppoutua täysin ajatuksiinsa. Ron kuitenkin katseli Hermionen penkomista eikä hennonnut keskeyttää, jos Hermionella olikin jokin ajatusketju meneillään.
“Tässä”, Hermione sanoi löydettyään etsimänsä, ojentaen vaatekappaleen Ronille. “Äitisi kutoma villapaita, kuten toivoit. Se on viimeisin, joten sen pitäisi sopia.”

[rosiee]

A/N: Nyt se on vihdoin valmis! Suoraan sanottuna en olisi uskonut pääseväni loppuun asti tämän kanssa, kun välillä oli inspiraatio hukassa, mutta tässä sitä nyt ollaan seitsemän raapaleen kanssa.


Muutto

Taisteluista oli jo useampi vuosi aikaa. Ron oli halunnut viettää viimeiset vuodet Kotikolossa perheensä kanssa - sen, mitä siitä oli vielä jäljellä. Nyt oli kuitenkin aika lentää pesästä, vaikka äiti olisi mielellään pitänyt toiseksi nuorimman lapsensa kanssaan. Muutto kotoa olisi missä tahansa muussa tapauksessa tuntunut hankalalta, mutta Hermione teki siitä helppoa. Eikä pelkästään siksi, että hän oli selvittänyt ja suunnitellut kaiken, mutta siksi, että tuo nainen tuntui turvalliselta. Ron tiesi, ettei vaihtaisi Hermionea mihinkään, niin paljon kuin tuo muuttostressin keskellä äksyilikin. Eivätkä kotia tehneet vain kotoa saadut ja ostetut huonekalut. Hermione oli se, jonka kanssa uutuuttaan kiiltelevä asuntokin tulisi tuntumaan kodilta.


Uusi

Ron tunsi kokeneensa aivan liian paljon kaikkea vuosien aikana. Kaikkea ilon ja surun väliltä, kaikkea hauskaakin. Tunne, mitä hän nyt koki oli kuitenkin jotain aivan toisenlaista. Aivan uutta. Edes suuren perheen keskellä Ron ei ollut kokenut vastaavaa. Samaan aikaan niin odotettua mutta kuitenkin myös odottamatonta. Veljienkään kertomukset omista kokemuksistaan eivät olleet valmistaneet tähän, tämä oli jotain mitä täytyi kokea itse. Kun tuore isä sai pienen nyytin käsiinsä, kaikki vähäinenkin pelko ja epävarmuus haihtui ja tielle astui varmuus siitä, että tämä uusi elämänalku tulisi olemaan kaiken keskipiste. Ron oli onnellinen, että sai jakaa tämän kokemuksen juuri Hermionen kanssa.
“Tervetuloa maailmaan Rose.”